PASTAA! PASTAA! PASTAA!

Italia on mun lempimaa kaikista maailman maista, Suomi toki lukuun ottamatta. Jos pitäisi muuttaa täältä pois, valitsisin välittömästi Italian. Rakastan maata jo ihan maantieteellisesti (sää, Välimeri jne.), mutta myös kulttuurinäkökulmasta. Ihmiset ovat ihania kaikessa rasittavuudessaan - esim. mikään ei ole niin hauskaa, kuin ajaa autoa Italiassa ja osallistua siihen avoimista ikkunoista tapahtuvaan huutamiseen ja raivoamiseen, joka sitten rauhoittuu, kun ollaan samoissa valoissa kuitenkin. Silloin hymyillään ja jutellaan niistä avoimista ikkunoista ikään kuin ei juuri äsken oltaisi huudettu ja herjattu toisiamme. Italialaisen kanssa saa keskustelun käynnistymään lausumalla muutaman sanan - tämän jälkeen hän alkaa puhumaan sinulle, kuin olisit natiivi. Ei haittaa, vaikka kumpikaan ei osaa toisen kieltä oikeastaan ollenkaan, toimeen tullaan ihan varmasti. Olen ollut mukana pienen kylän ruokakaupassa niin, että isäni osti jäniksen ja sai ohjeen sen valmistamiseen myyjältä. Isä puhui suomea, myyjä puhui italiaa - minä sanoin säännöllisesti väliin kolme sanaa italiaksi - lopputulos oli se, että meillä oli kaupasta lähtiessä täydellinen resepti jäniksen valmistamiseen. Rakastan 💛

 

Meillä on syöty pastaa aika vähän viime vuosina, koska jätin ne pois silloin xx vuotta sitten (en oikeasti muista, milloin tuo tapahtui), kun tein meillä kotona suht ison ruokaremontin. Pastojen pois jättäminen johtui lähinnä siitä, että tein niitä silloin aikoinaan aina tosi raskaina; kermakastikkeita, lasagnea ja muita yhtä tuhteja pastoja, jotka olivat sekä epäterveellisiä, mutta ennen kaikkea väsyttivät ruokailun jälkeen tosi paljon. Siis TOSI paljon - niin, että aina oli ruokailun jälkeen ihan koomassa.

Nyt, kun olemme lihattoman lokakuun jälkeen syöneet pääsääntöisesti kasvisruokaa, olen ottanut pastat takaisin arkiruoka-härdelliin (ja nimenomaan siihen ARKIruoka-härdelliin). Mikään ei ole niin helppoa ja nopeaa, kuin pyöräyttää kasvispasta. Näitä olen nyt tehnyt pari viime kuukautta ja kaikki ollaan tykätty tosi paljon. Ja parasta näissä on se, että kun tämän syö iltaruuaksi suht myöhään eli noin seiskan aikoihin (kuten meillä aina tehdään), alkaa väsyttämään sopivalla tavalla. Ja just niinhän sen pitääkin tehdä - illalla pitääkin ruveta väsyttämään!

Tässä ihan perus tomaattikastike, jossa seassa etukäteen paistettuja herkkusieniä. Iha  kiva, mutta sienen maku peittyy tomaatin alle. Mutta tuleepahan sienistä saatavia hyviä proteiineja ja vähän myös purutuntumaa!

Mitään tarkkoja reseptejä mulla ei näihin ole, koska nämä pastat tehdään aina näppituntumalla. Pannulle heitetään sitä, mitä jääkaapista sillä hetkellä löytyy, lorautellaan joukkoon kauhea määrä oliiviöljyä, maustetaan ja muhistellaan hetken aikaa ja lopuksi sekoitetaan joukkoon kypsä pasta. Pinnalle parmesania tai (kuten meillä ollaan tehty nyt tosi monta kertaa) Fetaa, vaikkei se Italiaa olekaan. Mutta hei - Välimeren alue kuitenkin. Ei se ole niin kauhean tarkkaa; Non è così preciso!  

Sipuli-tomaatti-lehtikaali-kaprsispasta

sipulia

vakosipulia

aurinkokuivattuja tomaatteja

kapriksia

lehtikaalia

pastaa (tähän sopii spagetti)

suola, mustapippuri, oliiviöljy

Feta-juustoa

Kuullota sipuleita öljyssä hetken aikaa, laske lämpöä ja anna sipuleiden karamellisoitua n. puoli tuntia. Lisää tomaatit, kaprikset ja silputtu lehtikaali, anna hautua hetken aikaa. Maista ja mausta tarpeen mukaan suolalla ja pippurilla. Sekoita mukaan keitetty pasta, pyöräyttele niin, että pasta imee kastikkeen itseensä. Annostele lautaselle ja murustelle pinnalle Fetaa.

