POSITIIVISEN JA PUOLEN METRIN KAUTTA

Ihan vaan tulin tänne valittamaan siitä, että meidän tontilla ei tämän vuoden lumet tule sulamaan ennen juhannusta!

Mutta hupsheijaa, mies olikin käynyt lapioimassa uima-altaasta lumet ainakin tuolta pinnalta. Kävin ihan mittanauhan kanssa mittaamassa, että siellä ei ole enää kuin puoli metriä paksu jääköntti estämässä meitä pulahtamaan altaaseen... 

 

Päätin, että tämä ei ole negatiivinen asia; otetaan tämä(kin) elämän alue vastaan positiivisesti ja toivotaan aurinkoa ja lämpöä. 

Mies intoutui tästä mun positiivisuudesta niin paljon, että alkoi miettimään, että mitä jos hän joka päivä sulattelisi sitä jäätä "pöhottimellä"... Palautin hänet maan pinnalle aika pian! Että ei nyt ihan noin positivisesti kuitenkaan ja pidä se pöhötin kaukana mun altaasta! 😂

Onko teillä samanlaisia kokemuksia tuollaista... öh... liian innokkaista tekijöistä? 

Ja muutenkin, miten siellä menee?

JOKU FIKSU OTSIKKO TÄHÄN

Sen jälkeen, kun muistaakseni Annukka (?) lanseerasi sanan perjantaipölinät, mun on ollut ihan tolkuttoman vaikea keksiä mitään muita otsikoita, kuin perjantaipölinät sitä ja tätä... 😂 Enkä kyllä keksi nytkään, varsinkaan kun tälläkään kertaa ei ole mitään järin tähdellistä asiaa, joten saatte ihan itse keksiä postaukselle otsikon! 

Täytin viikolla vuosia ja tänä vuonna päivä oli jotenkin kauhean merkittävä verrattuna moneen aikaisempaan vuoteen. Ensinnäkin, tajusin taas kerran, etten kärsi minkäänlaisesta ikäkriisistä - näköjään jotain semmoista on kyllä jossain vaiheessa ollut, kun löytyi tunnistekin tuolla sanalla. En jaksanut nyt lukea noita vanhoja postauksia, mutta kyllä mulla on tunne, että sieltä löytyy sekä että aiheeseen liittyvää. Nyt kuitenkin 53-vuotiaana olen tosi tyytyväinen elämääni ja jos jotain kriiseilyä on joskus ehkä ollutkin, sen aika on ollutta ja mennyttä. Jotenkin naurattaa tämä; kun aina välillä sanon opiskelijoille tästä, että tämän ikäisenä elämä on parhaimmillaan ja ne katsovat mua kauhistunut ja hämmentynyt ilme kasvoillaan ja mä oon siihen ihan että mitä te nyt siellä kauhistelette? Mutta kun rupean miettimään niitä aikoja, kun olin itse lukiolainen, niin kyllähän yli 50-vuotiaat oli meidän mielestä jo vähän niin kuin toinen jalka haudassa! Kuinka väärässä me oltiinkaan! Toisaalta kyllä 80-luvulla meidän ikäiset ei olleet ihan niin teinejä, kuin mitä me 2000-luvun viiskymppiset ollaan.

Toinen mahtava juttu synttäripäivässä oli se, että sain ihan yllärinä ihania lahjoja. Meillä ei ole kauheasti tapana juhlia meidän aikuisten synttäreitä, enkä oikeasti mitään lahjoja koskaan kaipaakaan. Sitä paitsi tänä vuonna mies oli jo ostanut mulle sen Airfryerin, mikä mun mielestä oli mun tämän vuoden synttäri- JA joululahja, mutta niin vain sain häneltä elämäni isoimman kukkakimpun. Ja lapsi, meidän ihana huomaavainen nuori mies 💛, oli ostanut mulle kirjan (dekkarin, koska tietää, että äiti lukee niitä) ja rasiallisen ihania käsin tehtyjä belgialaisia suklaita. 

 

Sain kukkakimpun syliini päivänä, jolloin en ollut meikannut ja sen kyllä näkee tuosta kuvasta. Laitoin sen kuitenkin ihan tarkoituksella tähän muokkaamattomana ja ilman mitään filttereitä, muistutukseksi kaikille siitä, että saadaan näyttää kuvissa just sellaiselta, kuin mitä me ollaan! Mulla on aina ollut tosi tummat silmänaluset ja ne on vaan voimistuneet iän myötä. Ihan sama, vaikka plankkaisi ne millä meikillä, niin ne erottuu aina. Varsinkin tuo oikeanpuolinen, joka ilman meikkiä näyttää siltä, kuin mulla olisi musta silmä. Opin joltain kosmetiikkamyyjältä, että toi toispuoleisuus johtuu siitä, että nukun oikealla kyljelläni. Hän neuvoi mua, että kannattaa opetella nukkumaan toisella tavalla, mihin mä reagoin nauramalla (ystävällisesti), että ihanko oikeasti luulet mun yöllä sikiunessa miettiväni mun silmäpusseja? 😂 No joo, mutta toi on kuitenkin yksi niistä syistä, miksi meikkaan kevyesti niinä päivinä, kun olen töissä. Vapaapäivinä, viikonloppuisin ja lomalla meikit saa pölyttyä meikkipussissa.

