AJATUKSIA JA AIKOMUKSIA VUODELLE 2021 (ja vuoden huonoin läppä)

Olen näköjään kirjoittanut vastaavan tekstin tänä vuonna tammikuun alussa. Siinä oli niin hyvin kiteytettynä ajatuksiani uuden vuoden aloituksesta, että niitä on ihan turha ruveta kirjoittamaan uudestaan. 

Kuva ei liity mihinkään!

 

Käy siis ensin lukemassa vuoden takainen teksti täältä ja palaa sitten takaisin.

Huhhuh, kylläpä herää paljon tunteita tuota kirjoitusta lukiessani! Eniten huomioni kiinnittyy tähän kappaleeseen ja sen näin jälkikäteen herättämiin tunteisiin:

Töissä tulee olemaan rankempaa, kuin vuosiin, mikä tulee koittelemaan jaksamista ja arjen aikatauluttamista. Toisaalta kaikki tiedossa olevat uudet projektit ovat ihan valtavan innostavia juttuja, joten tästä en niinkään stressaa, kunhan vaan teen kalenteriin jo valmiiksi merkinnän "muista huolehtia omasta jaksamisesta".

No kyllä, tuli rankempaa, kuin olisi ikinä voinut kuvitellakaan ja ei, en todellakaan lukenut kalenterista tuota "muista huolehtia omasta jaksamisesta" -merkintää. Tähän liittyy myös muisto vuoden huonoimmasta läpästä - tai sanoisinko, että huonoimmasta ikinä heittämästäni. Tilanne vuoden alussa oli siis se, että olin ottanut vastuulleni ison ulkomaanprojektin hoitamisen. Ihan älyttömän kiinnostava ja ihana reissu olisi ollut tiedossa (ja ehkä se vielä jossain vaiheessa toteutuukin...), mutta varsinkin sen alkuvaiheen suunnittelu oli todella työlästä ja aikaa vievää (normaalin työn ohella siis). Suunnitteluun liittyi myös kamalasti säätöä (kuten kaikkiin projekteihin yleensäkin liittyy tietenkin) ja paljon sellaisia asioita, joita en voinut tuosta vaan päättää itse, vaan asia piti varmistaa ja varmentaa ja hyväksyttää ties kuinka monen tahon kautta (tällainen on mulle hirveän vaikeaa, koska haluaisin tehdä ja päättää kaiken aina itse). Olinkin jo helmikuun alussa ihan hermoromahduksen partaalla koko projektin suhteen. Muistanette, että silloin ei vielä tiedetty koronasta muuta kuin, että joku virus leviää Kiinassa, mutta ei kukaan meistä tainnut silloin pahimmissa peloissakaan tajuta, mitä kaikkea meillä on vielä edessä.

Niinpä sitten yhtenä päivänä opehuoneessa ruokiksella puuskahdin yhdelle kollegalle siihen projektistressiin liittyen sanatarkasti näin: "hitto soikoon, en millään jaksaisi tätä nyt enempää - tulispa vaikka joku korona, niin pääsisi hetkeksi saikulle!". Kyllä, luit ihan oikein! Toistan vielä:

"Hitto soikoon, en millään jaksaisi tätä nyt enempää - tulispa vaikka joku korona, niin pääsisi hetkeksi saikulle!"

Taidettiin vielä heittää yläfemmat tälle hyvälle läpälle (muistatteko, se oli sitä aikaa, kun toisen ihmisen käteen vielä uskalsi koskea!) ja naurettiin makeasti päälle. Arvatkaa vaan, ollaanko ihan muutaman kerran tämän vuoden aikana muisteltu tuota heittoa ja todettu, että ei ehkä mennyt ihan putkeen... 

Tästä viisastuneena, en heitä yhtäkään läppää, ajatusta, enkä aikomusta ensi vuodesta. En toivo, että siitä tulisi parempi, kuin tästä vuodesta, koska kävisi kuitenkin päinvastoin. En odota, että korona maagisesti häviää, koska viruksesta ilmestyisi kuitenkin heti joku mutantti-zombie -versio. En odota, että etäopettaminen loppuu, sillä Opetushallitus keksisi kuitenkin, että siirrytään etään lopullisesti, koska siten saadaan säästöjä aikaiseksi. En toivo terveyttä, koska sairastuisin varmaan välittömästi koronaan, minkä jälkeen mulla todettaisi joku syöpä. En aio ruveta yhdellekään laihdutus- tai terveyskuurille, koska todennäköisesti sen seurauksena lihoaisin 10 kiloa huhtikuuhun mennessä. En suunnittele tammikuulle neljän viikon ruokalistaa, koska siinä tapauksessa korona hyppäisi pölyttäjiin ja kahden kuukauden kuluttua koko maailman ruuantuotanto loppuisi.

Ikuisena optimistina en ole koskaan täysin sisäistänyt sanontaa "pessimisti ei pety". Nyt sen merkitys on auennut ja vaikka en pessimistiksi vielä meinaa ryhtyäkään, päätin kuitenkin, että näin vuoden lopulla toivon ainoastaan sitä, että vuoden kuluttua tulen viittaamaan tähän tänään kirjoitettuun tekstiin ja höröttelemään sille, "kuinka synkkä ja vakava olinkaan tuolloin"!

 

Ja silti kuitenkin aloitin tänään koko perheelle suunnatun viikon mittaisen vihersmoothie päivässä -kuurin. Peli ei siis ole menetetty pienistä pessimistisistä ajatuksista huolimatta!

 

KIITOS, VUOSI 2020!

Juu ei, et lukenut otsikkoa väärin. Vaikka vuosi 2020 menee heittämällä kärkeen (ja saa vielä erityismaininnan hyvästä suorituksesta) sarjassa "elämäni paskin vuosi", on siinä ehkä jotain hyvääkin? Näin ainakin kovasti minussa asuva ikuinen optimisti ja asioita positiivisesti katseleva tyyppi on yrittänyt mulle toitottaa tässä loppuvuoden aikana. Vaikka olenkin pääasiallisesti valittanut ja marmattanut kaikesta mahdollisesta (ja pidän tätä ihan oikeutettuna käytöksenä meiltä kaikilta), niin aina välillä mieleen on tupsahtanut myös positiivisia asioita. Päätin käydä vuoden tunteet ja ajatukset läpi aakkosina (ja samalla luonnollisesti heitän saman haasteen kaikille teille). Monessa kohtaa oli vaikea päättää, minkä tunteen nostan ykköseksi. Ehkä kuukausi sitten tai kuukauden kuluttua kirjoittaisin toisin - nämä olivat nyt tänään pinnalle nousseita ajatuksia.