 

Valkosipuli - lehtikaali -pasta

Pirkka Parhaat rapea valkosipuli chili-seesamiöljyssä

lehtikaalia

pastaa (tähän sopii spagetti)  

Feta-juustoa 

suola, mustapippuri, oliiviöljy

Kuumenna kasari ja tyhjennä valkosipulimössö pannulle. Lisää silputtu lehtikaali ja laske lämpöä. Pyöräyttele lehtikaali ja valkosipuli sekaisin ja anna muhia n. 15 minuuttia. Sekoita joukkoon keitetty pasta, pyöräyttele niin, että pasta imee kastikkeen itseensä. Maista ja mausta tarpeen mukaan suolalla ja pippurilla. Annostele lautaselle ja murustelle pinnalle Fetaa.

 

Tonnikalapasta -salaatti

silputtua paprikaa

silputtua porkkanaa

silputtua mitä tahansa kasvista, mistä tykkäät raakana (esim. parsakaali, kukkakaali, varsiselleri)

Pirkka Parhaat rapea valkosipuli chili-seesamiöljyssä

hyvälaatuista tonnikalaa öljyssä

pastaa (tähän sopii hyvin esim. Fusilli)

suola, mustapippuri, oliiviöljy

Keitä pasta ja silppua sillä aikaa kasvikset valmiiksi. Valuta tonnikala siivilässä. Valuta pasta ja sekoita siihen vielä lämpimänä valkosipuliseos. Anna jäähtyä. Sekoita joukkoon tonnikala ja kasvikset. Maista ja mausta tarpeen mukaan suolalla ja pippurilla. Annostele lautaselle ja murustelle pinnalle Fetaa.

Tämä on ihanaa huoneenlämpöisenä heti tekemisen jälkeen, mutta myös seuraavana päivänä kylmänä. Ihan parasta eväsruokaa töihin!

Ostin muuten tällä viikolla uuden puhelimen. Olen lykännyt sen hankkimista jo parin vuoden verran, koska pidän tosi turhana hankkia uutta puhelinta vain sen takia, että uudempi malli nyt vaan on näppärämpi ja kivampi (bilsan opettajan "ekoteko-ongelmat" -elämää...). Vanha kuitenkin sanoi sopimuksen irti lopullisesti ja nyt mulla on ihka uusi puhelin, jossa merkittävin ero vanhaan on se, että kamera on huomattavasti parempi, kuin vanhassa. Kävin lomalla kyselemässä järjestelmäkameroiden hintoja ruokien kuvaamista silmällä pitäen ja totesin, että tämä "ruokablogi" (haha!) ei kyllä ole sen arvoinen, että hankkisin melkein 1000 € kameran satunnaisia ruokakuvia varten. Eli kännykän kuvilla mennään edelleen ja nyt ne onneksi ovat huomattavasti laadukkaampia, kuin vanhalla kännykällä otetut. Vai ovatko...?

Eli ihan mielenkiinnosta kysyn - huomaatko eron tämän postauksen kuvissa? 

Mitkä on otettu vanhalla, mitkä taas uudella? En ole muokannut kuvia mitenkään.

KIRJE VUODELLE 2021

Hei vuosi 2021!

Olet kohta historiaa ja niin kivaa kuin olisi sanoa, että jään kaipaamaan sinua, on ihan pakko todeta, että good riddance vaan, en todellakaan jää! Olit aika paska - sori vaan. Et ehkä ihan yhtä paska, kuin edeltäjäsi, mutta et kyllä kilpaile minun top 52 -listallani ja se on jo aikamoinen suoritus se. Annoit minulle toki hyviäkin hetkiä - paljonkin, jos niitä alkaisi laskemaan, mutta toisaalta pilasit niin paljon, peruutit niin monta suunnitelmaa ja mikä pahinta, veit lapseltani pois ison palan nuoruutta. Hetkiä, joita hän ei voi enää koskaan kokea uudestaan toisin kuin me vanhemmat, joiden arki normaalioloissakin on "päiväni murmelina" -tyyppistä elämää. Minulle on sikäli ihan se ja sama, jos joku juhla peruuntuu tai joku matka jää tekemättä, koska niitä on ollut ja tulee olemaan. Mutta se, että lapseltani on jäänyt monta asiaa kokematta ja tekemättä - sitä en anna sinulle ikinä anteeksi.

