tiistai 21. elokuuta 2018

SAAKO ÄITI SYÖDÄ ERI RUOKAA KUIN MUU PERHE?

Taas eletään sitä aikaa vuodesta, kun kaikkialla muistutetaan siitä, että nyt olisi aika karistaa ne kesäkilot. Muutaman kuukauden kuluttua sitten sulatellaan joulukinkkua ja konvehteja (olisi muuten paljon järkevämpää tehdä pieni ryhtiliike ennen joulua ja sitten hyvällä omalla tunnolla nauttia joulun herkuista). Ensi keväänä hankkiudutaan bikinikuntoon, kunnes taas on aika karistaa niitä kesäkiloja... Sanomattakin on selvää, että ideaalitilanne olisi se, että söisi läpi vuoden sillä tavalla, että tuntisi olonsa hyväksi ja energiseksi ja paino pysyisi suht samana. Mutta todellisuus on usein ideaalitilannetta raadollisempi, joten mikä eteen, jos nyt kesän jälkeen pitää jonkinlainen ryhtiliike tehdä?

Kuuma peruna on se, saako äiti (tai miksei isäkin) olla näkyvästi dieetillä ja syödä ihan eri ruokaa kuin muu perhe. Mielipiteitä varmasti on monia ja muistutan nyt heti alkuun, että tämä on minun mielipiteeni ja näkemykseni, ei mikään absoluuttinen totuus. Mulla ei ole tietenkään mitään oikeutta puuttua muiden päätöksiin, jokainen elää tyylillään, mutta olen itse miettinyt tätä aihetta lähipäivinä paljonkin, kun on ollut tarvetta vähän taas viilata ruokavaliota. Tämä kesä oli niin omituinen ja epätodellinen kaikilla mahdollisilla tavoilla, että myös ruokapuolella koettiin ihan uutta. Oli niin kuuma, että ruokahalua ei oikein ollut. Älyttömän raskas viime lukuvuosi sai aikaan sen, että levolle oli ihan selkeästi tarvetta lähes koko kesän ja nukuin käsittämättömän pitkiä yöunia läpi koko kesän. Vielä heinäkuun lopussa saatoin ihan pokkana vetää lähes 12 tunnin yöunet! Käytännössä homma meni siis niin, että myöhään herättyäni ei aamupala (ainakaan terveellinen, se mun normaali arjen hyväksi todettu) oikein maistunut. Useimpina aamuina närpin vähän paahtoleipää ja pari mansikkaa, siinä kaikki. Päivällä kyllä tuli nälkä, mutta mitään ei oikein tehnyt mieli. Ja sitten iltapäivällä nälkä oli niin kova, että tuli syötyä vähän sitä sun tätä - koska helteellä ei jaksanut kokata mitään järkevää. Ateriavälit venyivät siis ihan liian pitkiksi, enkä voi sanoa syöneeni kauhean terveellisesti. En nyt epäterveellisestikään (esim. makkaraa syötiin kerran...), mutta epämääräisesti ja epäsäännöllisesti. Ei hyvä!


Itse en siis nyt ole alkanut laihduttamaan, mutta olen palauttanut syömiset takaisin siihen mulle sopivaan, aika yksinkertaiseen tapaan koostaa annos yksittäisistä komponenteista. Joissain perheissä kuitenkin äiti on ihan selkeällä dieetillä ja näykkii salaatinlehtiä pahantuulisena ja dramaattisesti huokaillen. Tai vetää jotain pussikeittodieettilirua nälkään nääntymäisillään, kun muu perhe vetää makaronilaatikkoa. Onko tämä ok? Mitä te olette mieltä?

Jos jätetään edellisestä pois kaikki dramatiikka, huokailut ja pahantuulisuus, niin mikä ettei. Kunhan äiti ei tee asiasta kauhean isoa numeroa ja puhu kovaan ääneen laihduttamisesta. Vielä tärkeämpää olisi, ettei hän dissaisi itseään, omaa kehoaan ja "läskejään" lasten kuullen. On ihan kauheaa, kuinka vääristynyt kehonkuva jo nuorilla tytöillä (ja varmaan pojillakin) on ja lukioikäiset (ja nuoremmatkin) laihduttavat, näännyttävät itseään nälkään ja oppivat täysin vääristyneen suhteen ruokaa kohtaan. Syömishäiriöistä nyt puhumattakaan!