Kaikki kohdat eivät todellakaan ole positiivisia juttuja, mutta ehkä kuitenkin tietyllä tapaa tärkeitä - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, on tämä vuosi ihan taatusti opettanut meille hurjasti asioita semmoiseen normaaliin, tavalliseen, "ai se meni jo?" -vuoteen verrattuna. Siitä tuo otsikon kiitos, vaikka samaan aikaan toivotan tämän vuoden syvälle sinne, missä aurinko ei paista.

Arvojen kirkastuminen on asia, joka taitaa useimmilla tapahtua ison kriisin seurauksena. Niin on tainnut minullekin käydä, vaikka vielä viime helmikuussa en olisi arvojani lähtenyt kiistämään millään tavalla ja olisin sanonut, että ne ovat minulla hyvin selkeinä mielessäni. Tämä vuosi on kuitenkin vahvistanut ja selkeyttänyt sellaisia arvoja, joita en olisi ennen pandemiaa osannut nostaa niin korkealle. Tai oikeastaan - jotka olivat itsestäänselvyyksiä; hyvinvointivaltio, terveys, turvallisuus, mahdollisuus tavata ja halata läheisiä, oma työ sellaisena, kuin mihin olen tottunut jne. Kaikilla meillä tämä lista on taatusti aika pitkä ja lista on syytä pitää mielessä myös kriisin mentyä ohi!

Burn out viime keväänä. En ole koskaan pystynyt ymmärtämään työuupumusta, koska en ole käynyt lähelläkään sitä missään vaiheessa. En siis tarkoita, että olisi asiaa vähätellyt, mutta koska se on ollut minulle niin kaukainen asia, sitä on ollut vaikea ymmärtää. Vähättelin keväällä ja vielä kesälläkin omaa uupumustani, mutta nyt jälkikäteen on ihan selvää, että koin ihan oikean burn outin viime keväänä. Työ, jota rakastan ja joka normaalisti voimaannuttaa mua, romahdutti mut. Se tuntuu edelleen ristiriitaiselta ja absurdiltakin asialta, mutta olen koittanut ottaa opikseni viime keväästä. Nyt se samainen työ, johon uuvuin, on taas parantanut mut eli jokainen lähiopetustunti on tuonut voimiani takaisin askel askeleelta ja auttanut myös jaksamaan ajoittaisen etäopettamisen. Vuoden viimeiset viikot oltiin taas täysin etänä, mutta sen jaksaminen oli (varsinkin tähän pimeään aikaan) suht helppoa sen takia, että olin saanut aikaisemmin syksyllä heilua luokassa melkein normaaliin tapaan.

COVID-19. Koronaviruksia on ollut kautta aikain ja tämä nykyinen on vain yksi sen lukemattomista muodoista. Sairaus, joka ravistelee maailmaa, on nimeltään COVID-19 (coronavirus disease 2019 eli koronavirustauti 2019) ja sen aiheuttaja on koronaviruksiin kuuluva SARS-CoV-2. Pilkunviilausta joo, mutta sitä me biologit teemme! Sanon toki itsekin arkipuheessa "hän sairastui koronaan", mutta tässä nyt kaikille tämmöinen pieni infopläjäys asiasta. 

 

Daavid ja Goljat. Virus ja Homo Sapiens. Kuinka joku noin pieni ja ei edes elävä (virukset eivät siis ole elollisia organismeja, jos joku ei jo tähän mennessä tiedä) voi saada ihmiskunnan näin polvilleen?

 

Etätyö ei sovi minulle, kuten on jo kyllästymiseen asti tullut valitettua. Olen sopeutunut siihen, että etäilen välillä ja osannut jopa psyykata itseni tykkäämään ajoittaisista etäpäivistä, mutta se on hyvin pitkälle esittämistä - huijaan itseäni, jotta jaksan ne loputtoman pitkät tunnit, jotka istun puhumalla mykälle tietokoneen ruudulle. Oikeasti vihaan sitä edelleen ja se on asia, minkä loppumista odotan kaikista eniten. Toisaalta kotona oleminen on näinä vuoden viimeisinä viikkoina ollut jopa vähän "kivaa" ihan puhtaasti jaksamisen näkökulmasta. Tammikuuta ja lähiopetusta (toivottavasti) odotan kuitenkin, kuin kuuta nousevaa.

Faijasta olin eniten huolissani viime keväänä (ja olen edelleen). En usko, että hänen yleinen terveydentilansa kestäisi koronatartuntaa. Toisaalta hän on selvinnyt muutaman viime vuoden aikana kolmesta syövästä, joten mistä sen tietää, vaikka koronankin selättäisi. Mieluiten kuitenkin jätän näkemättä, miten asiassa kävisi.

Goljat ja Daavid - katso D (haha, ihan kaikissa kohdissa ei aivot toimineet...).

Huojennus siitä, että minä ja kaikki läheiseni olemme pysyneet terveinä. Muutama hyvä ystäväni on kyllä sairastanut perheineen koronan, mutta selvisivät onneksi vähällä. 

Ikävä normaalia ja tavallista elämää. Just sitä, mistä varmaan marmatin tasan vuosi sitten tähän aikaan, että kun on niin pimeetä ja on niin tylsää ja mitä sitä ostais joululahjaksi ja onpa mun elämä tylsää ja tavallista... Yeah, please year 2021, bring that on!!

 

Jaksaminen on vienyt niin paljon voimia, etten ole riittävästi muistanut huolehtia muiden jaksamisesta. Pintaan nousee päällimmäisenä ajatus siitä, kuinka huonosti luin omaa lastani tänä vuonna ja hänen ajatuksiaan. Olen tänään laittanut työkoneen kiinni ja seuraavat viikot meinaan keskittyä läheisimmistäni huolehtimiseen (ja juu, huolehdin kyllä itsestäni myös).

 

Kiitollisuus siitä, että elän Suomessa. Tästä jaksan aina olla kiitollinen, mutta erityisesti tänä vuonna asia on korostunut. Hyvä poliittinen johtaminen, syrjäinen sijainti, "kuuliainen" kansa, joka aika hyvin noudattaa rajoituksia ja ohjeita. Julkinen terveydenhuolto, luottamus siihen, että jos sairastun, saan maailman parasta hoitoa (ja tässä tilanteessa: ylipäätään pääsen hoitoon). Ihan sama, mitä maskisuositusten kanssa on sekoiltu, koska omaakin järkeä saa käyttää. 