Niin, lomalla - kolmas asia, minkä takia synttäripäivä oli tänä vuonna niin WUHUUU! Eli sattui olemaan just mun synttäripäivä, kun löysin ja varasin meidän ensi kesän Italian matkan. Hommaan ei mennyt kuin hetki; Italia on niin tuttu maa, että kohteen valinta oli helppoa, kun kaiken tavallaan tietää jo etukäteen. Tällä kertaa haluttiin siis tosi helppo loma, joten avasin neljän matkatoimiston sivut, valitsin jokaisesta Italia ja karsin pois kaikki ne kohteet, joihin ei tällä kertaa haluta (edelleen jäi Garda-järvi valitsematta, sinne kyllä halutaan jossain vaiheessa, mutta nyt oli hinku meren läheisyyteen). Nopeasti kohteita selatessa silmiin pisti Ischian tuliperäinen saari Napolinlahdella ja muutaman klikkauksen takaa löytyi myös meille sopiva hotelli. Meillähän on aina ensisijaisena kriteerinä se, että hotellissa pitää olla hyvä uima-allas ja meidän hotellissa niitä on peräti viisi! Osa on Ischialle tyypillisiä altaita, jotka lämpenevät saaren maaperän vulkaanisella lämmöllä tai sisäaltaita, mutta koska emme välttämättä halua lillua helteessä 36 asteen lämpöisessä kylpyammeessa, oli tärkein valintakriteeri se, että hotellilla on myös täysmittainen "oikea" allas (lämpötila 25), jossa voi uida ihan matkaa ja myös vilvoitella. Eikä siinä vielä kaikki - koko saari on täynnä erilaisia kylpyläpuutarhoja, joissa on lukemattomia altaita ja lisäksi niiden vesi on sitä semmoista ihmeitä tekevää mineraalivettä, eli me kaikki nuorrumme, tervehdymme ja kaunistumme lilliessämme näissä altaissa 😂😂💛💛💛

Kuva täältä

 

Sijaintikin on mitä mainioin; lapsella on jostain syystä ollut hinku päästä Napoliin (johtuisiko siitä, että pizza on kehitetty alun aikojaan siellä?), mutta minä en pidä Napolista. Se on ainoa paikka Italiassa, missä olen kokenut oloni vähän turvattomaksi, enkä muutenkaan nauttinut siitä erityisemmin. Mutta nyt voimme tehdä saarelta yhden päivän venereissun mantereelle ja käydä Pompeijissa, Vesuviuksella ja päivän päätteeksi Napolissa pizzalla. Veikkaan, että Ischia on meille ihan täydellinen kohde! 💜 Ei niin, että laskisin, mutta 76 päivää lähtöön... 💛💛💛

Kuva täältä

Pakko myöntää, että hetken aikaa kyllä käväisi mielessä se, että kun tämä 2020-luku ei ole ollut mitään ihmiskunnan parasta aikaa (lievä understatement...), niin meidän tuurilla Vesuvius purkautuu just ennen meidän lähtöä (tai kun ollaan siellä) ja hautaa koko Etelä-Italian ja Napolinlahden alleen. Mutta sitten päätin, että ok - jos niin käy, niin onpahan ainakin maantieteen opettajalle mielenkiintoinen tapa lähteä ja kollegat saavat opetukseensa vähän ajankohtaismateriaalia. Että se niistä ajatuksista!

Kuva täältä

 

Semmoinen viikko täällä. Ylppärit vielä vähän kesken, koeviikon kokeiden korjaamisen aloittaminen tilassa nolla, se vähäinen lumi, mikä ehti sulaa meidän pihalta, palasi takaisin, uutiset ovat yhtä masentavia ja kauhistuttavia, kuin mitä ne ovat olleet jo monen viikon ajan ja kaikkea muutakin pientä kökköä viikon varrella on tapahtunut, mutta silti jostain syystä olen tosi hyvällä mielellä. Tänään (koeviikolla) ei ollut koetta ja sain tehtyä töitä tosi tehokkaasti päivällä, kunnes suljin koulukoneen ja rupesin kirjoittamaan tätä. Olemme teinin kanssa kahdestaan kotona tänään (mies lähti kavereiden kanssa mökkireissulle, taitaa olla edellisestä kerrasta yli 10 vuotta, joten olen tosi iloinen hänen puolestaan) ja alamme kohta kokkaamaan perjantain mättöruokaa, tällä kertaa Tacoja. 

Huomenna mennään SPR:n lipaskerääjiksi paikalliseen markettiin - mulla on tästä jo valmiiksi tosi ihana ja lämmin olo, että yhdessä tehdään jotain konkreettista Ukrainan eteen ja varsinkin tietenkin siitä, että teini haluaa ihan itse tulla mukaan 💗

Kivaa viikonloppua sinne!  