Meillä arkiruokailu menee usein niin, että minä syön jonkun yksinkertaisemman annoksen (mies aika usein myös) ja lapsi syö "oikeaa ruokaa" (eli just vaikka esim. makaronilaatikkoa, perunaa ja jauhelihakastiketta, jotain kiusausta tms.). Näitä lapsen ruokia pyrin tekemään säännöllisesti isompia satseja kerralla ja pakastan ne sitten annoksina. Meillä poika ainakin on usein tosi tyytyväinen, jos ei "tarvitse" syödä äidin ruokia 😂 Eikä siitä ole koskaan tullut minkäänlaista ihmettelyä, miksi me syömme näin. Joskus olen tainnut sanoa, että mulle tulee parempi olo siitä omasta annoksestani tai että mun tekee nyt tällä kertaa mieli syödä tätä.


Aika usein kyllä pyrin rakentamaan iltaruuan niin, että se olisi samaa kaikilla. Lapsi ei aina ole mielissään, mutta se on sitten voivoi niinä iltoina. Mä uskon siihen, että pitää tottua välillä syömään myös niitä ei niin mieluisia ruokia ja että aina ei lautasella voi olla lempiruokaa. Ja kyllä meillä lapsi ihan tykkääkin niistä yksinkertaisista annoksista (varsinkin jos saa vaikka vaihtaa parsakaalin perunaan). Lapsen mieltymyksiä ja omaa makua pitää myös kunnioittaa: jos hän ei ihan oikeasti tykkää hernekeitosta, niin ei sitä pidä hänelle pakottaa. Onhan aikuisillakin ruokia, joita me inhotaan! Ja linssikastike tippuu kuulkaas oikein hyvin, jos lapselle lupaa, että ylihuomenna on spagettia 😁


Tämä on monelle varmaan aika arka aihe, liian moni kipuilee jatkuvan pitäisi laihduttaa -ajatuksen kanssa. Toivon, etten ole sohaissut ketään nyt kipeästi tällä kirjoituksella, enkä varsinkaan syyllistänyt mitenkään. Täältä mun blogista löytyy tosi paljon supersimppeleitä ohjeita ja ideoita hakusanoilla arkiruoka (ja varmaan kyllä monella muullakin hakusanalla - mulla on toi tunnistepuoli levinnyt vähän käsistä, pitäisi selkeyttää sitä). Ja niille, jotka miettivät laihduttamista, niin haluaisin taas kerran vinkata Kaisa Jaakkolan opeista ja varsinkin hänen kirjoittamastaan Hyvän olon hormonidieetti -kirjasta (se uudempi painos siis), joka ei siis ole dieetti, vaan lempeä opas kohti hyvinvointia ja hyvää oloa. Kirja muuten näkyy olevan Adlibriksessä alessa tällä hetkellä ja maksaa 13,90 € - lupaan ja takaan, että sen hankkiminen kannattaa! Vaikka itse aina suistunkin raiteilta säännöllisesti, niin olen kuitenkin saanut Kaisan opeilla syömiseni (ja muun hyvinvoinnin) parannettua moninkertaisesti tilanteesta, missä olin vielä 6-7 vuotta sitten. Ja tämä ei ollut mikään maksettu mainos, vaan vahva suositus mun mielestä parhaasta elämäntapaoppaasta!

Mitä ajatuksia teillä herää? Miten olette itse ratkaisseet tämän? 
Syöttekö eri ruokaa kuin muu perhe, vai löytyykö kaikilta lautaselta samaa?

Ihanaa viikon jatkoa kaikille. Muistetaanhan olla lempeitä itseämme kohtaan! 
💗

10 kommenttia:

  1. Mun mielipide kaikessa lyhykäisyydessään on se, että jos muu perhe syö mieluummin jotain muuta kuin "äidin ruokia" (siis sitä mitä äiti itse syö), niin silloin on selvää, että äiti saa syödä omiansa ilman mitään sen kummempaa. Ja jos äiti vielä on niin viitseliäs, että tekee ruokaa myös muulle perheelle, niin kyseessä on lähinnä lottovoitto :).