 

Kuva täältä

Laumasuoja on asia, mitä tässä jännitetään ja odotellaan rokotuksen myötä. Ruotsin linja pyrkii siihen, että laumasuoja saavutetaan sairastamalla (näin ainakin vaikuttaa olevan, en nyt muista onko tämä myönnetty tai ei). Biologina seuraan rokotteen kehittymistä tarkasti ja mielenkiinnolla odotan, kuinka hyvin se vaikuttaa. Aika paljon on ollut uutisointia siitä, että rokote ei välttämättä anna kauhean pitkää suojaa, mutta jos nyt ensi alkuun edes sen verran, että viruksen leviäminen rauhoittuisi!

Mielialan vaihtelut ovat leimanneet tätä vuotta. Normaalisti olen semmoinen tasainen viiva, joka ehkä vähän värähtää jonain päivänä, mutta tänä vuonna olen mennyt aallonharjalta aallonpohjaan ja taas takaisin nopeammin, kuin olisin ikinä osannut kuvitella. Rasittavaa touhua semmoinen!

Nuoret ovat onneksi suht turvassa tältä taudilta ja siinä ehkä myös yksi syy siihen, etten ihan täysin osannut tajuta, kuinka iso juttu tämä omalle teinilleni on ollut. Olen keskittynyt vain olemaan tyytyväinen siihen, että hän ei kuulu riskiryhmään, enkä jaksanut miettiä, kuinka tilanne tietenkin rassaa häntäkin. Jos lapset ja nuoret kuuluisivat riskiryhmään, olisin varmaan eristänyt meidän perheen ihan kokonaan kaikesta elämästä. Nuorten jaksaminen kyllä huolestuttaa ja se, kuinka paljon heidän ainutlaatuisista nuoruuskuukausista ja -kokemuksista tässä meneekään hukkaan!

Opettajan työ on tänä vuonna ollut tosi haastavaa, mutta pitää muistaa, että vielä paljon haastavampaa on ollut monella muulla ammattikunnalla. Ja ennen kaikkea pitää muistaa olla kiitollinen siitä, että töitä ylipäätään on!

Pelko, yllättävää kyllä sen vähäisyys, vaikka tilanne onkin ollut aika kuumottava läpi vuoden. Olen monta kertaa vuoden aikana pelännyt hetkellisesti tosi paljon - jopa niin, että olen käpertynyt sykkyrälle ja itkenyt - mutta muuten olen pysynyt ihmeen rauhallisena. Tasainen, pieni pelko taustalla on koko ajan, mutta kauhun hetkiä olen onneksi kokenut suht vähän.

Q. Huvittavaa kyllä, yksi suurimmista harmituksen aiheista tänä vuonna on ollut uusimman James Bond -elokuvan ensi-illan peruuntuminen ja siirtyminen hamaan tulevaisuuteen. 

Rauhallisuus. Kaikesta huolimatta ihmiskunta on pysynyt suhteellisen rauhallisena tänä vuonna. Jonain päivinä tuntuu, että vähän liiankin rauhallisena ja viittaan tässä nyt niihin, jotka kiistävät koko tilanteen.

Sanna Marin - tästä vuodesta selviytyminen henkilöityy mielessäni häneen. Olin ihan täpinöissäni silloin, kun Sanna nousi pääministeriksi, mutta enpä silloin osannut arvata, kuinka täpinöissäni tulen olemaan hänestä parin kuukauden kuluttua. Väitän, että joku keski-iän ylittänyt äijäporukka (anteeks nyt vaan kaikki keski-iän ylittäneet äijät) ei olisi todellakaan pystynyt hoitamaan tätä kriisiä samalla tavalla, kuin Sanna ja muut mimmit. Virheitä ja mokia on tietenkin tapahtunut myös, mutta kuka tästä olisi pystynyt täysin puhtain paperein selviytymään? Lisään tähän kyllä myös Saulin, jonka presidenttikautta kaipaan jo nyt valmiiksi, vaikka se ei ole vielä ohikaan.

 

Kuva täältä

Tavallinen elämä on se, mitä kaipaan kaikkien muiden tapaan eniten. Sitä, ettei tarvitse koko ajan jännittää ja miettiä, mitä kuukauden kuluttua tapahtuu ja saako sitä tai tätä tehdä. Tavallinen elämä on noussut elämän arvojen listalla kärkipäähän tänä vuonna.

Uni ja sen merkitys. Olen aina ollut aika huono nukkuja, mutta vasta viime keväänä ja kesänä, kun kadotin unen kokonaan, tajusin sen mittaamattoman arvokkaan merkityksen. Nukun edelleen suurimman osan öistäni unilääkkeiden avulla, nyt lomalla on tarkoitus aloittaa niistä irrottautuminen.

Vessapaperi. Tähän ei varmaan tarvitse kirjoittaa mitään. Niin surkuhupaisaa, kuin se hamstraaminen keväällä olikin, ymmärrän sen tietyllä tapaa. Ei siis naureta niille, jotka paniikissa vessapaperia jonottivat!

X, muuttuja. Elämän voi ajatella mun mielestä tietyllä tapaa ennalta määrättynä kaavana, joka on kaikessa matemaattisuudessaan ihanan selkeä. Paitsi, että kaikissa matemaattisissa kaavoissa on muuttuja x, jonka arvoa kukaan ei tiedä. Tämä on hyvä muistaa jatkossakin!

Ystävät. Monesta työkaverista on vuosien varrella tullut vähän vaivihkaa myös ystäviä - asia, mitä en ollut tiedostanut kunnolla (ne elämän itsestäänselvyydet!) ennen, kuin viime keväänä ja heitä kaipasin ihan hulluna. Vanhat, "oikeat" ystävät ovat toki ihan yhtä tärkeitä, ellei tärkeämpiäkin, mutta heidän harvakseltaan näkemiseen olen niin tottunut, etten osannut heitä kaivata viime keväänä samalla tavalla. Työystävien merkityksen tajusi vasta, kun heidät hetkeksi menetti.

Z... ööh, keksiikö kukaan koskaan tähän mitään? Zorro, mutta miten se liittyy mihinkään?

Åland, yksi niistä minilomakohteista, joita olin viime kesälle suunnitellut. Kaikki suunnitelmat pantiin jäihin, vaikka näin jälkikäteen jotain niistä varmaan olisi pitänyt uskaltaa toteuttaa. No, ensi kesänä (tai sitä seuraavana...) sitten!