Ajoittaisista hyvistä hetkistä huolimatta olit julmempi, kuin edeltäjäsi, paljon julmempi. Hän sentään yllätti meidät, iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Pani meidät puhaltamaan yhteen hiileen ja antoi toivoa paremmasta tulevasta - sinusta. Sinun piti olla toivoa täynnä, johdattaa meidät takaisin vanhaan tuttuun normaaliin elämään. Sen sijaan pidit meidät jatkuvassa epätietoisuudessa, annoit välillä isolla kädellä, mutta otit heti antamasi pois. Lupasit paljon, mutta petit lupauksesi. Kunnes lupasit taas uudestaan - ja petit meidät taas. 

Kaivoit minusta, ikuisesta optimistista, esiin pessimistin. Opetit minut katsomaan asioita synkästä näkökulmasta sen sijaan, että miettisin positiivisen kautta, kuten ennen aina tein. Et edes opettanut minulle mitään uutta, kuten edeltäjäsi sentään teki. Sanalla sanoen - olit ihan paska!

Mutta en suostu taipumaan kaiken sen alla, mitä meille teit. En uskalla ääneen toivoa, että seuraajasi olisi sinua parempi, mutta kuulen vielä - hiljaisena, mutta kuitenkin - sisälläni sen tutun optimistin äänen, joka sanoo, että joku seuraajistasi jossain vaiheessa tulee olemaan taas ihana.

En yleensä tee lupauksia seuraavaa vuotta varten, mutta tänä vuonna teen poikkeuksen. Lupaan, että selätän seuraajasi, jos se ryttyilee minulle, kuten sinä teit. En enää suostu ajattelemaan kaikkea negatiivisen kautta, vaan käännän jokaisen pienenkin asian positiiviseksi, kunnes sinä ja kaltaisesi ovat hävinneet elämästämme. 

Tiedä se - et voittanut minua, vaikka monta kertaa nujersitkin!

Terveisin,

entinen ystäväsi Emma

JOULURAUHAA JA HYVÄÄ MIELTÄ

Siinä missä marraskuu oli omituisen lempeä, on joulukuu ollut julmanpuoleinen. Syksy on ollut rankka, vaikkakin positiivisella tavalla, mutta kuitenkin. Olen tehnyt töitä ihan satasella koko ajan; tunteja on ollut paljon, minkä lisäksi olen tuottanut hirveän määrän uutta opetusmateriaalia. Ei siksi, että olisi pakko, vaan ihan vaan siitä ilosta, että työn tekeminen on ollut niin kivaa uupumusajan jälkeen. Jokaisen tunnin olen vetänyt ihan täysillä ja vaikka se kuinka kivaa onkin, vaatii se veronsa. 75 minuuttia toinen toisensa perään viikko- ja kuukausitolkulla täydellä pöhinällä on jo ihan fyysisestikin rankkaa (tätä on hankala selittää muille, kuin opettajille) puhumattakaan siitä, että aivot käyvät täysillä koko ajan. Mitään merkkejä mistään vaarallisesta väsymisestä ei ole, mutta kyllä nyt on aika hellittää hetkeksi ja laskeutua parin viikon koomaan. Vielä pari päivää opetusta, sitten jouluaatto läpi jollain ilveellä ja sitten... ensi lauantaina mä oikaisen itseni makuuasentoon ja vietän pari päivää pyjamassa kirjapinon ja suklaalaatikon kanssa. Paitsi että sitä suklaata ei kyllä kauheasti tee jostain syystä mieli, mutta yöpöydällä odottava kirjapino suorastaan huutaa mun nimeä tällä hetkellä.

"Jouluaatto läpi jollain ilveellä"... kyllä, tähän on tultu. Olen tajunnut parin viime vuoden aikana, että en ole enää ollenkaan jouluihminen. Nuorena, vielä perheettömänä, odotin joulua joka vuosi tosi paljon ja tykkäsin kaikkeen siitä liittyvästä - lahjojen antamisesta, joulukoristeluista ja etenkin jouluruuista. Jos joku mun lapsuuden perheessä edes uskalsi ehdottaa esim. kinkun vaihtamista kalkkunaan tai ylipäätään minkään perinneruuan poisjättämistä, suhtauduin asiaan kuin maailmanloppuun. Toki muutamat jouluruuat ovat mulle edelleen tärkeitä, mutta tajusin just viime viikonloppuna (siis silloin, kun tajusin, että joulu on 1,5 viikon kuluttua), että ei mikään niistä herätä mussa enää niin ehdottomia tunteita. Itse asiassa taidamme jättää kinkun tekemättä tänä vuonna kokonaan ja keskittyä lähinnä suppeaan kalapöytään.