    Siitä on nyt kulunut reilut 3 vuotta, kun Tiina Hälvän ansiosta järkeistin ruokavaliotani (jonka olin kuvitellut olevani siihenkin asti kovin terveellinen) sisältämään enemmän kasviksia ja erityisesti tummanvihreitä sellaisia, ja huomasin niin selvän eron omassa olotilassa ja jaksamisessa, että tiesin, että se on se mun juttu. Ja vaikka mun viherpöperöille kotona vähän ensin naureskeltiin (samaan tyyliin kuin Spirulina-pirtelölle Hesen tai mäkkärin mainoksessa :)), niin pikkuhiljaa niitä kumminkin haluttiin maistaa (koska en ikinä tyrkyttänyt, vaan päinvastoin pidin vähän niinkuin sellaisina ominani, joita ei muka muut edes sais syödä) ja siitä sitten lähti sellanen "eihän tää ollutkaan yhtään kamalaa"- vaihe liikkeelle. Ja kun kiekkopoika ekan kerran muutti toiselle paikkakunnalle, sain sieltä ilahduttavia kuvia, kun blenderissä pyöri marjasmoothiet tai lautasella oli kalaa ja parsakaalia. Ja jälkikäteen kuulin kämppiksensä äidiltä, että poika (omani siis) oli kertonut kämppikselleen, että "Mun äiti tietää kaikesta terveellisestä tosi paljon" ja se tuntui ihan hitsin kivalta <3. (Samoin kuin se, että mies, joka luuli, että pannulla on homeista ruokaa, yllättyi maistettuaan (no ihan vähän pakotin) positiivisesti, koska oli oikeasti mun ruokiksella tekemääni kikherne-lehtikaalisalaattia, jossa oli kastikkeena luonnonjugurtin ja terassilta pomimieni yrttien ja valkosipulin sekoitusta. "Täähän on yllättävän voimakkaan makuista. Ihan niin kuin joku ravintola-annos". Jesss!! Että mikähän tässä mulla nyt sitten se pointti oli, en enää ole itsekään kärryillä, mutta ajattelen niin, että kun ei tyrkytä mitään, se oma esimerkki ja oma hyvä olo voikin toimia käänteisesti niin, että innostaa muitakin. Mutta siis näillä mun yksinkertaisilla kasvispainotteisilla ruuilla ei kyllä ammattiurheilija edes pärjäisi, joten sikälikin turhaa kuvitella, että nää olis kaikille yhtä hyvä juttu kuin itselleni. Rakastan vaan niin paljon enemmän ruokaa, josta tulee energiaa kuin sellaista, josta tulee vaan armoton väsymys ja ähky. Tota jälkimmäistä tuli kesällä syötyä ihan riittämiin, koska en vaan kertakaikkiaan jaksanut kuumuuden takia panostaa pätkän vertaa, vaan tuli syötyä kaikkea valmista.

    Mutta siis vielä sellanen, että oli tosi tärkeä pointti se, mitä sanoit siitä, että jos äiti huokailee ja vetää hirmu marttyyrin roolin syömisistään (ja siitä, että uhrautuu ja tekee muulle perheelle jotain muuta), niin se ei kyllä kannusta hyvän ravinnon pariin ketään.

    En jaksa nyt oikolukea tätä sepustustani, joten toivottavasti siinä on edes joku järjen häivä :)

    <3

    VastaaPoista
  2. No jäin vielä miettimään asiaa ja tulin siihen tulokseen, että jos äiti on se, joka ruuan perheessä tekee, niin silloin myös päätösvalta sen suhteen, mitä perheessä syödään, on äidillä. Mutta koska me äidit tavataan ajatella kaikkien parasta, päätösvalta ei tarkoita sitä, että pakotetaan ketään syömään väkisin mitäään, vaan sitä, että sovitellaan jo valmiiksi se ruuanlaitto syömisiin sopivaksi, mutta jämäkästi niin, ettei joka toiveen tai vaatimuksen perään kimpoilla. (Jos jotain olen huono sietämään, niin se on kaikenlainen ruualla ronklaaminen)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanan pitkä vastaus taas, kiitos :) Ja kyllä siinä oli järjen häivää, ihan kunnolla!