💛💛💛

Olisi kiva kuulla, mitä sulle kuuluu!

PERJANTAIPÖLINÖITÄ RAHASTA, KASVISKOKKAUKSESTA JA VÄHÄN MUUSTAKIN

Pitäisi oikeastaan olla lukemassa yo-tehtäviä, mutta hei - ei kai nyt sentään perjantai-iltana, kun pitää päästä pölisemäänkin (ja varsinkin kun tiedossa on melkoista säätämistä pisteyttämisen kanssa). Tämä (itselleni tyypillinen) velvollisuuksien lykkääminen kostautuu sitten viimeisten iltojen (ja öiden) raivokkaalla paahtamisella, mutta kuten sanottua, hei - nyt on sentään perjantai. Ei tule olemaan ensimmäinen kerta, kun klikkaan "lähetä YTL:lle" -painiketta kolme minuuttia ennen deadlinen umpeutumista 😂 Ja tässä on myös takana aika monia istuttuja tunteja; ylppärit järkättiin meillä vielä tänä keväänä koronaturvallisesti, mikä tarkoitti 1000 opiskelijan talossa sitä, että mulla oli opetuksen lisäksi parin viikon sisällä 31 tuntia valvomista (eli siis käytännössä paikallaan istumista...). Niin että ehkä olen ansainnut vapaaillan 😍

Minä yo-valvojana...

Minä, kun valvonnat on ohi!

Puhutaanpa hetki rahasta. Tiedostan, että meillä menee hurjan paljon rahaa ruokaan joka kuukausi, varsinkin siihen nähden, että meitä on vain kolme. Olen itse asiassa niin hannari, etten ole uskaltanut laskea tarkkaa summaa, koska tiedän jo etukäteen, että se hirvittäisi ihan liikaa. Toisaalta se olisi varmaan tosi järkevää, varsinkin nyt; ehkä se saisi mut tarkkailemaan ruokaostoksia vähän kriittisemmin ja suunnittelemaan niitä tarkemmin! Koska pakko myöntää - sen lisäksi, että tykkään ja haluan panostaa hyvään ruokaan (muut shoppailee vaatteita ja kenkiä, mä shoppailen ruokaa ja kirjoja), niin ihan varmasti melko iso osa mun ostamasta ruuasta menee ruokahävikkinä roskiin 😞 Välillä aina onnistun ostosten suunnittelussa paremmin, mutta huonoja viikkoja on ihan liikaa tämän aiheen suhteen. Sen lisäksi, että ruokahävikki on ekologisesti ja taloudellisesti täysin kestämätön juttu, liittyy siihen tosi vahvasti mun mielestä myös semmoinen moraalinen ja eettinen näkökulma, joka saa mut näkemään punaista joka kerta - ja kohdistan sen kiukun ja vihaisuuden siis itseeni. Koen, että joka kerta kun heitän ruokaa roskikseen, näytän tavallaan keskisormea kaikille maailman aliravituille ja nälkää näkeville ja toki myös ihan täällä Suomessa eläville vähätuloisille ihmisille. Tyyliin "haha, katsokaas, täällä minä hyväosainen järkevä ihminen heitän ruokaa roskiin, kun teillä on nälkä, että hajotkaa siihen".

Joo, aika rankka vertaus, varsinkin kun selitän tämän asian myös opiskelijoille näin, kun puhumme näistä asioista. Pyrin yleensä löytämään ongelmista ja epäkohdista aina edes jotain positiivista, niin omassa elämässäkin, kuin varsinkin opiskelijoiden kanssa vaikeita aiheita käsitellessäni. Mutta tässä asiassa olen raadollisen julma - ruokahävikki on suora keskisormen näyttäminen niille, joilla siihen ylellisyyteen ei ole varaa. Syyllistäminen ei koskaan auta omaksumaan uusia tapoja, tämä varsinkin on tärkeä muistaa lukiolaisten kanssa työskennellessä, mutta tässä aiheessa mun oman syyllisyyden tunteminen on mielestäni ihan itse ansaittua.

Jos unohdetaan ruokahävikin aiheuttama rahan menetys, niin nyt sitä rahaa alkaa väkisinkin miettimään, kun bensan ja ruuan hinta nousevat nopeammin, kuin minä joogamatolta. Me asutaan niin syrjässä ja meidän työajat on niin erilaiset, että meillä on pakko olla kaksi autoa. Molemmat täyttää tankin täyteen 2 - 3 kertaa kuussa, mikä tarkoittaa näillä nykyisillä bensan hinnoilla lyhyellä laskutoimituksella meidän perheessä n. 200 - 250 euron lisälaskua riippuen vähän siitä, kuinka paljon tulee ylimääräisiä ajoja. Ekaa kertaa ollaan nyt alettu miettimään noita ylimääräisiä ajoja, koska toi on aika merkittävä summa. Ei romahduta meidän taloutta, mutta onhan se ihan älytöntä, jos me ajetaan ylimääräisiä kilometrejä ihan turhan päiten. Ja se kaikki turha ja ylimääräinen on pois meidän kesän reissukassasta. Toki biologi-maantieteilijä minussa iloitsee siitä, että vihdoinkin alettiin tarkkailemaan turhia ajoja (surullista tietenkin on se kylmä tosiasia, että näköjään minäkin alan kiinnittämään huomiota tähän vasta siinä vaiheessa, kun se näkyy omassa kukkarossa... 😔).