Ne joulut, kun mulla vihdoin oli oma perhe ja lapsi oli pieni, olivat tietenkin aivan ihania. Ja sama perhehän mulla on edelleen, mutta nyt kun lapsi on jo (mua 4 cm pidempi!) teini, on se lapsijoulu-hössötyskin jäänyt ja tilalle on tullut lievä ärsyyntyminen koko jouluun. En oikein tiedä mistä tämä johtuu; kaupallisuutta on ollut jo ties miten pitkään, ei se mua haittaa sen enempää, kuin 15 vuotta sitten. Hössötystä on ollut aina, ei siis sekään. Joku vaan on alkanut tökkiä; en mitenkään jaksaisi kaivaa niitä vähän mauttomia ja törppöjä koristeita esiin varastosta ihan vaan parin päivän takia (jos en korjaa niitä pois ennen vuodenvaihdetta, ne jököttävät meillä vielä pääsiäisenäkin). Vietämme joulun pienesti mun vanhempien kanssa, kuten jo monena jouluna, joten työmäärä esim. ruokien suhteen ei ole mitenkään kamala, enkä myöskään stressaa siivoamisesta. Joku nyt vaan on, että joulu ei niin nappaa enää. Lahjojen antamisesta tykkään edelleen, mutta niidenkin määrä on luonnollisesti vähentynyt ja myös vaikeutunut: teini heittäytyi omituiseksi ja toivoi joululistassaan "ei mitään", että keksi nyt siinä sitten jotain! Toisaalta olen tosi ylpeä hänestä, että on ymmärtänyt sen, että turhan krääsän hankkiminen ei ole järkevää. Taidamme siis antaa muhkean ruskean kirjekuoren hänen kevään matkaansa varten (sitä, mikä on jo kahteen kertaan peruuntunut koronan takia) ja sitten ajattelin järkätä hänelle ja mulle jonkun hotelliyöpymisen loman aikana, johon voisi yhdistää leffan ja/tai kylpylän. 

Mies ja minä lähdemme huomenna viettämään yhteistä joululahjaamme, menemme Vanajanlinnaan ihan vaan relaamaan, syömään hyvin ja keskittymään toisiimme pitkästä aikaa. Arki vie niin mukanaan, että se toisen aito huomioiminen väkisinkin välillä unohtuu. Meillä on aina ollut tapana tehdä tämmöinen yhteinen "pakoreissu" kerran tai kaksi vuodessa ja tämä riittää meille oikein hyvin, emme sen kummemmin kaipaa mitään laatuaikaa - sitä onneksi koemme meidän arjen ja perheen yhteisenkin ajan olevan. Mutta kivaahan se kuitenkin on joka kerta 💗

En ole ehtinyt kirjoittaa, enkä juurikaan myös lukea muiden blogeja (saatikka käydä kommentoimassa) koko joulukuun aikana, enkä sitä taatusti ehdi ennen jouluakaan. Lomalla toivottavasti saan aikaiseksi kirjoitella enemmän, mulla on monta aihetta odottamassa. 

 

Taitaa siis olla aika toivottaa kaikille ihanaa joulua, joulurauhaa 

ja hyvää mieltä jo tässä vaiheessa 💗

OMITUISEN LEMPEÄ MARRASKUU

Marraskuu kohteli minua poikkeuksellisen lempeästi tänä vuonna. Tai itse asiassa kyse taitaa olla siitä, että kohtelin itse marraskuuta lempeästi ja metsä vastasi niin, kuin sille huutaa. Normaalisti tähän aikaan vuodesta aamut ovat kärttyisiä pimeyden ja peilikirkkaaksi jääksi jäätyneen hiekkatien takia, iltapäivällä kotiin ajaessa v**ttaa, kun on taas jo pimeää, eikä oikein jaksaisi mitään työpäivän päätteeksi, mutta ruoskii itseään silti esim. sen takia, että mennyt tänäänkään uimaan (koska pimeää, kylmää ja märkää, kuten Marika hienosti blogissaan kirjoitti marraskuun kirosta). Tänä vuonna en osannut kauhean paljoa kiroilla ja mököttää marraskuusta ja niinpä se humahti ohi vähän huomaamatta ja antoi jopa kauniita ja aurinkoisia päiviä aina välillä. 

