KARSEAN VIIKON JÄLKEEN KATSE ETEENPÄIN

Kaikillehan niitä tulee aina välillä, kamalia viikkoja. Ja silti aina silloin kun semmoinen iskee omalle kohdalle, tuntuu, että sitä on maailmankaikkeuden ainoa ihminen, jota elämä potkii päähän. Ja vaikka pitkin hampain myöntäisikin, että jollain muullakin saattaa olla myös vähän kurjaa, niin ainakaan kellään muulla ei ole yhtä kamalaa, kuin mulla just nyt. Mikäköhän siinä oikein on, että pitää aina lähteä keulimaan ja liioittelemaan, varsinaista kurjuuden maksimointia?

Viime viikko on nyt onneksi takana ja kuopattu jonnekin syvälle, mistä se toivottavasti ei koskaan nouse pintaan muistuttelemaan. Oli rakkaan läheisen elämään liittyviä huolia, jotka nostivat maanantaina stressikäyrän eksponentiaaliseen nousuun parissa minuutissa. Minähän olen siitä onnellisessa asemassa, että stressiä - niin työperäistä kuin muustakaan elämästä johtuvaa - mun elämässä on todella vähän. Työstressin kestän suht hyvin, siinä ei ole mitään ongelmaa, koska opettajan duunissa se on niin kausiluontoista: koe- ja ylppäriviikot, siinä kaikki. (Tai siis näin mulla, tiedän toki opettajia, jotka joutuvat stressaamaan paljonkin työhönsä liittyen, mutta onneksi en kuulu tähän joukkoon.) Myöskään yksityiselämässä tai rakkaiden elämässä ei ole mitään suuria huolia tällä hetkellä. Joten sitten, kun jotain tulee, se iskee niin pahasti päin pläsiä, että siitä iskusta nouseminen tuntuu ihan älyttömän vaikealta. Ja tämä oli laatuaan sellainen murhe, että se vei multa kaiken keskittymiskyvyn töissä ja yöunet myös, joten olin aikamoinen ihmisraunio jo keskiviikon tienoilla.

Torstaina sitten alkoi lapsen oksennustauti, joka tietenkin tarttui myös muhun. Nopeastihan nuo menevät ohi, mutta tällä kertaa taudin seurauksena meni pilalle viikonlopulle sovittu miniloma ystäväpariskunnan luo (ja lapsen kovasti odottama vierailu kivaan hoitopaikkaan). Palkkaamani PT:n kanssa eka kunnon treenikerta peruuntui ja mielenkiintoinen ruokakokeilu tyssäsi heti maanantaina (siitä kyllä tulossa lisää myöhemmin). Varsinainen paska viikko siis kaiken kaikkiaan!

Vähän tapojeni vastaisesti jäin vellomaan kaikkeen tähän "kurjuuteen" koko loppuviikonlopuksi, vaikka fyysinen olo olikin jo suht ok lauantai-iltapäivänä. Koko sunnuntain surkuttelin itseäni ja elämääni, enkä saanut aikaiseksi yhtään mitään. Viikonloppuna (ja viime viikolla) olisi ollut mahtavia ulkoilusäitä, mutta ei hotsittanut, koska elämä. Kyllähän te (kai?) tiedätte - kun sen surkuttelun ja itsesäälin aloittaa, siitä ei oikein millään pääse eroon. Paskaa mitä paskaa joku ääni vaan huutelee siellä pään sisällä, eikä anna järjen äänelle suunvuoroa.

Vielä tänä aamunakin heräsin ihan maailmanlopun meininkeihin. En tullut ajatelleeksi, että se stressin aihe on (ainakin tilapäisesti) ohi ja että fyysinen olo on jo ihan ok. Ei, kaikki oli edelleen ihan tylsää ja - sanonko vielä kerran - paskaa. Vähän ennen seitsemää vedin toppatakin pyjaman päälle ja lähdin laittamaan autoa lämmitykseen. Kurkkasin tähtikirkkaalle taivaalle ja näin niin hengästyttävän näyn, että jäin seisomaan siihen kirpsakkaan pakkaseen ties miten pitkään. Superkuu! Olin ihan unohtanut koko homman (ja viikonloppuna siitä uutisointia lukiessani olin tietenkin ajatellut, että ei sitä kuitenkaan näe, varmaan on taivas pilvessä, koska - no, paskaa). Minähän en ole semmoinen tyyppi, joka uskoisi tai koskaan ajattelisi mitään "universumi tahtoo nyt sanoa mulle jotain" -tyylisiä ajatuksia, mutta aamulla sitä kuuta tuijottaessani kävi kyllä näin. Siinä näyssä oli jotain niin suurta, jotain sellaista, joka laittoi pienen ihmisen pienen elämän ihan uuteen perspektiiviin, että ekaa kertaa tuntui siltä, että ehkä se universumi jotain mulle oikeasti tahtoo sanoa. Sillä hetkellä muistin, että se stressin aihe on selätetty, että en enää oksenna (eikä lapsikaan) ja voin syödä ihan mitä vaan. Että se meidän ystäväpariskunta odottaa meitä jo uudestaan sovittuna viikonloppuna. Että se mun PT tietenkin ymmärsi, että treenejä pitää siirtää. Ja että kaikki on ihan hyvin. Että ei kaikki oikeasti ole paskaa (enää).

Kuva täältä

No juu, eihän se mikään universumin viesti tietenkään ollut, vaan ihan vaan täydellinen kuunpimennys. Ei edes mikään kerran elämässä kokemus, seuraava tulee jo kuuden vuoden kuluttua. Mutta tulipahan nyt kuitenkin niin oikeaan ja sopivaan aikaan, että vähän jäin salaa omalta luonnontieteilijäminältäni miettimään, että josko tässä joku viesti olisi kuitenkin ollut?

Niin että nyt vaan katse eteenpäin kohti uutta viikkoa 💗