Ja sitten se ruuan hinnan nousu... huh. Arvioiden mukaan me ollaan vasta nousevan käyrän alkupäässä eli kauppalasku tulee kasvamaan räjähdysmäisesti lähikuukausina ja -vuosina. Eli nyt viimeistään on järkevää ruveta seuraamaan hintalappuja kaupassa, jos ei sitä ole aikaisemmin jo tehnyt. Kuten jos alussa mainitsin, mä en ole kauheasti aikaisemmin seurannut ruuan hintaa, koska haluan panostaa hyvään ja laadukkaaseen ruokaan - ja mulla on siihen ollut taloudellinen mahdollisuus. Mutta nyt olen alkanut lukemaan hintalappuja päivä päivältä tarkemmin.

Miten sen kauppalaskun sitten saa pienenemään tinkimättä kuitenkaan ruuan laadusta, mausta ja terveellisyydestä? En ole mikään asiantuntija, mutta mun vinkit on nämä:

• Älä tingi kasvikunnan tuotteista, mutta jätä Chilestä tuodut pensasmustikat ostamatta. Syö sesongin mukaan, niin kulutettu kuin tuo neuvo onkin. Kyllä minäkin välillä napostelen mieluummin niitä pensasmustikoita, kuin lanttua, mutta tajuat varmaan mun pointin!
  
• Syö lihaa vain pari kertaa viikossa ja satsaa silloin laadukkaaseen, marinoimattomaan tuotteeseen. Vaikka se hunajamarinoitu onkin vähän halvempi, se on kuitenkin pidemmälle prosessoitu (mikä on taas kuluttanut luonnonvaroja siinä elintarvikeketjussa enemmän, kuin se prosessoimaton tuote).
• Tee kasvisruokaa mahdollisimman monta kertaa viikossa. Käytä proteiininlähteenä mieluiten linssejä, kikherneitä ja papuja, kuin pitkälle prosessoituja lihankorvikkeita. (Tässä mulla on myös oma makumielipide: en tykkää niistä korvikkeista yhtään, mutta se on toki ihan makuasia).
• Jos olet oikein viitseliäs (ja haluat säästää vielä enemmän rahaa), osta pavut ja kikherneet kuivattuna. Kuulostaa työläältä, mutta ei oikeasti ole: laita viikonloppuna likoamaan runsaaseen veteen illalla, huuhtele kunnolla aamulla ja keitä pavut kypsäksi (ohjeita löytyy paljon netistä). Ison määrän keitettyjä papuja/kikherneitä voi pakastaa sopivan kokoisissa erissä jatkokäyttöä varten.
• Kuivatut linssit ovat kaikista helpoimpia; niitä ei tarvitse liotella, riittää, että huuhtelet ne ja lisäät kastikkeeseen/keittoon kypsymään.
• Riippumatta siitä, teetkö liha- vai kasvisruokaa, tee aina kaksi kertaa isompi määrä ja pakasta ylijäänyt ruoka annoksina. Näin arkena on aina valmiina ruokaa niitä päiviä varten, kun ei jaksa tehdä ruokaa ja tekisi mieli ostaa jotain valmista.
• Lopuksi tärkein: älä suorita tätä liikaa, muista että jokainen "oikein" tehty päivä on voitto itsellesi (ja ilmastolle, pakkohan tämäkin oli tähän ottaa mukaan...).

Meidän viime aikoina syötyjä ruokia seuraavissa kuvissa. Kikherne-pinaatti -kastike riisin kanssa. Sienipasta. Jääkaapin tyhjennys eli punainen linssikastike riisin kanssa. Laita kommenttipuolelle viesti, jos haluat tarkemman reseptin!

Kikherne-pinaatti -kastike

Sienipasta

Jääkaapin tyhjennys punainen linssikastike

Ja vielä tähän loppuun: päätin, että kerrankin toteutan sen, mitä olen joka vuosi suunnitellut; aloitan näihin aikoihin ottamaan kuvan pihan yhdestä kohdasta kerran viikossa. Siitä tulee varmaan hauska kuvasarja (jota voi sitten katsoa kaiholla ensi talvena lumeen hukkuessa). Tämä eka kuva ei kyllä lupaa kauheasti - veikkaan, että tänä vuonna uintikausi päästään aloittamaan joskus juhannuksen aikoihin! 😂

Milloin mennään uimaan...?

 

Miten siellä? 

Oletko alkanut kiinnittämään enemmän huomiota ajokilometreihin ja/tai ruuan hintaan? 

Onko jotain hyviä vinkkejä, mitkä olin tässä postauksessa unohtanut?

KREIKKA PERUTTU, ITALIA IT IS!