      Ai kun ihanalta kuulostaa toi teidän kiekkopojan äidiltä omaksuma tapa syödä terveellisesti ja myöskin toi, että hän on kehunut äitiä kavereille <3 Ei kyllä parempaa palkintoa voi äiti saada! Just tohon mäkin pyrin; että sitten sinä päivänä kun lapsi joskus muuttaa omilleen, hänellä olisi selkärangassa tapa syödä tervellisesti ja monipuolisesti. Meillä ei ihan vielä hihkuta parsakaalin ja smoothieiden perään, mutta tunnen kyllä suunnatonta iloa siitä, että lapsi tykkää kaikista mahdollisista kasviksista, vihanneksista, hedelmistä ja marjoista ja haluaa niitä jokaisen aterian yhteydessä. Välipalaksi syö tosi usein hedelmiä ja ihan paras leipä on semmoinen sämpylä, missä on välissä juuston ja kinkun lisäksi PALJON salaattia ja kurkkua tai paprikaa. Mies onneksi on kaikkiruokainen, että häntä ei ole tarvinnut pakottaa tai maanitella. On myös joka kerta (siis oikeasti ihan joka aterian jälkeen) kiitollinen siitä, että tein ruuan, joten saan niin paljon positiivista palautetta kokkaamisesta, että jo ihan senkin takia jaksan sitä tehdä.

      Tosi hyvin muotoilit asian tossa sun toisessa kommentissa; että sovitetaan se ruoka kaikille sopivaksi, mutta kuitenkin niin, että jokaista toivetta tai vaatimusta ei täytetä. Just noin! Mä myöskään en siedä ruualla ronklaamista, pelkästä ilmeilystäkin tulen jo vähän kiukkuiseksi. Onneksi tommoinen kasvava poika on sen verran nälkäinen joka kerta, että harvemmin se ruuasta valittaa, vaan syö hyvällä ruokahalulla lähes kaiken :)

      "Ihana" kuulla, että muillakin meni viime kesän ruokahuolto vähän retuperälle. Oli niin helppo syödä jotain valmista nopeaa tai sitten käydä ulkona syömässä (mitä tehtiin pojan kanssa lounasaikaan ihan turhan paljon, hirvittää ajatus siitä, kuinka paljon niihin ravintolalounaisiin upposi rahaa viime kesänä...). No mutta, nyt on helteet ohi, arki palannut ja on aika taas palata hyväksi havaittuun ruokavalioon. Olen saanut siitä pidettyä kiinni (yllättävän helposti) nyt noin viikon verran ja olo on kyllä ollut ihanan energinen ja pirteä - arjen myllytyksestä huolimatta.

      Kivaa viikon jatkoa sulle Annukka <3

      Poista
  3. Mahtava postaus, ja mahtava vastaus Annukalla!

    Monipolvisen ruokailuhistorian takia olen ehdottomasti sitä mieltä, että perheessä voi olla erilaisia ruokavalioita ja ruokia tarjolla - kunhan se sopii perheen elämäntapaan muuten.

    Nuorimmainen on koko elämänsä keikkunut aliravitsemuksen rajoilla, ei ole ollut mitään mieltä periaatteesta yrittää häntä saada syömään samaa kuin muutkin. Tärkeintä on ollut se, että hän lähtee pöydästä ravittuna.

    Sitkeästi yritin (ihan liian monta) vuosia saada hänet kaikkien kunnon äitien tavoin syömään sitä mitä tarjotaan, ei välipaloja, kokataan yhdessä ja diipa-daapa. Kun ei, niin ei.

    Rupesin suunnittelemaan syömiset siten, että joka aterialla oli tarjolla aina jotain hänelle siedettävää. Välillä ihan joka ruokaan laitettiin pestoa, välillä vedettiin perunaa ja voita, milloin mitäkin. Ruokailutilanteet muuttuivat siedettäviksi, kun ne eivät olleet taistelutantereita ja lapsi tiesi tulevansa täyteen.

    Sitten rupesin ihan säännönmukaisesti tekemään joka aterialle vähintään kahta vaihtoehtoa (miten olen ollutkin niin jaksavainen, en ymmärrä??)
    Pöydässä oli aina kasviksellisempi ja vähemmän kasviksellinen. Siitä sopi valita (enimmäkseen kasvikselliset olivat äidin ruokaa...)
    Sillä tavoin sain joitakin vuosia sitten jaksamiseni kohdilleen. (ja sille olisi taas tarvetta)

    Tällä hetkellä en ole ihan niin jaksavainen, ja koska meillä on taloudessamme yksi herkkämakuaistinen aktiiviurheilija (jos rumasti haluaa sanoa, niin nirso sporttailija - tosin syömisen toleranssi on hänellä kehittynyt ja hän syö laajemmin ja mukautuvammin nykyään), olen ensisijaisesti keskittynyt tekemään mahdollisimman täyttävää sapuskaa. Epäilen, että teini meni viime syksynä (taas kerran) ihan kunnolla aliravitsemuksen puolelle, nyt siis lapioidaan teiniin proteiinia ja rasvaa oikein olan takaa.
    Se on valitettavasti vaikuttanut myös omiin syömisiini, koska olen ollut vähän saamaton oman kevytkasvisherkkuni kokkailussa.

