perjantai 26. maaliskuuta 2021

KOUKUTTAVAN HYVÄ HERNETAHNA

Muistatte varmaan mun rakkauden kaikkia tahnoja kohtaan? No nyt kuulkaa on löytynyt uusi tahna, joka tällä hetkellä menee kaikkien maailman tahnojen kärkeen. 

Sain tämän ohjeen kehittelyyn sysäyksen erään lähistöllä sijaitsevan, huippuhyvän luomuravintolan Härmän Ratin hernepyreestä, jota he myyvät tällä hetkellä noutolounaiden ohessa. Olen käynyt ko. ravintolassa syömässä lounasbuffan pari kertaa ja heidän ruokansa on ihan järjettömän hyvää. Havahduin viime viikolla ravintolan epätoivoiseen Facebook-postaukseen, missä surullisesti ilmoitettiin, että "rahat loppuu ihan kohta ja joudumme mitä ilmeisimmin sulkemaan lopullisesti". Tämä sai tykkääjät aktivoitumaan ja myös hakemaan lounasruokaa seuraavina päivinä satoja annoksia (ihmiset osaa kyllä olla aika ihania ❤). Onneksi myös paikallinen maailman paras ruokakauppa lähti jeesaamaan ja Härmän Ratin lounaita saa nyt ostaa myös kauppaostosten yhteydessä.

Härmän Ratin hernepyree on ihan älyttömän hyvää, mutta sen hakemiseen mulla tulee ajokilometrejä lähes 70, mikä ehkä vähän sotii kaikkea luomu- ja ekologisuusajattelua vastaan! Ajattelin siis itse kehitellä vastaavan ohjeen. Ja pakko tunnustaa, että mahtavan maun lisäksi kaipasin pyreeseen vähän enemmän purutuntumaa. Siitä se ajatus sitten lähti.


Koukuttavan hyvä hernetahna

1 dl cashew-pähkinöitä (kuorettomat mantelit sopivat myös hyvin)

400 g (kaksi pussia) pakasteherneitä sulatettuina (kohmeiseksi)

1 valkosipulinkynsi

1/2 sitruunan mehu puristettuna

suola, mustapippuri, valkopippuri

oliiviöljyä 

kourallinen persiljaa (varsiosat käyvät myös)

vettä

Laita pähkinät (tai mantelit) likoamaan kylmään veteen 1-2 tunniksi. 

Rouhi pähkinät monitoimikoneella karkeaksi rouheeksi. Lisää herneet ja surauta pari kertaa.

Lisää sitruunanmehu, raastettu valkosipulinkynsi, persilja, kunnon loraus öljyä ja loraus vettä. 

Mausta tässä vaiheessa varovasti suolalla ja pippureilla. Jatka monitoimikoneen surauttelua hetken aikaa. 

Maista!!! Lisää suolaa ja pippureita tarvittaessa. Lisää myös vettä ja/tai öljyä tarvittaessa riippuen siitä, kuinka notkean tai rouheisen tahnan haluat.

Säilytä tahna tiiviisti suljetussa astiassa jääkaapissa. (Tahnan voi myös pakastaa)


Tämä maistuu ihan kaiken kanssa! Kuvassa sitä tarjotaan perunapiiraan kanssa, mutta maistuu myös riisipiiraiden päällä. Olen lisännyt tahnaa salaattiin, munakkaan päälle, uunissa lämmitetyn croissantin väliin, ruisleivälle, Emmental-juustosiivun päälle, sekä syönyt sitä ihan sellaisenaan lusikalla suoraan purkista 💚💚💚 Ja tahnan tekemisestä ei ole kuin pari päivää, joten käyttötarkoituksia löytyy tulevaisuudessa ihan varmasti vielä kymmeniä.

Tämä varmasti maistuu myös kaikkien pääsiäisruokien lisukkeena!

Loppuun kuitenkin raadollinen loppuhuipennus ja muistutus, että koronatodellisuudessa tässä vielä kuitenkin eletään ihanista hernetahnoista ja keväästä huolimatta 🙈

Rinnakkaistodellisuus. Möisin ehkä toisen munuaiseni tällä hetkellä siitä, että pääsisin tuonne viikoksi!


Todellisuus. Kevät 2021.

Ja ottakaa tämä pateettinen loppukaneetti nyt kaikella rakkaudella, huumorilla ja sarkasmilla, älkää pahoittako mieltänne, vaan lähtekää tekemään hernetahnaa viikonlopun iloksi! 💛🌞

tiistai 23. maaliskuuta 2021

TYÖUUPUMUS vai ÄÄRIMMÄINEN STRESSIREAKTIO?