Kiitos ja anteeksi Marika "turhista" neuvoista, mutta ei me nyt sitten kuitenkaan olla suuntaamassa Kreikkaan. Vinkit olivat ihania, eivätkä siis suinkaan turhia, koska varmaan joskus matkustamme Kreikkaan, mutta... Miten voikaan ihmisen mieli - tai tässä tapauksessa kokonaisen perheen mieli - olla näin häilyväinen? Nämä pari kuukautta, kun tässä ollaan mietitty ensi kesän matkakohdetta, ollaan koko ajan oltu sillä mielellä, että "nyt tällä kertaa johonkin muualle, kuin Italiaan". Suunnitelmissa oli ensin Portugali ja sitten Kreikka, joka myös lyötiin lukkoon noin viikko sitten.

 

Koko ajan mulla on sisällä syvällä ollut ajatus, että mieluiten menisin kuitenkin Italiaan, mutta nyt tällä kertaa pitää mennä johonkin muualle... Tajusin eilen, kun mietittiin Kreikan kohteita, että kaikki me oltiin jotenkin vähän nihkeitä siitä. Tyyliin, että no joo, mennään nyt sinne, kun kerran päätettiin... Semmoista ihanaa odotusta tihkuvaa täpinää meidän suunnittelussa ei ollut, vaan kaikki suhtauduttiin koko reissuun ikään kuin velvollisuutena, joka nyt pitää hoitaa alta. Otin tämän sitten puheeksi illalla ruokapöydässä, että halutaanko me oikeasti Kreikkaan vai halutaanko me oikeasti Italiaan? Välitön 3/3 reaktio oli ITALIAAN. Kaikkien silmät ja kehonkieli kertoi välittömästi siitä, että sinne me kaikki halutaan, vaikka ollaan oltu siellä jo monta kertaa (ja minä vielä useammin, kuin noi miehet).

 

Joten koska ihmisellä (ja perheellä) on oikeus muuttaa päätöksiään ja toimia siten, mikä tekee kaikille eniten hyvää, lähdemme siis Italiaan ensi kesänä 💗 Kohdetta ei ole vielä päätetty, mutta sen päättämiseen ei mene kauaa. Koska olen jo melkoinen Italia-konkari, mun on tosi helppo valita kohde ja hotelli maasta, jonka tunnen jo niin hyvin. Kaksi (tai ehkä jopa kolme) kohdevaihtoehtoa on jo olemassa, nyt vaan hetki mietitään, mikä houkuttaa eniten tällä kertaa.

Tutti amiamo l'Italia e vogliamo tornarci ancora e ancora!

PIKAINEN KREIKKA-GALLUP

Ensi kesän lomasuunnitelmat ovat nyt edenneet siihen pisteeseen, että maa on päätetty. Kreikka - emme ole koskaan olleet sielllä. En suostu ajattelemaankaan sitä, että korona tai Ukrainan sota tulisivat kumpikaan häiritsemään suunnitelmiamme. Me matkustamme Kreikkaan ensi kesänä. Piste.

 

Mutta... ensikertalaisina on tietenkin ihan älyttömän vaikea päättää, että mihin Kreikassa. Ihania kohteita on noin sata. Olen saanut kokeneilta Kreikan-kävijöiltä hyviä vinkkejä, mutta haluan myös kääntyä teidän puolenne; mihin meidän kannattaisi mennä?

Missä te olette olleet? Mikä siinä kohteessa oli niin ihanaa, että suosittelisit meille? Entä mitkä ovat ne kohteet, mihin ei kannata mennä sun mielestä?

Meidän kriteerit ovat seuraavat:

• ihana, vähän ehkä jopa luksus (edes semi-luksus) hotelli, jossa uima-allas (mielellään monia, ei tarvitse olla oma jokaiselle huonelle (saa toki olla), ei pelkästään lillumiseen tarkoitettu, koska tykätään kaikki uida myös matkaa)
• pieni, aika tyypillinen paikallinen pikkukaupunki, ei mikään turistirysä
• meren rannalla (hotellin ei tarvitse olla ihan rannalla, mutta mielellään rantaan ei ihan kauhean pitkä matka)
  
• kaupunigissa/kylässä pitäisi olla autenttisia, paikallisia ravintoloita, joista saa paikallista ruokaa - ei siis "täältä saa lihapullia" -tyyppisiä suomalaisille tarkoitettuja juottoloita, sekä myös paikallisia ruokakauppoja

Niin että löytyykö näillä kriteereillä meille suosituksia? Olisin ihan tositositosi-iloinen kaikista vinkeistä, suosituksista ja neuvoista.

Kiitos jo etukäteen kaikille vinkkaajille 💙💙💙

POSITIIVISTA PÖLINÄÄ - eli tietenkin ruokajuttuja - PITKÄSTÄ AIKAA!