    Tavoitteena on tämän syksyn aikana taas kerran löytää kokkailun ja ruokailun nautinto, ja muistaa taas äidinherkkujen ilot.
    Ilo on ollut huomata, että vähitellen ja hiljalleen sen perheen herkkämakuaistisimmankin ruokavalio vähän laajenee. Pienin askelin, mutta laajenee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sori Emma, kun tulen vielä tänne väliin, mutta halusin kiittää Marikaa kivoista sanoista ja myöskin lähettää ihan todella isosti rispektiä tuosta kahden erilaisen ruokavaihtoehdon kokkaamisesta. Huuuuuh. Vaatii todellakin venymistä.

      Ja vielä tuli mieleen sellainenkin asia, että meillähän ei siis todellakaan ole ihan pikkulapsiaikaa lukuunottamatta toteutunut se "Syödään yhdessä kello viisi ja vaihdetaan siinä samalla päivän kuulumiset"- periaate. Ei vaan ole ollut mitään mahdollisuuksia, koska reenit on olleet siihen aikaan kuin on ja syömiset sitten jokaisen pitänyt ajoittaa sen mukaan. Ja miehen työpäivä ajoittuu niin eri aikaan kuin mun työt tai aikanaan poikien koulut, että olis ukkeli raukka jo moneen kertaan kuollut nälkään, jos olis jäänyt odottamaan sitä yhteistä kello viiden ateriaa... En oikeastaan edes ymmärrä, miksi justiin se ruokapöytä on muka ainut paikka, jossa niitä kuulumisia voi vaihtaa ja keskustella. Mutta ei tästä sen enempää, olen jo haaskannut palstatilaa ihan riittämiin :).

      Semppiä ja hyvää oloa teille molemmille <3

      Poista
    2. Marika: joo, mä jätin kokonaan pois sen, että tilanne on ihan toinen, jos jollain perheessä on syystä tai toisesta ongelmia syömisen kanssa, kun en semmoiseen tilanteeseen osaisi mitään järkevää neuvoa tai sanoa. Tosi hienosti (ja jaksavaisesti) olet kyllä teidän tilanteen hoitanut, hatunnosto sille!

      Toivottavasti löydät taas sen kokkailun innon; se on kuitenkin tosi kivaa puuhaa (tai siis mun mielestä ainakin :D) ja sitten just se, minkä itsekin mainitsit: että oma jaksaminen on ihan eri luokkaa silloin, kun syö terveellisesti ja kasvisvoittoisesti. Mutta välillä tulee niitä "huonompia" aikojakin, ei sille vaan tunnu voivan mitään. Täältä mun blogin puolelta voit yrittää hakea inspiraatiota, tunnisteella "kasvisruoka" on jo aika paljon kivoja reseptejä!

      Ja Annukka: pöh sä mitään palstatilaa haaskaa, kiva vaan kun syntyy keskustelua :) Ei meilläkään toteudu kello viiden ruokailu, mutta yleensä kyllä syödään yhdessä. Olet kyllä siinä oikeassa, että eihän se ruokapöytä ole ainoa paikka, missä niitä kuulumisia voi vaihtaa - tärkeintä on, että jutellaan ja nähdään, ihan sama missä se tapahtuu.

      Kiitos molemmille ihanan pitkistä ja viisaista kommenteista <3

      Poista
  4. Hyvä postaus ja kiinnostava aihe!
    Meillä syödään sekä että samaa ja eri ruokaa. Mä siis syön ihan kaikkea kotiruokaa, mutta välttämättä en aina enää illalla syö toista lämmintä ateriaa, jos olen päivällä syönyt. Mutta sitten mulla on esim. tomaattia ja mozzarellaa iso lautasellinen tai syön tonnikalaa jne. mitä kuopus ei tykkää syödä.