Äiti on suhteellisen perusterve, mutta kuuluu kuitenkin ikänsä mukaan samaan riskiryhmään, kuin faijakin. Sama huoli hänestä, kuin isästäkin ollut koko tämän vuoden. 

Öiset hetket niinä kuukausina, kun en osannut nukkua. Kuinka pitkiä, epätoivoisia ja synkkiä ne olivatkaan. 

Näissä tunnelmissa, elämästä tänä vuonna suuresti oppineena (tai sitten en, sen näkee vuoden kuluttua) siirryn joululomalle. Jos jaksan ja innostun, avaan Bloggerin loman aikana, mutta veikkaan kyllä, että vähään aikaan musta ei kuulu mitään. Olen päättänyt nyt levätä ja nukkua, nauttia joutilaisuudesta, viettää aikaa teinin ja miehen kanssa, syödä ja juoda hyvin, ulkoilla, olla miettimättä mitään "järkevää", lukea paljon, katsoa telkkaria, rauhoittua ja - sanoinko jo? - nukkua ja nukkua.

 

Olisi kiva kuulla, miten sinä mietit vuoden 2020 läpi aakkosten kautta!

 

Toivotan just sulle siellä ruudun takana ihanaa, levollista ja rauhallista joulua ❤

ENSI VUONNA TÄHÄN AIKAAN...

... on ajatus, jota en kerta kaikkiaan osaa miettiä loppuun asti. Eihän sitä normaalissakaan elämässä tietenkään koskaan voi tietää, mitä seuraava vuosi tuo tullessaan ja viimeistään tämän ikäisenä on jo myös hyvin tiedostanut sen, että tulevaa ei kannata liikaa miettiä. Mutta vaikka ei yksityiskohtaisia suunnitelmia tai uuden vuoden lupauksia tekisikään, niin kyllähän sitä aina on jonkinlainen käsitys vuoden lopussa, mitä seuraavalta vuodelta voi ja saa odottaa. Nyt ei ole näin - en näe tulevassa yhtään mitään. Kuulostaa synkemmältä, kuin mitä tarkoitan - pointti on siinä, että en yksinkertaisesti osaa (ja toisaalta myöskään uskalla) miettiä ensi vuotta, koska kysymysmerkkejä on niin paljon.

 

Tasan vuosi sitten tiesin (haha!), että vuosi 2020 toisi tullessaan paljon kivoja juttuja. Lapsemme tulisi aloittamaan yläkoulun (kuten tekikin) ja toivoimme kovasti, että uusi luokka ja koulu olisivat kivammat, kuin mitä alakoulu oli (ja näin onneksi on käynytkin - siinä yksi tämän paskavuoden ilonpilkahduksista kuitenkin). Tekisimme perheen kanssa pari ulkomaanreissua - no, kaikki tietävät, miten näille kävi. Tiesin, että minä lähden syksyllä Islantiin opiskelijaryhmän kanssa viikoksi. Not. Olin salaa vähän miettinyt, josko pitäisin osan lukuvuodesta 2020-21 opintovapaata. Not. Tiesin, että kevät ja syksy tulevat olemaan rankkoja työrintamalla ja näin todella kävikin, mutta ihan muitten syitten takia, kuin mitä viime joulukuussa mietin. Toivoin vuodelle 2020 terveyttä ja hyvinvointia. No, terveys on toteutunut itselläni, mutta ei ihan kaikilla muilla... Hyvinvoinnista ei ole ollut tietoakaan tämän vuoden puolella, valitettavasti. En voinut kuvitellakaan vuosi sitten, että 12 kuukauden kuluttua sanoisin kuuluvani niiden joukkoon, jotka ovat kokeneet työuupumuksen - kohdallani onneksi riittävän pienimuotoisen, niin että olen edelleen ihan työkykyinen, mutta kuitenkin.

Toisaalta en olisi vuosi sitten arvannut, että pitkäaikainen haaveeni uima-altaasta omalle pihalle tulee toteutumaan. Tai että saisimme vihdoin aikaiseksi terassin rakentamisen ja että meillä lähtisi sen suhteen mopo ihan käsistä ja siitä tulisi 80 neliön kokoinen. En myöskään arvannut, kuinka paljon erilaisten nettisivustojen jumppa- ja joogaohjelmia tulen tekemään seuraavan vuoden aikana. 

Vaikea olisi myös ollut uskoa, että olen näin innoissani Nivea-joulukalenterista, joka on ollut ihana ❤

Enpä kyllä myöskään olisi tasan vuosi sitten voinut kuvitellakaan sanovani vuoden kuluttua, että olen laiminlyönyt omaa lastani! Kyllä, näin ikävä kyllä tajusin pari viikkoa sitten käyneen. Juttelin teinin kanssa pari sanaa ennen nukkumaan menemistä, kuten meillä aina on tapana ("äiti käy peittelemässä") ja kuinka ollakaan keskustelu johti siihen, että lapsi romahti ihan täysin. Kuinka paska tämä vuosi on ollut, mitään kivaa ei ole saanut tehdä, kaikki on peruutettu ja elämä valuu ihan hukkaan! Apua!!! Tajusin, että olen ollut niin keskittynyt siihen, kuinka rankkaa minulla on ollut ja kuinka kamala tämä tilanne on kaikille ja kuinka koko maailma on nyt kusessa ja vielä kerran kuinka rankkaa minulla on ollut, että olen ihan liikaa sivuuttanut lapseni tunteet tänä vuonna. Ehkä laiminlyönti on turhan voimakas sana, mutta niin tunsin tällä hetkellä. Tajusin, kuinka monta kertaa tämän vuoden aikana olen sanonut "no hei, sitten kun korona on ohi, niin..." ja kuinka toivottomalta sen täytyy tuntua 13-vuotiaasta, jonka pitäisi elää juuri nyt, tällä hetkellä, tänään! Mä voin ihan hyvin odottaa vuoden, että pääsen Islantiin, mutta hänelle peruuntunut ulkomaan matka mun siskon kanssa oli pois tästä hetkestä, teinivuosista, jotka eivät koskaan tule takaisin. Mua ei yhtään haittaa, vaikka ei pääsisikään Lintsille, uimaan (tai no se kyllä haittaa), Kreikkaan tai kirjastoon just nyt - pystyn elämään sen kanssa ja odottamaan sitä, kun korona on ohi. Mutta hänen pitäisi saada elää joka päivä niin täysillä, kuin teini vaan voi elää ja kokea kaikki se, mikä kuuluu tähän vuoteen. Voi jessus, kuinka pahalta musta tuntuikaan sillä hetkellä, kun tajusin kaiken tämän (ja tuntuu edelleen)!