Mulla on aivan ihanat lähikollegat, joiden kanssa saadaan aina sumplittua seuraavan vuoden lukujärjestykset sellaisiksi, että jokaisen toiveet toteutuvat ainakin osittain. Viime toukokuussa, kun tehtiin lukkareita, toivon tälle vuodelle kevyttä neljättä jaksoa, koska kevät ja mahdollisuus ulkoilla päivisin. Haha, big mistake!!! Miten ihmeessä en silloin tajunnut, että neljännessä jaksossa on yo-kirjoitukset?? Meidän isossa lukiossa valvontavuoroja tulee normaalistikin paljon, mutta nyt kun kirjoitukset järjestetään (toivottavasti vikaa kertaa) koronaturvallisesti eli kokelaat jaetaan pieniin ryhmiin, niin valvontoja on ihan älyttömän paljon. Ja tietenkin eniten niille, joilla on väljä lukujärjestys tässä jaksossa... Mulla on ollut iisejä päiviä ja täysin vapaat (opetuksettomat) maanantait nyt kahden viikon ajan, mutta huomisesta lähtien istun valvomassa kokeita kaiken sen ajan, mitä lukkarissa on vapaata (ja vähän myös tuntien kanssa päällekkäinkin, niin paljon niitä vuoroja tulee tänä keväänä). Joten päätin viettää tämän vikan vapaan maanantain tehden vain kivoja juttuja (no okei, tein kyllä pari tuntia kouluhommeleita aamulla) ja yksi niistä on kirjoittaa tänne positiivisella mielellä edellisten synkkien postausten vastapainoksi. Aiheena tietenkin ruoka, mikäpä muukaan! Jossain välissä kirjoittamista käyn lenkillä tuossa upeassa auringonpaisteessa ja illalla kokkailen viikon ruokia valmiiksi, koska päivistä tulee pitkiä, enkä halua tällä viikolla syödä mitään muiden tekemää.

Musta toppatakki on kyllä jo ihan liikaa näillä keleillä...

 

Mulla on edelleen viime vuoden uupumusajan jäljiltä kokkausrutiinit välillä hakusessa. Se on kyllä jännää, kuinka vaikea niitä on palauttaa takaisin normaaliin arkeen, vaikka monta vuotta olin jo ehtinyt noudattaa niitä semmoisella 80/20 -menestyksellä, mikä mulle on ihan riittävä suhde. Ja näillä rutiineilla tarkoitan nyt itselleni sopivaa aamupalaa (se on ohjelmassa jo päivittäin, hyvä minä!), itse tehtyä lounasta töihin mukaan otettuna (takkuaa vielä aika pahasti...) ja samoin itse tehtyä iltaruokaa (siinä mennään semmoisella fifty/sixty -suhteella tällä hetkellä). Elämässä on kuitenkin niin paljon ikäviä aiheita tällä hetkellä maailmantilanteesta johtuen (ja toki se iso kookin vielä hankaloittaa normaalia elämää jonkin verran), että koitan olla stressaamatta aiheesta. Kokkikartano pelastaa "huonoina" päivinä ja onhan noita muitakin hyviä valmisruokia (onneksi tosi paljon nykyjään myös vegepuolella).

Mutta koko ajan paremmin ja paremmin olen pääsemässä vanhoihin rutiineihin kiinni ja arkiruokaa tulee tehtyä enemmän viikko viikolta. Ja mikä tärkeintä, olen alkanut taas tekemään annoksen oheen vähän monipuolisempia salaatteja. Mullahan ei yleensä ole tapana tehdä "oikeaa" salaattia kauhean usein, yleensä vaan pilkon lautaselle erilaisia raakoja kasviksia paloiksi. Nyt mulla on joku hillitön Fetajuustokausi meneillään, joten sitä löytyy salaatin seasta monta kertaa viikossa. Jotenkin se nostaa sen yksinkertaisen (esim.) kurkku-paprika -palapelin ihan uudelle tasolle! Aikaisemmin jouduin murustelemaan Fetan miehen ja mun lautaselle erikseen, mutta nyt teinikin on tykästynyt, joten yhden kulhon periaatteella mennään nykyjään.

 

Teinistä ja kokkauksesta puheenollen; olin hänen kanssaan viikonloppuna kansanopiston Italia-kokkauskurssilla (kertoja on yhteensä kaksi) ja meillä oli ihan älyttömän kivaa, varsinkin kun saatiin meidän ryhmään kolmanneksi tosi mukava nuori nainen, jonka kanssa yhteistyö sujui mutkattomasti ja hauskasti. Italian makumaailma on mulle tosi tuttu ja olen kokkaillut saapasmaan ruokia elämäni aikana ihan älyttömän paljon, mutta niin vaan kuitenkin opin minäkin eilen paljon uutta. Meidän ryhmä teki antipastit eli leipoi Focaccia-leivän ja teki kaksi tahnaa sen kanssa tarjottavaksi. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin valmistimme Bruschette di focaccia con pate' di pomodori secchi e pate' di melanzane eli toisen tahnan pohja muodostui aurinkokuivatuista tomaateista, toisen uunissa paahdetusta munakoisosta. Ihmetykseni oli suuri, kun teini ihasteli tahnojen makua ja totesi, että näitä tehdään sitten uudestaan kotonakin. En ole saanut häntä syömään kotona mun tekemiä tahnoja (joihin mulla on, kuten osa teistä tietää, ihan hillitön himo), mutta kävi ilmi, että hän ei tykkää niistä mun hummus-pohjaisista tahnoista, kaikki muu kuulemma kelpaa. Eli heippa hummus vähäksi aikaa ja tervetuloa muut tahnat!