Uskon, että tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että koska viime talvena rämmin syvällä pohjamudissa, ei tänä vuonna ollut syytä kiukutella pikkuasioista. Harmaa, tihku, jäätynyt tienpinta, pimeys - aika pieniä asioita siihen verrattuna, mikä vuosi sitten romahdutti mut sairaslomalle asti. Niin klisestä kuin se onkin, niin isojen vastoinkäymisten jälkeen sitä oppii arvostamaan pieniäkin positiivisia asioita. Elämä ja sen eri sävyt saavat oikeat mittasuhteet sen jälkeen, kun kaikki on ollut mustaa - tai mun kohdalla ei nyt sentään mustaa, mutta hyvin tumman harmaata kuitenkin.

Laitoin tänään Faceen ja Instaan tämmöisen postauksen tuon kuvan kanssa:

Olen oppinut Instaa seuraamalla (lähde: Satu Rämö), että mörönperse on islanniksi "morrarassinn" Sitähän tämä ikuinen pimeys tällä hetkellä on, mutta mieli on kuitenkin kepeä sen takia, että ajatukset eivät ole tuolla tasolla (kuten olivat tasan vuosi sitten). Että mörönperse tai ei, niin aurinko kuitenkin paistaa pään sisällä 💓

       Miten Sinä pärjäät morrarassinnin kanssa?

MEIDÄN ELÄMÄÄ - eräiden housujen tarina

Olipa kerran mies, jolla oli kaikkea, mitä mies vain saattaa toivoa: ihana vaimo, upeita lapsia, mahtava kissa, ystäviä, hyvä ja mielekäs työ ja itse rakennettu talo. Mies oli kaiken kaikkiaan aika lailla täydellinen lajinsa edustaja. Hän oli sellainen, joka tekee kaikkensa rakkaidensa eteen ja asettaa heidät aina etusijalle. Ei ollut sellaista asiaa, mitä hän ei läheistensä vuoksi olisi tehnyt tai heille hankkinut. Ihan sama, mikä summa hintalapussa oli, hän osti sen vaimolleen tai lapsilleen silmiään räpäyttämättä. Sama päti joihinkin asioihin, joita hän itselleen hankki, mutta aika harvassa olivat nuo. Esimerkiksi moottorisahoja hän hankki vuosien varrella itselleen peräti 13 erilaista, koska "pitäähän miehellä nyt moottorisahoja olla" eli voidaan ehkä sanoa, että mies harrasti moottorisahoja. Kaikki muutkin miehen työkalut olivat laadukkaita, mutta kaikissa muissa itseensä liittyvissä hankinnoissa hän pihtasi ajaen vaimonsa lähes hulluuden partaalle. Ruokakaupassa saattoi joskus kulua 10 minuuttia siihen, että mies vertaili oluiden litrahintoja ja päätyi aina ostamaan sitä halvinta, vaikka se pahaa olikin. Jos miehen vaimo ei olisi säännöllisesti ostanut miehelle siistejä ja parempilaatuisia vaatteita, olisi hän ehkä ikuisesti taivaltanut vanhoissa, kirpparilta ostetuissa ryysyissä.

Syksyllä 2021 tapahtui niin, että miehen osaksi tuli lapsen kuskaaminen harrastukseen kerran viikossa niin, että vaimo ei ehtinyt mukaan. Matka harrastukseen kesti vajaan tunnin suuntaansa, joten edes takaisin ei kannattanut ajella. Aikaisemmin mies vietti odotusajan vaimon kanssa käyden ruokakaupassa, kahvilla ja muissa kaupoissa (vaimo ehkä saattoi pakottaa miehen välillä kirjakauppaan, missä mies - taas kerran - osti vaimolle kaiken, mitä hän halusi, vaikka vaimo olisi itsekin pystynyt maksamaan omat kirjansa). Syksyllä 2021 mies vietti ensimmäiset pari kertaa odotteluajasta autossaan istuen ja ristikoita tehden, mutta aika pian huomasi tämän aika tylsäksi ajanvietetavaksi. Onnekkaasti kävi niin, että kerran hän parkkeerasi auton paikaan, mistä hän näki kyseisen kaupungin kuntorappuset. Ja siitähän se idea sitten lähti: hän alkaa kohentamaan (jo valmiiksi hyvää) kuntoaan rappusissa. Ekalla kerralla hän käveli rappuset ylösalas kerran, seuraavalla kerralla edelleen vain sen yhden kerran, mutta jo kolmannella kerralla meni kaksi kertaa. Seuraavalla kerralla meni jo kolme ja pian oltiin jo neljässä.