Valvoin yhden yön asiaa miettien (ja itkien) ja totesin, että tähän ei nyt auta mikään metsälenkki tai muu vastaava "katso voidaanhan me tehdä kivoja juttuja koronasta huolimatta" -sönkötys. Olin syksyn mittaan laittanut vähän rahaa sivuun tarkoituksenani ostaa itselleni yksi kiva juttu joululahjaksi (huom! koska minulla on ollut niin rankkaa...). Tyhjensin tuon tilin heti seuraavana aamuna ja ilmoitin teinille, että ensi viikonloppuna on sitten tiedossa yllätys. Jo pelkkä se, että sai viikon ajan jännittää jotain tulevaa, oli ihan selkeä piristysruiske hänelle (!!) ja sitten koittikin yllätyksen aika. Varasin meille kohtuullisen ajomatkan päästä hotellista sviitin, jossa vietimme yhden yön. Tämä on ollut semmoinen juttu, mitä on aina mietitty, että "olispa hauskaa joskus", mutta eihän kukaan hullu (varsinkaan kotimaassa) varaa hotellista sviittiä, ellei ole ökyrikas. Tai epätoivoinen mutsi, joka koittaa keksiä lapselleen jotain kivaa. 

Reissu oli ihan mieletön menestys ❤ Sviitti oli ihan kammottava (ysärisisustus), mutta ei haitannut, koska se oli iso (eksyttiin, kun vedettiin rundi sen ympäri). Toinen "olispa hauskaa joskus" on aina ollut ruuan tilaaminen huonepalvelun kautta, mikä oli ihan supermahtavaa teinin mielestä (vaikka ruoka olikin ihan yks kautta viis). Kylpylään ei uskallettu mennä, mutta sen korvasi sviitin poreamme (jota emme saaneet ensin käyntiin ja joka sitten loppujen lopuksi toimiessaan oli ihan kauhea hornankattila). Illalla kävimme baarin puolella pelaamassa vähän biljardia ja joimme ylihinnoitellut alkoholittomat drinkit (missä ei ollut edes sitä sateenvarjoa). Minä menin nukkumaan jo puoli kymmenen aikoihin, ja teini oli valvonut kuulemma puoli kolmeen :D Aamupala (perustylsä) uskallettiin sentään käydä syömässä ravintolassa. Oma joululahja meni siis tähän kaikkeen, mutta ei yhtään haittaa, koska teini hymyili kaiken valveillaoloajan ja sanoi kotiin ajaessamme ne maagiset sanat. Äiti, sä oot ihana ❤

 

Mutta mitä siis ensi vuonna tähän aikaan? En todellakaan tiedä, enkä uskalla edes miettiä. Toivon monia asioita salaa mielessäni. Lupailen kaikenlaista itselleni, mutta en tiedä tulevatko lupaukset toteutumaan. Ainoa, minkä tiedän varmuudella, on se, että pidän lastani tarkemmin silmällä ja huolehdin siitä, että järjestän hänelle jotain kivaa säännöllisesti, vaikka olisi kuinka koronatilanne päällä.

Oliko tällä postauksella joku pointti? Ei varmaan. 

Kunhan höpötin. Hyvää viikonloppua kaikille! 

PAREMMAN MIELEN PERJANTAIPÖLINÖITÄ

Vielä aamupäivällä ajatuksissani oli kirjoittaa semmoinen oikein perusteellinen marinapostaus tästä kaikesta. Siitä, miten nyppii taas siirtyä täyteen etäopetukseen. Siitä, miten olen huolissani opiskelijoideni jaksamisesta ja osittain jopa pärjäämisestä - iso osa ensi kevään biologian kirjoittajista on tehnyt bilsan haastavat syventävät kurssit joko kokonaan tai osittain etänä ja nyt vielä "menetetään" ainakin puolet abikurssistakin. Siitä, miten harmitti eilen toivottaa työkavereille hyvää joulua ilman, että pystyi halaamaan tai antamaan perinteistä pikkulahjaa (mikä meillä on ollut lähimpien kanssa tapana). Siitä, kuinka epäreilulta tämä kaikki tuntuu niiden puolesta, joiden toimeentulo taas vaarantuu. Ja ennen kaikkea siitä, että jatkuva maskimarina ärsyttää mua niin paljon, että tekisi mieli kirkua!!

 

Päätin sitten kuitenkin, että en jaksa alkaa valittamaan näistä, ehtiihän tässä vielä myöhemminkin (haha!). Päivän mittaan ajatuksiin hiipi kaikenlaisia pölinäajatuksia ja päätinkin ilahduttaa (toinen haha!) perjantaitanne vanhalla kunnon höpinäpostauksella ilman päätä tai häntää.

Ensinnäkin olen syksyn aikaan selvästi kehittynyt siinä, että olen oppinut psyykkaamaan itseni jopa pitämään etätöissä olemisesta. No okei, en siis oikeasti pidä, mutta osaan päivittäin muistella sen hyviä puolia. Verkkarit, ei meikkiä, ei autolla ajamista mörönperseenpimeydessä, päiväjumppa tai -kävely hyppytunnilla ja mikä parasta - ei tissiliivejä!! Mistä sitten tulikin sitten mieleen, että yksi tämän vuoden seurauksista kautta maailman on taatusti koronatissit. En usko olevani ainoa, joka inhoaa niiden käyttöä (siis tissiliivien, ei tissien). Ensimmäinen asia, minkä riisun pois kotiin tullessani on tissiliivit, ja koko päivän kotona ollessani en edes pue niitä päälle. Väistämätön totuus on, että jotain seurauksia niiden käyttämättömyydestä on havaittavissa ja nyt ne seuraukset ovat taatusti nopeutuneet eksponentiaalisesti. Mitään tieteellistä dataa mulla ei tähän ole esittää (ei tullut mieleen silloin maaliskuussa ihan ekana alkaa mittaamaan tissien pituutta), mutta väitänpähän kuitenkin, että tulemme näkemään maailmanlaajuisena ilmiönä koronatissit.

No niin, tissit mainittu monta kertaa. Perjantai. Enää puuttuu joku pissakakkavitsi.