Mähän olen ihan parantumaton keittokirjojen hamstraaja. Harvemmin kokkaan mitään reseptiä ihan tarkasti, mutta selailen kirjoja usein aamupalaa syödessäni ja haen niistä inspiraatiota. Nyt mulla on meneillään Deliciously Ella -vaihe, olen jotenkin ihan täysin hurmaantunut hänen resepteistään. Siitä, kun tutustuin hänen ensimmäiseen kirjaansa, on jo aikaa ja Ella on kasvattanut itsestään melkoisen brändin näinä vuosina. Heillä on tosi monipuolinen nettisivusto, jonka saa myös appinä kännykkään (maksaa muistaakseni pari euroa kuussa). Pari viikkoa sitten ostin itselleni "täysjäsenyyden", mikä pitää sisällään reseptien, jooga yms-videoiden ja artikkelien lisäksi myös valmiita viikkosuunnitelmia ostoslistoineen. Olen myös tässä vuosien varrella hankkinut... kröhöm, muutaman... hänen kirjoistaan. Pidän nykyjään esillä keittiön kapeassa hyllyssä niitä kirjoja, jotka tällä hetkellä inspiroivat eniten.

Lisäsin nyt uudeksi tunnisteeksi tuon Deliciously Ella. Jostain syystä en saanut lisättyä sitä vanhoihin postauksiin, mutta ne löytyvät kyllä tuolla hakusanalla. Seuraavassa kuvassa oleva kikherne-pinaatti -kastike sai meidät kaikki hykertelemään onnesta, niin hyvää se oli. Teen siitä ja parista muustakin ohjeesta lähiaikoina ihan oman postauksen niin, että saatte tekin reseptin talteen.

 

AirFryeriäkin on käytetty muuta kuin lohkoperunoiden tekemiseen. Valmistin siinä viikonloppuna paneroituja kanafileitä, jotka pannulla paistettuna olisivat taatusti suorastaan tihkuneet rasvaa (friteeraustahan en edes uskalla yrittää meidän kaasuliedellä). Eihän tuokaan nyt mitään varsinaista terveysruokaa ollut valkosipuli- ja curry-dippeineen (huomatkaa kuitenkin yritys: kipollinen tomaatteja 😂), mutta viikonloppunahan saa vähän rötvätä, eiks vaan? Perunat ja porkkanat paahdoin perinteisesti uunissa - se tuon AirFryerin ongelma on, että siihen ei kerralla mahdu ihan kauhean paljon tavaraa. Ensi kerralla kokeilen jotain kasvispihvejä (tai palleroita), jotka on mulle aina pienoinen murheenkryyni kasassa pysymisen (tai siis pysymättömyyden) takia.

 

Nyt pidän pienen huilauspaussin - koska kuitenkin vapaapäivä - ennen, kuin aloitan kokkailun ja Annukan innoittamana myös muutaman mehun linkoamisen.

                            Vielä ei löydy leskenlehtiä kevään takuuvarmasta ekasta paikasta...
 

...mutta pajunkissoja näkyy jo kaikkialla!

Valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö edelleen olisi ihan huolesta mykkyrällä sodan takia, mutta koitan kovasti tsempata itseäni miettimään välillä myös positiivisiakin asioita. 

Aurinkoista ja iloista viikkoa teille kaikille! 💛💛💛

Totinen ilme johtuu vain ja ainoastaan siitä, että selfien otto ilman lukulaseja on hieman haastavaa hommaa :D

PERJANTAIPÖLINÄÄ EDES VÄHÄN, VAIKKA KUINKA SYNKISTÄÄ

Haluaisin kirjoittaa jotain kivaa. Ihan itkettävän hyvää ruokaa tuli Air Fryerillä. Oli ihan mahtavan kivoja ja tärkeitä tunteja tällä viikolla; puhuttiin paljon elämästä, ihmissuhteista, seksistä, seksuaalisuudesta, geenitekniikan menetelmistä, malariasta ja DNA:n rakenteesta. AIDS-pandemiasta; ei nämä nuoret tiedä, miten 80-luvulla pelättiin, että tarttuuko se saunan lauteilta. Abit ovat vapaaehtoisessa, omaehtoisessa karanteenissa ja niille vedin Teamsin kautta kahdessa tunnissa maksan, haiman ja munuaisten toiminnan. Ensi viikolla vedetään virukset ja bakteerit ja koronavirus-pläjäys, koska kyllähän se ylppäreihin tulee varmasti jossain vaiheessa. Kävin ekaa kertaa kahteen vuoteen Pilateksessa ja itkeä tirautin siellä lattialla; kun sattui niin saakelisti niissä lihaksissa, joita en muistanut mulla olevankaan, mutta myös just sen takia, että makasin siellä lattialla muiden keskellä ja kuinka hyvältä se fyysinen kipu tuntuikaan siellä ihmisten keskellä. Uima-altaassa niitä kyyneliä ei kukaan onneksi huomaa, siellä vollotin ihan täysillä kauhoessani rapistuneella tekniikalla puoli kilsaa. Lopun aikaa vaan lilluin vedessä ja nautin.