    Pidän myös ateriaväleistä kiinni ja ne on kuopuksen kanssa aika samat. Keskimmäiseni söi kesällä usein töissä eikä kotona meidän kanssa. Mösjöö meillä välillä kommentoi, että justhan me syötiin, johon vastaan, että joo, 5 tuntia sitten. Aluksi se ärsytti, kun muutin omat ruokailut tosi säännölliseksi, mutta nykyään suhtaudun siihen huumorilla ja pidän huolen siitä, että saan ruokaa säännöllisesti, ettei musta tule hangry :D

    Tiedätkö, että Kaisa Jaakkolalta on tulossa syyskuussa uusi kirja? Arvaa kuule kaks kertaa, kuka on sen kustannustoimittaja :)

    Ihanaa viikkoa, Emma!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta tulee ihan ihmishirviö, jos en saa ruokaa säännöllisesti :) Ja tänä kesänä just ton kanssa oli ongelmia, kun ei oikein tehnyt mieli mitään ja ateriavälit venyi ihan turhan pitkiksi. Reissussa tästä aiheesta meilläkin aina väännetään: mies vetää ison aamupalan hotellilla ja pärjäisi sillä iltaan asti, mutta mun ja pojan pitää saada ruokaa säännöllisesti. Tää on kuulemma ihan biologinen juttu, että jostain syystä miehet kestää pitkän ruokavälin paremmin. En nyt kyllä muista, johtuiko se miesten testosteronista vai naisten estrogeenista, mutta joku hormonihommeli kuitenkin :)

      Juu, odotan Kaisan kirjaa jo ihan hulluna ja jostain näinkin, että sä oot siinä kustannustoimittajana :) Ja odotan kyllä myös sun tulevaa kirjaa ihan hulluna :)

      Ihanaa viikkoa sulle myös Jenny, kiva kun kävit kommentoimassa <3

      Poista
  5. Kaisa Jaakkolan kirjaa joskus luin ja ehdottomasti fanitan häntä. Dieetit hiiteen ja tilalle perusjärkevä syöminen. Se kestää ne joulut ja kesälomatkin kyllä.

    Mä olen superlaiska kokki, joten meillä syödään yhtä ruokaa. Jos ei tarvitsisi miettiä niin paljon sitä, että kelpaako lapsillekin, niin tekisin enemmän mausteisia wokkeja ja ruokaisia salaatteja. Mutta kun varsinkin toinen on tosi epäileväinen ja vähän ruokarajoitteinen (silleen henkisesti), niin teen mieluiten sitten ruokia, jotka kelpaavat kaikille. Tosin tuohon on poikkeuksia, kuten joulu. Kuopus ei tykkää suunnilleen mistään jouluruuasta ja hänen lautasensa näyttävät tuolloin melko säälittäviltä. Mutta en ala sen takia romuttaa kaikkien muiden jouluruokatraditioita. Kuopus saa sitten vetää lihapullia (jotka muutenkin kuuluvat meillä joulupöytään) ja nakkia ynnä muuta helppoa :D

    Kiva postaus oli tää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisan kirja kyllä on todellinen aarre ja häneltähän on tulossa ihan kohta uusi kirja, joka käsittelee palautumista stressistä, arjesta yms. eli just niistä asioista, joista mekin täällä usein puhutaan :) Olethan Tuula lukenut nimenomaan sen uuden version siitä Hyvän olon hormonidieetti -kirjasta? Se on huomattavasti "edistyneempi" kuin se ensimmäinen versio. Suosittelen! Ja sit myös miehensä Joni Jaakkolan "Väkevä elämä" on tosi hyvä.

      Heh, toi joulu kuulostaa aika tutulta. Meidän poika, joka periaatteessa syö KAIKKEA ei jostain syystä tykkää jouluruuista kauhean paljon. Jouluna en kuitenkaan ala kikkailemaan minäkään mitään, vaan joutuu tyytymään savuloheen, kinkkuun ja perunoihin. Ei se nälkään kuole, jos yhtenä päivänä vuodesta syö vähemmän. Jouluherkut sitten kyllä kelpaavat... :) Tänä vuonna meinataan lähteä (ekaa kertaa ikinä) ulkomaille jouluksi, joten saa tyyppi kerrankin syödä itsensä kylläiseksi jouluaattonakin :)

      Kiva, että tykkäsit kirjoituksesta. Ihanaa viikon jatkoa <3

      Poista

Kiva kun kävit :) Kiitos kun jätät kommenttisi!