Alussa oleva kuva on tuonut mulle hyvää mieltä viime päivinä tosi paljon. Ihan ensimmäiseksi sen takia, että tuo pieni häivähdys valkoista, mikä parina aamuna on ollut maassa, on tuonut tosi paljon iloa ja valoa päivään, vaikkakin se melkein heti onkin sulanut pois. Toinen hyvän mielen juttu, mikä tuosta kuvasta on seurannut, on semmoinen hysteerinen kikatusnauru siitä, kuinka ruma yksi kuva voikaan olla! Pelkkää harmaata ja ankeutta, kuolleita kasveja, huono asettelu ja rajaus - kuvassa on yksinkertaisesti kaikki niin pielessä, että se on jo huvittavaa. Ja tietenkin se on myös vähän tärähtänyt ja epätarkka, koska mulla ei ollut lasit päässä sitä ottaessani. Kun katson tämän postauksen muita kuvia tajuan, että kaikissa on sama ongelma: olen ottanut ne ilman laseja, joten kaikki ovat enemmän tai vähemmän epätarkkoja 😂

Kuistilla jäähtymässä (yksi kylmän ajan eduista, iso jääkaappi)!

Yksi viikon suurista ilon aiheista on ollut vadelmahillo! Olen melkein koko syksyn syönyt aamupalaksi leipäjuustoa ja siihen päälle lusikallinen jotain itse tekemääni hilloa (lisäksi aina smoothie ja pähkinöitä, ihan superaamiainen!). Parhaalta on maistunut kesällä itse tehty vadelma-boysenmarjahillo, mutta se hittolainen pääsi loppumaan pari viikkoa sitten. Ostin kaupasta uuden purkillisen, mutta yök miten makeaa ja keinotekoisen makuista se onkaan! Viime viikonloppuna tajusin, että kyllä kait hilloa voi tehdä talvellakin. Tuli ihan semmoinen tunne, että olen keksinyt pyörän uudestaan (tai sitten vaihtoehtoisesti olevani maailmankaikkeuden viimeinen ihminen, joka tämä asian on oivaltanut). Keitin hillon halvoista ulkomaisista vadelmista (400 g), oman pakkasen punaviinimarjoista (150 g), puolet painosta sokeria (eli 225 g siten, että puolet tavallista ja puolet hillosokeria). Nakkasin sekaan hetken mielijohteesta vielä yhden tähtianiksen ja tiedättekö - tämä hillo on parasta ikinä!

Ja sitten loppuun vielä viikon - tai jopa tämän vuoden - paras juttu. Mulla on oma joulukalenteri!! Olin viime viikolla kaupassa ostamassa lapselle kalenteria ja heräteostoksena ostin miehelle ihanan kauniin tee-joulukalenterin. En itse ole innokas teen juoja, mutta kieltämättä tekisi mieli tuosta muutamaa kokeilla.

 

Samalla kauppareissulla näin Nivean joulukalenterin, josta heti tuli mieleen, että toi olisi ihana. Tykkään Nivean tuotteista ja usein mietin jonkun jutun testaamista, mutta tosi harvoin viitsin mitään uutta ostaa, koska harmittaa sitten kovasti, jos tuote ei sovikaan omalle iholle. Hypistelin tuota joulukalenteria ja mietin, kuinka kiva se olisi, mutta joku ihme pihyyskohtaus iski, enkä raaskinut ostaa sitä itselleni (49,95€). Ihan kuin tässä nyt muka olisi tänä vuonna kauheasti tullut itseään hemmoteltua millään ylimääräisellä... Vouhkasin tästä illalla kotona ehkä lievä marttyyrinsävy äänessäni, mistä mies sitten heti ilmoitti, että hän ostaa sen kalenterin mulle. Ensin hän yritti itse, mutta oli mennyt väärään kauppaan, eikä siellä ollut muuta kuin lapselle toinen kalenteri (koska jotain piti ostaa, ettei ihan turhaan mennyt...) ja niinpä me kuulkaa sitten eilen käytiin yhdessä ihan käsi kädessä ostamassa mulle Nivean joulukalenteri 💙💙💙

En muista, että olisin aikoihin ollut näin lapsekkaan innostunut mistään asiasta. Ainoa ongelma nyt vaan on se, etten a) malttaisi odottaa ensi tiistaihin asti, enkä b) jaksaisi odottaa koko joulukuuta, vaan tekisi mieli avata kaikki luukut kerralla! En tajua, miten lapsi malttaa olla syömättä suklaakalenterin kaikkia suklaita kerralla, vaan kärsivällisesti avaa luukun päivässä. Ei olisi multa onnistunut pienenä (70-luvulla ei ollut suklaakalentereita tai jos olikin, niin ei meillä ainakaan). Mä kävin joka vuosi - siis ihan joka vuosi - aina kurkkaamassa salaa sen 24. luukun jo heti joulukuun alussa (ja aina siellä oli se hiton sama seimikuva).

 

Paljon paremmalle mielelle tulin ainakin itse tästä höpöttämisestä sen sijaan, että olisin valitellut aamuisia ajatuksiani täällä. Nyt on aika ruveta vääntämään perjantai-pizzaa ja koska edellisellä kerralla meillä oli meneillään se surullisen kuuluisa lihaton lokakuu, niin tällä kertaa listalla on kinkkua, pepperonia, ananasta (kyllä, kuuluu välillä pizzaan), Aurajuustoa, jalapenoja, kapriksia, sipulia ja reilusti valkosipulia. Kunnon mättö-pizzaa siis tällä kertaa! Vaikka itse asiassa se vegepizza on aina mun mielestä paras, mutta tänään jätän tekemättä.

Kivaa viikonloppua teille kaikille ja synkästä tilanteesta huolimatta koittakaa välillä jaksaa pölistä jotain positiivista. Siitä tulee hyvä mieli 💜💜💜

Onko sulla oma joulukalenteri?

NOTE TO MYSELF: MUISTA MEAL PREPPING!

Yksi syy siihen, että viime kevät meni niin persiilleen oli se, että unohdin syödä päivisin hyvin. Olen varmaan sata kertaa kirjoittanut täällä siitä, että lounas on mun päivän tärkein ateria ja vaikuttaa mun hyvinvointiin ja jaksamiseen kaikista ruoka-asioista eniten. Jostain syystä mulle ei sovi arkipäivänä lämmin lounas, mutta toisaalta en myöskään pärjää millään lirusalaatilla. Siksi teenkin eväät töihin lähes aina ja yhdessä vaiheessa olin ihan super-mealpreppaaja: valmistelin aina kerralla kahden tai kolmen päivän eväät valmiiksi jääkaappiin, ja arki sujui näin tosi hyvin. Vielä helpompi tapa on kypsentää broilerinfileitä valmiiksi ja pakastaa ne annospusseissa. Otan fileen aamulla sulamaan ja nappaan mukaan esim. puolikkaan paprikan, kuoritun porkkanan ja keitetyn munan. Toinen helppoakin helpompi lounas on tonnikalapurkki, raejuustopurkki ja edellä mainitut rehut.