Mutta silloinkin oli paha olla. Koko ajan on paha olla. Herään yölllä pissalle ja kurkkaan puhelimesta (mitä en yleensä tee) uutissivut. Onko se kaikista pahin tapahtunut? Kotivara meillä on aina, mutta mietin, pitäisikö varmuuden vuoksi pakata valmiiksi kassi, jonka ottaisi mukaan, jos pitää lähteä liikkeelle vauhdilla. Miehen ja mun passit eivät ole voimassa tällä hetkellä - onko niistä hyötyä vanhentuneena? Näkeehän niistä kuitenkin, että niissä on me ja että ne on meille myönnetty. Joditabletit; ei me miehen kanssa niitä tarvita, me ollaan niin vanhoja ja meidän kilpirauhanen on melko surkastunut jo, mutta teinille. Hän niitä tarvitsisi.

Koko ajan myös pyörii mielessä, että olenko ihan vainoharhainen, kun mietin tällaisia. Varmaan olen. Mutta entä jos se tilanne kuitenkin iskee päälle - silloin me oltaisi ne, joilla on parhaat edellytykset selviytyä. Mutta mites sitten ne muut... jäisinkö auttamaan heitä, vai lähtisinkö karkuun hyvin varustettu reppu selässäni?

Kuukausi sitten olisin pitänyt näitä ajatuksia ihan älyttöminä. Nyt ne eivät ole älyttömiä - jos ehkä vähän ylimitoitettuja - niin kuitenkin realistisia. Ehkä?

Mietin koko ajan, mitä voisin tehdä auttaakseni. Ensin ajattelin kerätä ja viedä vaatteita, hygieniatarvikkeita, lääkkeitä ja muuta konkreettista, mutta sitten luin, että Puolassa hukutaan siihen tavaramäärään. Kuka sen kaiken lajittelee? En minä sinne voi lähteä sitä tekemään. Olen sen sijaan lahjoittanut rahaa luotettavien kanavoiden kautta melkein 200 euron verran. Olen ilmoittautunut SPR:n lipaskerääjäksi. Ja kuten Rva Kepposen blogissa lupasin, teen kaikkeni sen eteen, että opettajana koulutan nuoria ajattelemaan omilla aivoillaan ja pyrin kasvattamaan heistä empaattisia maailmasta ja yhteiskunnasta kiinnostuneita aikuisia.

Tunnen kuitenkin myös surua - ja jopa jotain vihaan vivahtavaa siitä, että nyt kun me kaikki haluamme auttaa Ukrainan pakolaisia jopa niissä määrin, että jotkut meistä majoittavat heitä koteihinsa, niin toimimme tietyllä tapaa kaksinaamaisesti. Olemme lahjoittaneet rahaa upean määrän ja lähettäneet konkreettista tavara-apua pakolaisille. Ihan mielettömän hienoa toimintaa meiltä kaikilta, kiitos kaikille osallistuneille 💙💚💜💛 Mutta muistatteko edellisen pakolaiskriisin Syyrian sodan alettua? Silloin iso osa meistä valitettavasti oli sitä mieltä, että "ei me noita auteta, mitä ne tänne tulee, ei ne kuitenkaan integroidu meidän yhteiskuntaan ja miksi siellä on niin paljon nuoria miehiä, luusereita ja hannareita kaikki - ja niin muistattehan, että ne on suurin osa muslimeita eli terroristeja koko porukka". Silloin ei löytynyt myötätuntoa, ei sääliä, ei auttamisen tarvetta muuta kuin aika harvoilta ihmisiltä. Samanlaisia ihmisiä hekin olivat. Se, mihin haluaisin ja toivoisin tämän ihmiskunnan päätyvän joskus on, että me emme arvota apua tarvitsevia ihmisiä sen mukaan, mihin jumalaan he uskovat tai miten he ylipäätään elävät elämäänsä. Hädässä oleva ihminen tarvitsee apua ja mun mielestä meillä, joilla asiat ovat hyvin, on velvollisuus auttaa kaikkia riippumatta siitä, minkälainen heidän kulttuurinsa on. Kukaan ei lähde kotimaastaan tyhjin taskuin johonkin kylmään pohjolan maahan ihan vaan sen takia, että siellä nyt vaan on jotenkin kivampaa olla.

Samaan aikaan, kun yritän opettaa omalle lapselle ja opiskelijoille hyvyyttä, humaaniutta ja positiivisia ajattelua, mun on pakko heillekin myöntää ääneen, että pieleen menee kaikki. Toistuvasti, aina uudestaan ja taas kerran. Sanon ääneen, että Putinin voi mieluusti tuoda meidän saunarakennuksen taakse ja... no, tiedätte kyllä, mitä siellä tehdään.  

Miten tässä kävi näin? Miksi me ollaan tämmöisiä?