TURTA VAI TOTTUNUT?

Meinasin aloittaa, että elämä on kuin jostain elokuvasta tällä hetkellä, mutta tämä on itse asiassa elokuvaakin absurdimpi tilanne. Maailma ympärillämme kuohuu, menee sekaisin ja romahtelee jo joillain alueilla ja silti me heräämme ihan normaalisti joka aamu. Ulkona näyttää samalta kuin eilenkin, aurinko paistaa (luojan kiitos!), pihalla on edelleen haravoimattomia lehtiä viime syksyltä, zombiejoukot eivät ole edelleenkään lähteneet yön turvin liikkeelle ja aamukahvi maistuu yhtä hyvältä kuin aina. Mietin tänä aamuna, että olen joko ihan täysin turta tähän tilanteeseen tai sitten olen ihan hiton nopea tottumaan, kun elämä kuitenkin tuntuu edelleen ihan normaalilta.

En tiedä teistä, mutta itse pidän oudoimpana sitä tyyneyttä, millä minä (ja tosi moni muukin) on ottanut vastaan päivä päivältä näitä käsittämättömiä uutisia. Lukiot suljetaan ja yo-kokeet pidetään nopeutetulla aikataululla. Aha, okei, no eikun valvontahommiin vaan! Suomeen julistettiin tänään poikkeustila. Aha, näitä aikoja sitten kuulkaa muistellaan joskus myöhemmin! Välttäkää isoja ihmisjoukkoja. Joo, onnistuu! Myös peruskoulut suljetaan ja oppilaita aletaan etäopettaa. Jassoo, lähipäivinä varmaan otetaan esiteinin kanssa yhteen, mutta ihasama! Uusimaa suljetaan. No jopas nyt on!

En yleensäkään ole taipuvainen hysteriaan tai romahtamiseen vaikeissa tilanteissa, mutta jotenkin tämä on jo kuin jostain täysin toisesta todellisuudesta. Olenko oikeasti näin rauhallinen ja sopeutuvainen luonteeltani, vai onko tämä vain tyyntä myrskyn edellä? Ja jos on, niin missä vaiheessa romahdan ja miten se tulee tapahtumaan? Miten pystyn peittämään sen lapselta, ettei hän huolestu liikaa?

Pyörin iltaisin sängyssä saamatta unta ja jäsentelen ajatuksiani. Joka ilta mietin, miten kirjoitan niistä seuraavana päivänä tänne järkevästi ja loogisesti. En kuitenkaan jaksa istua koneella etätyöpäivän päätteeksi yhtään pidempään ja nyt kun jaksan, en näköjään saa minkäänlaista jäsenneltyä tekstiä aikaiseksi. En edes muista, mitä mietin eilen illalla. Varmaan tätä Uudenmaan sulkua, mikä tuntuu niin käsittämättömältä asialta, että sen prosessointiin menee taatusti vielä päiviä. Tämän uutisen suhteen olen vielä turta, se on ihan varma.

Tätä on nyt jatkunut suurin piirtein kaksi viikkoa ja myönnän, että olen huolehtinut itsestäni ihan tolkuttoman huonosti! Ei niin, että suunnittelisin alkavani mitään yksityistä hyvinvointiretriittiä pitämään tämän kaiken keskellä (semmoisiakin tekstejä olen lukenut, että nyt kun on mahdollisuus... voi v****, sanonpahan vaan), mutta ihan niitä perusjuttuja. Olen syönyt ihan väärin: liian vähän, liian harvoin, epämääräisesti. En ole ulkoillut tarpeeksi, olen istunut koneella liikaa (on ollut pakko, sitä en pysty vähentämään mitenkään), olen syönyt liikaa suklaata, juonut liikaa viiniä. Valvonut liian myöhään uutisia selaten. En ole harjannut tukkaa, enkä meikannut, saati sitten, että olisin pukeutunut mihinkään muuhun kuin samaan kulahtaneeseen kotirytkyyn päivästä toiseen. No okei, toi rytky ei haittaa, se on ihanaa, enkä nyt sitä meikkaamistakaan kaipaa varsinaisesti, mutta toisaalta olisi kiva, jos peilistä katsoisi takaisin välillä joku ihan inhimillisen näköinen tyyppi.

Saanko jättää tämän tekstin tänne nyt ihan tällaisenaan? 

Ettei tarvitse jäsennellä tämän enempää, olla tämän loogisempi tai täysjärkisempi? 

Kuten kirjoitin viimeksi, mun puolesta täällä saa purkaa ajatuksiaan ihan siinä muodossa, kuin vaan haluaa. Meinaan tehdä saman itsekin.

En jaksa tänään olla yltiöpositiivinen, enkä ihastella auringonpaistetta tai maasta puskevia leskenlehtiä, tänään on - näennäisestä tyyneydestä huolimatta - hämmentynyt ja epätodellinen olo. Mikä olo sulla on?

 Ihanaa viikonloppua tästä kaikesta huolimatta teille kaikille!