Noh, kuten tämän vuoden teema tuntuu olevan, viime keväänä tuokin tapa jäi pois. Osittain tämä johtui varmaan ihan siitä shokista, minkä kahdessa päivässä tapahtunut elämän muuttuminen sai aikaiseksi, mutta osansa oli varmaan jollain alitajuisella ajatuksella siitä, että turhaa tässä mitään valmistelee, kun kerran olen kuitenkin kotona. Ei siihen hyvän lounaan valmistamiseen kuitenkaan ollut aikaa (eikä kyllä energiaakaan), joten viime kevään lounaat eivät millään tapaa tukeneet jaksamistani.

Tästä viisastuneena olen nyt syksyllä koittanut muistaa valmistella lounaat myös niiksi päiviksi, kun etäopetan kotona. Ja sama pitää muistaa tehdä jatkossakin, koska hybridimallia jatketaan meillä ainakin vielä seuraavassa jaksossa. 

Tässä tämän viikon alkupuoliskon eväät, jotka valmistelin tänä aamuna. Kaksi kana-feta-muna -annosta, kolmas muuten sama, mutta tonnikalalla. Opetus alkoi tänään vähän myöhemmin, joten mulla oli aikaa myös kypsentää broileria pakkaseen iso pellillinen. Nyt sitä löytyy pussitettuna useaksi päiväksi!

Loppuun vielä pari vanhaa kuvaa yhdistelmistä, jotka olin pitkäksi aikaa ehtinyt unohtaa. Lähinnä nyt itselleni muistilapuksi, mutta olisihan se kivaa, jos joku teistäkin saisi näistä vinkkejä.

Kana-tacosalaatti

Katkarapusalaatti

Kvinoa-papusalaatti

Keep it simple!

Miten sulla? 

Teetkö eväät (etä)töihin vai syötkö sitä, mitä jääkaapista tai lounasbuffasta löytyy?

HYVÄN MIELEN LIHAPATA

Toivottavasti en nyt liikaa järkytä ketään, mutta pääsyy kasvisruuan syömiseen ei minulla suinkaan ole eläinten oikeuksista huolehtiminen, vaan ekologia ja terveysnäkökulma. Älkää ymmärtäkö väärin - kannatan toki eläinten oikeuksista huolehtimista, mutta se ei tosiaan minulla ole ykkössyynä silloin, jos perustelen jollekin kasviruuan lisäämisen merkitystä. En ole erityisen eläinrakas ihminen, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että kannattaisin eläinten huonoa kohtelua. En vaan saa voimakkaita tunnereaktioita kaikista mahdollisista eläimistä, osaa niistä jopa vähän karsastan. Meillä on kissa, joka on minulle tietenkin ihan älyttömän tärkeä ja rakastan kissoja muutenkin, mutta esim. koirat ovat mulle aika nounou ja vähän pelkäänkin niitä. Ihania koiria olen tavannut montakin kertaa, mutta en kuole onnesta joka kerta, kun vieras koira tulee nuuhkimaan mua (tai kuolamaan mun syliin...). En liioin tunne voimakkaasti mitään, kun ajattelen esim. lehmiä tai sikoja. En tietenkään yhtään tykkää ajatuksesta, että niitä kohdellaan huonosti ja olen täysin pelkurimaisesti jättänyt katsomatta kaikki ne kohudokumentit eläinten kammottavista oloista suurtuotantotiloilla. En halua nähdä (enkä tietää) - tämä hävettää myöntää, mutta rehellisesti sen tässä tunnustan.

Lisäksi ajattelen niin, että mikäli söisin (tai jättäisin jotain syömättä) eläinten oikeuksien puolesta, sen pitäisi silloin olla 100% juttu. On järkyttävää, miten eläimiä kohdellaan suurissa tuotantolaitoksissa, joten jos sen eteen haluaa ottaa kantaa, pitäisi sen kannanoton kohdistua kautta linjan kaikkeen. Pidän hieman kaksinaismoralistisena sitä, että ei syö punaista lihaa, "koska eläinten kohtelu ja oikeudet", mutta käyttää kuitenkin maitotuotteita tai syö esim. munia. Eli joko tai, näin minä sen ajattelen. En julista tätä minään absoluuttisena totuutena ja pitää tietenkin muistaa, että kaikki eläinperäisten tuotteiden vähentäminen on hyvä juttu, kohdistui se sitten mihin tahansa tuotantoketjun osaan.

Itselleni merkittävin syy kasvisruuan lisäämiselle on ekologinen. En ala asiaa avaamaan tässä sen enempää, koska tiedän kokemuksesta (opiskelijaraukat joskus mun tunneilla...), että mulla lähtee paasaaminen ihan lapasesta, enkä osaa lopettaa. Punaisen lihan syöminen on yksi merkittävimmistä "ilmastosynneistä", se on kiistaton fakta. Aiheesta löytyy tosi hyvää (ja kiihkotonta) faktaa esim. Vegaaniliiton sivuilta, kannattaa käydä tutustumassa, jos et vielä tiedä, mistä tässä kaikessa on kyse. Samoilta sivuilta löytyy tietoa myös terveysasioista ja lisäksi iso lista ihan mahtavia reseptejä, joita kannattaa selailla silloin, kun tekee mieli hyvää kasvisruokaa.

Pitää tietenkin myös muistaa, että tosi moni kasvisruoka on ihan älyttömän hyvää, että kyllä niiden syömiseen ihan puhtaan kulinaarinenkin syy löytyy ❤

Punaisen lihan syöminen korreloi myös monissa tutkimuksissa erilaisten terveysongelmien kanssa (esim. korkea kolesteroli, kohonnut suolistosyövän riski, kakkostyypin diabetes jne.), joten sen vähentäminen ei varmasti ainakaan heikennä kenenkään terveyttä. Ja jos joku nyt ajattelee, että "entäs se proteiini...", niin muistakaa, että proteiinia saa muustakin, kuin punaisesta lihasta!

