MASENNUSTA JA MANSIKOITA

Mansikathan eivät varsinaisesti liity tähän aiheeseen mitenkään, mutta otsikkoon piti saada mukaan jotain positiivistakin ja kaupasta mukaan tarttuneet Espanjan mansikat piristivät mieltä sen verran, että päätin hehkuttaa niitä täälläkin. Eiväthän ne miltään tietenkään maistuneet, mutta...

Noin, siinä se tuli heti alkuun - negatiivisuus. "Ei ne miltään kuitenkaan maistuneet", onpa hyvä tapa suhtautua asiaan! Tällaista tämä on ollut lähikuukaudet, mutta korostetusti nyt ihan lähiviikkoina. Olen negatiivinen, kärttyinen ja peruspessimisti ihan kaikkeen mahdolliseen liittyen. Ja väitänpä, että jollain asteikolla mitattuna myös masentunut. Jotenkin kuitenkin tunnen, ettei mulla ole "oikeutta" käyttää sanaa masennus, koska en ole ihan oikeasti oikeasti masentunut. Vai olenko? Missä kulkevat alakulon, apeuden, v***tuksen ja masennuksen väliset rajat? Sitä olen miettinyt tässä lähipäivinä saman aikaisesti, kun olen yrittänyt suoriutua yllättävän kiireisistä härdelliviikoista.

Olen kokenut masennuksen moneen otteeseen lähipiirissäni, nähnyt sen erilaiset ilmenemismuodot ja ymmärtänyt, että sille ei voi tehdä mitään muuta, kuin hoitaa sen alkulähteitä. Kaikki tuntemani tapaukset ovat olleet sellaisia, että se alkulähde on ollut niin rankka, että juuri sen takia tunnen huonoa omaatuntoa maristessani tästä. Koska olen kuitenkin samanaikaisesti edelleen ihan valtavan onnellinen ja kiitollinen kaikesta, mitä mulla on elämässäni. Tiedostan muutamat lapsuuden ja menneisyyden jutut, jotka voisivat jotain masennusoireita aiheuttaa, mutta ei tässä ole kyse siitä. Kyse on helkkari soikoon vain ja ainoastaan niistä saakelin vaihdevuosioireista, jotka näemmä nyt vyöryvät päälle oikein urakalla. Ja mä kun luulin, että pakastiraivarit oli jotain isoa ja dramaattista, haha!

Jos on yksi asia, mitä inhoan ylitse muun, se on aiheeton nalkuttaminen, raivoaminen ja äksyily. Silloin saa rageta, kun on aihetta ja toki esim. kumppanille saa välillä kilahdella ihan turhan päitenkin ja purkaa vaikka ärsyttävää työpäivää sillä tavalla. Mutta sellainen jatkuva negatiivinen suhtautuminen toiseen ja aiheettomista asioista räjähtäminen - ei kuulu meidän perheen tapaan elää. Paitsi näköjään nyt vuodesta 2018 alkaen... Sydän jätti pari lyöntiä tyhjää ja taas käynnistyttyään alkoi särkeä ihan älyttömästi tänä aamuna, kun lapsen ekat sanat mulle olivat "taas sä äiti sanoit tolleen negatiivisesti". Sanoin tyhmästi ennen kuin toinen oli ehtinyt kunnolla edes herätä!! Ja tuntuu, että mies on hokenut "ei se mitään" -mantraa nyt jo ties miten pitkään vastauksena mun loputtomiin anteeksipyytelyihin, jotka aina onneksi kuitenkin muistan sanoa räjähdyksen jälkeen.

Fyysiset oireet kestän edelleen (tai siis inhoan niitä, mutta se on kuitenkin vaan fyysistä), mutta tämä mielialapuoli alkaa vähitellen ottaa aivoon ja isosti. Jos kaikki ei ota nuppiin armottomasti, se apeuttaa. Jos joku ei apeuta, se aiheuttaa muuten vaan negatiivisia ajatuksia. Jos jotain pitäisi tehdä, en taatusti saa sitä tehtyä, ellei kyse ole jostain välttämättömästä. Ja silloinkin joudun ponnistelemaan, että saan aikaiseksi. Jos mahdollista, jätän tekemättä. Ja jos teen, teen sen niin rimaa hipoen, että voisi osallistua jo limboamisen maailmanmestaruuskisoihin. Ajattelen koko ajan kaikkea, mitä pitäisi tehdä ja mitä olen jättänyt tekemättä ja ruoskin itseäni saamattomuusangsteissani. Yhtenä aamuna sitten taas herään ihan innoissani ja energisenä kaikesta mahdollisesta, kunnes taas illalla (tai ylihuomenna) huomaan, että samaa vanhaa tää taas onkin...

No okei, pakko nyt sen verran lieventää, että ei tämä nyt ihan koko ajan tällaista ole! Mutta sen verran usein kuitenkin, että on tunne siitä, että koko ajan. Jotain tälle pitää siis tehdä ja aika pian, koska ei tällaista jaksa kukaan. Tai jos joku jaksaa vapaaehtoisesti, niin ihmettelen kovasti! Eli kyllä tässä nyt on aika vähitellen mennä lääkärin kanssa juttelemaan, vaikka hormonihoidot eivät ajatuksena niin kauheasti miellytäkään. En voi ihan käsi sydämellä sanoa yrittäneeni kaikkia luomu-metodeja - sehän tässä myös mättää; tiedän, millä keinoilla oireita voisi yrittää lievittää, mutta kun ei vaan saa aikaiseksi sitäkään...

Tästä tuli nyt harvinaislaatuisen sekava, pessimistinen ja synkkä postaus, mutta menkööt nyt näin. Mulla oli mielessäni ihan selkeä punainen lanka tähän kirjoitukseen, mutta koska mies ja lapsi kävivät toistuvasti katkaisemassa mun ajatukset (ja yritin olla räjähtämättä niille sen takia, haha), niin en saanut pakkaa kasaan. Kaipa se on välillä ihan ok sekoilla täälläkin?

Ja loppuun kyllä pakko todeta positiivisesti, että kyllä noi mansikat liittyy asiaan sitten kuitenkin. Iloa elämään tuovat edelleen pikkuasiat, kuten vaikkapa se, että ihan pian saa syödä päivittäin kotimaisia mansikoita ja herneenpalkoja.

Kuva täältä

Kyllä tämä tästä 💗