Hieno homma, mutta ongelmaksi alkoi muodostua vaatetus. Aika ikävää oli kuntoilla ihan niissä perusfarkuissa ja (vaimon ostamassa) puuvillaneuleessa! Miehen valiteltuaan tätä pari kertaa ääneen vaimo ehdotti, että mitä jos ostaisit itsellesi semmoiset ihan kunnolliset ja laadukkaat varusteet. Semmoiset, jotka hengittävät, pitävät vettä näin syksyllä ja ovat muutenkin paljon miellyttävämmät päällä, kuin noi perusvaatteet. No ei, ei tietenkään, nehän maksaa varmaan ihan saatanan paljon. No niin maksaa, totesi vaimo, mutta teet tietenkin ihan kuten itse haluat.

Eräänä päivänä mies oli sitten kuitenkin (salaa vaimolta) astellut urheiluvaateliikkeeseen ja ostanut itselleen nuo (vaimon ehdottamat) varusteet. Ja kerrankin - KERRANKIN - mies ei ollut katsonut hintalappua, vaan laittoi itseensä rahaa peräti 300 euron verran. Laadukas takki ja housut. Vaimo oli hyvin tyytyväinen (jätti mainitsemasta, että sehän oli minä, joka tuota ehdotti alunperin) ja kehui miestä, että olipa hieno juttu, että kerrankin satsasit itseesi. Kaikki olivat onnellisia ja tyytyväisiä ja mies jatkoi rappusten kipuamista.

Kunnes sitten kävi niin, että kaksi kertaa housuja käytettyään mies hävitti ne. Jeps, hävitti, housuja ei enää ollut. Ihan varmuudella ne oli riisuttu pois sisällä, kotona, mutta niitä ei kuitenkaan löytynyt mistään. Ei siis mistään. Etsintä tietenkin aloitettiin miehen omasta eteisen kaapista, mutta ei - ei löydy. Etsintää laajennettiin ja laajennettiin - talon jokainen sopukka käytiin läpi (ja varmuuden vuoksi myös autotalli ja varasto, vaikka varmaa oli, että housut eivät ole siellä). Aina välillä palattiin sinne eteisen kaapille, koska siellä niiden pitäisi olla, mutta ei. Housuja etsittiin päivätolkulla ja homma ajoi vaimon jo hulluuden partaalle. Miten voi olla, että hävität housusi talon sisällä?

Mies suhtautui asiaan yllättävän rauhallisesti ja näki jopa tilanteen koomisuuden: sen kerran, kun hän ostaa itselleen jotain vähääkään arvokasta (jos siis niitä moottorisahoja ei oteta huomioon), niin käy näin. Ei voi mitään, käyn ostamassa uudet. Vaimo ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan ja jatkoi etsimistä lähes maanisesti. Kunnes lopulta luovutti. Ei voi mitään, joku musta aukko on ne nielaissut.

Tänään miehen vaimo tuli kotiin ja päätti vielä kerran katsoa sen eteisen kaapin, joka oli käyty läpi tässä vaiheessa jo vaikka kuinka monta kertaa. Ja jeps - sieltähän ne housut sitten kuitenkin löytyivät! Olivat jotenkin omituisesti myttäytyneet yhden takin ja kaapin takaosan väliin.

Kaiken sen ajan, minkä pariskunta (ja lapsi myös) käyttivät näiden housujen etsintään, olisi voinut ehkä käyttää johonkin järkevämpäänkin. Mutta toisaalta tarinassa esiintyvä perhe ei olisi saanut niin hyviä nauruja jostain vähän tylsemmästä touhusta. Puhumattakaan siitä, että miehen vaimo sai taas yhden supervaimo -mitalin kokoelmaansa!

Täältä jännän keskeltä toivottelen kaikille hyvää viikonloppua! 💛

p.s. kyseinen mies voi oikein hyvin (ja sillä on edelleen housut jalassa 😂), vaikka tarina eteneekin imperfektissä!

p.p.s  mutta siis saatana - asennan ehkä jonkun GPS-sirun noihin housuihin, koska samaa rumbaa en suostu käymään läpi enää toista kertaa!!