Meillä suositaankin yleensä kanaa tai possua "lihapäivinä". Molempiin liittyy ihan yhtä isoja ilmasto- ja eläinten oikeusongelmia, kuin punaiseen lihaankin, mutta ne ovat kuitenkin astetta parempi vaihtoehto silloin, kun lautasellasi ei ole linssikastiketta. Paras vaihtoehto ympäristönäkökulmasta olisi riista, mutta sitä saa aika huonosti pikkupaikkakunnan normimarketista ja se on myös huomattavasti kalliimpaa, kuin se peruspaketti jauhelihaa. Korkeamman hinnan olen valmis (ja pystyn) maksamaan ainakin välillä, mutta saatavuus harmittaa tosi paljon. Poro on käsittääkseni elänyt onnellisen elämän, eikä se ole elänyt vain päätyäkseen meidän lautaselle. Siksi poronlihan syöminen tuntuu "hyvän mielen teolta" (ja se myös maistuu ihan älyttömän hyvältä).

Olinkin aivan onnessani, kun meille tarjoutui tilaisuus ostaa puolikas poro. Hinta oli toki aika suolainen, mutta ei näitä montaa kertaa vuodessa ostella, joten ei haitannut. Tyyppi saapui meille viime viikolla ja olin tosi tyytyväinen ensinnäkin siihen, että liha oli pakattu riittävän pieniin eriin. Lisäksi kaikki paketit oli nimetty. Ostimme pari vuotta sitten 1/4 hirveä ja saimme epämääräisiä paketteja, joista ei ollut mitään käsitystä, mikä eläimen osa siinä oli. Tätä poronlihan toimittajaa tulemme käyttämään jatkossakin, kaikki oli tehty niin huolellisesti. Ihanaa myös oli se, että osa lihasta oli valmiiksi jauhettu ja myös vuoltu valmiiksi käristystä varten. Ihan parasta!

 

En ole kokenut poron (tai hirvenkään) valmistaja, joten päädyin tekemään ensin ihan simppelin poropadan uunissa. En käyttänyt mausteena mitään sellaista, mitä en miellä Lappiin kuuluvaksi - en siis yrttejä tai valkosipulia - vaan menin ihan perusohjeella. Lihapataan kuuluvaa punkkuakin olisi ollut, mutta join sen mieluummin itse ajattelin, että ei niillä siellä Lapissa ole punkkua ollut pororuokia maustamaan. No, ei tietenkään myöskään porkkanaa, selleriä tai laakerinlehtiä, mutta kuten sanottua - yritin pitää maut mahdollisimman yksinkertaisina. Ja nyt on kyllä pienen itsekehun paikka: padasta tuli ihan superhyvää!!!

Tykkään tarjota lihapadan kanssa perunamuussia ilman, että siitä tehdään muussia. Häh? Lue valmistusohje reseptin puolelta. Jos lihapadan (= kastiketta) kanssa tarjoaa oikeaa muussia, on lopputulos lihaliemellä maustettu perunavelli, mistä en ainakaan itse tykkää. Perunat siis saavat kiehua ihan ylikypsäksi ja muussaantua vähän, mutta joukossa pitää olla myös sattumia lientä varten.

Poropata

900 g poronlihaa (mulla oli ulko- ja kulmapaistia)

voita ja oliiviöljyä paistamiseen 

2 isoa sipulia lohkottuna

3 porkkanaa pilkottuna n. 2 cm paloiksi

1/2 iso juuriselleri pilkottuna n. 1 x 2 cm kuutioiksi

suolaa, mustapippuria myllystä

6 maustepippuria

3 pientä laakerinlehteä

kiehuvaa vettä

 

puikulaperunoita 

voita

pieniä maustekurkkuja

puolukkasurvosta

Poista lihasta mahdolliset kalvot ja jänteet ja pilko se sopiviksi paloiksi (n. 3 x 3 cm). Anna palojen lämmetä huoneenlämmössä sen aikaa, kun käsittelet kasvikset.

Kuumenna uunin kestävässä padassa nokare voita ja loraus oliiviöljyä. Ruskista lihat muutamassa erässä ja siirrä sivuun. Lisää rasvaa tarvittaessa ennen uutta erää. Mausta suolalla ja mustapippurilla.

Ruskista sipuleita ja juureksia hetki padan pohjalle jääneessä rasvassa (älä välitä "pohjaan palaneista" lihanokareista). Lisää lihat kasvisten joukkoon, sekoittele hetken aikaa ja lisää maustepippurit ja laakerinlehdet. Kaada pataan kiehuvaa vettä niin, että lihat ja kasvikset peittyvät, anna kiehahtaa hellalla.

 

Siirrä pata 200 asteiseen uuniin (kansi päällä) puoleksi tunniksi. Laske lämpötila 150 asteeseen ja hauduta 2 - 4 tuntia (yleensä lihapatoihin pätee ohje: mitä pidempään, sen parempaa). Kurkkaa välillä, tarvitseeko nestettä lisätä. Kannattaa myös maistaa lientä ensimmäisen tunnin jälkeen - tarvitaanko suolaa ja/tai pippuria lisää? Jos asiasta jää epävarmuus, maista uudestaan seuraavan tunnin kuluttua.

Kuori puikulaperunat ja keitä suolalla maustetussa vedessä, kunnes perunat ovat kypsiä. Älä välitä siitä, että ne hajoavat ja muussaantuvat - niin on tarkoituskin. Valuta perunoista vesi ja siirrä ne takaisin kattilaan. Sekoita joukkoon iso nokare voita ja kääntele perunoita kauhalla, kunnes voi on sulanut niiden joukkoon. Lopputuloksen pitäisi olla "kokkareista muussia" eli kattilallinen voilla höystettyjä, hajonneita perunoita.

Tarjoa pata "puikulakokkareiden", maustekurkun ja puolukkasurvoksen kanssa. Aika moni haluaa tähän lisäksi vielä hyvää ruisleipää!

Samalla ohjeella tulee tosi hyvä peruspata myös hirven- tai naudanlihasta (possukin toimii). Tässä maistui poro juuri sopivasti, millä tarkoitan nyt sitä, että meidän teini on syönyt riistaa aika vähän ja etukäteen vähän jännitin, miten hän mahtaa uuteen makuun suhtautua. Huomasi kyllä eron naudanlihaan verrattuna, mutta tykkäsi tosi paljon tästä uudestakin mausta eli jatkoon meni. Mikä on huojentava tieto siihen nähden, että meillä on pakkasessa edelleen melkein puolikkaan poron verran lihaa!

Syödäänkö teillä poroa tai hirveä?