Palaan nyt ainakin vielä kertaalleen vähän laajemmin tähän uupumisaiheeseen. Kuten jo aikaisemmin totesin, niin nämä ovat itselleni tärkeitä päiväkirjamerkintöjä, mutta toki olen myös iloinen, jos joku nyt tai tulevaisuudessa saa näistä kirjoituksista apua tai ajatuksia oman tilanteensa suhteen. 

Heti alkuun täytyy korostaa sitä, että lähes kaikki tässä tekstissä on joko ihan vaan omia ajatuksiani tai sitten semmoista mutu-tuntumaa aiheesta eli varsinkaan ihan "oikeaan" työuupumukseen liittyvä teksti ei pohjaudu suoraan mihin lähdeteokseen. Kun jäin sairaslomalle, haalin kauhean määrän luettavaa aiheeseen liittyen, mutta en oikein jaksanut tarttua näihin kirjoihin. Aina kun aloitin jotain, koin heti hyvin vahvasti, että tämä ei koske minua, vaikka työuupunut olenkin. En tunnistanut teoriaa, faktoja tai fiiliksiä, jotka kirjoista välittyivät (ja lisäksi olin niin loputtoman väsynyt siinä vaiheessa, että kaikki perusdekkaria syvällisempi teksti oli väsyneille aivoilleni ihan liikaa).

Myönnän, että vähän myös pelkäsin noita kirjoja! Pelkäsin, että paljastuu joku syvällinen, psykologinen juurisyy tälle kaikelle, joka johtaa koko nykyisen elämäni (ja opettajuuteni) kyseenalaistamiseen ja päädyn epätoivoisena, jos en nyt vaihtamaan alaa, niin muuttamaan kaiken, mitä ja miten olen tähän asti asiat tehnyt. Koin kyllä tosi syvästi jo aika pian, että tuollaisesta ei kohdallani ole kyse ja tätä tukivat myös käyntini ammattilaisten juttusilla, joiden kaikkiin kysymyksiin pystyin napakasti vastaamaan "ei". Siis kaikkiin sellaisiin kysymyksiin, jotka olisivat saattaneet nostaa pintaan jotain lapsuuden tai myöhemmän elämän juttuja, joista tämä kaikki johtuisi. Tietenkin on asioita, jotka vaikuttavat siihen, miten olen tässä kriisissä käyttäytynyt: vahvimpana ehkä se, että olen hoivaajaluonne (tiedän syyt tähän luonteenpiirteeseen oikein hyvin) ja tästä syystä esim. koin huolen opiskelijoiden jaksamisesta liian voimakkaasti. En kuitenkaan ole liian hoivaajaluonne, eli esim. tuota oli turha lähteä penkomaan sen syvällisemmin. Olen myös luonteeltani minä hoidan kaiken -tyyppi, mutta normaalielämässä siitä ei ole mulle koskaan haittaa, päinvastoin; asiat tulevat hoidettua (hyvin, haha), kun minä teen ne.

Pintaan alkoi vähitellen nousemaan kaksi asiaa. Ensinnäkin jatkuvasti toistuva sana normaalitilanteessa. Kaikki kietoutui tämän ympärille: mitään tällaista en koskaan ollut kokenut normaalitilanteessa, kaikki oli mulle ihan uutta. Työuupumus on (ainakin suurimassa osassa tapauksia) pitkän prosessin tulos, jossa ihminen syystä tai toisesta uupuu työtilanteeseensa ja siitä on sitten seurauksena kaikki samat oireet, kuin mullakin. Avainsana tässä on myös pitkä aikaväli. Mulla kaikki tapahtui niin nopeasti ja poikkeustilanteessa, että en ihan lähtisi vertaamaan tilannetta "oikeasti" työuupuneisiin. No joo, pitkä ja lyhyt aika ovat tietenkin suhteellisia käsitteitä - itse elin äärimmäisessä stressitilanteessa 24/7 noin 11 kuukautta, mikä tietenkin on ihan hiton pitkä aika. Mutta jos sitä verrataan jonkun muun 11 vuoteen, niin aika tuntuu melko lyhyeltä.

Toisekseen aloin vähitellen taas ajattelemaan kuin biologi ja tajusin olevani 100% oppikirjaesimerkki kaikesta siitä, mitä biologian kursseilla opetan opiskelijoille stressistä! Tämä on lempiaiheeni (mulla on yksi kokonainen kurssi tästä aiheesta), joten koitan pitää teorian lyhyenä ja mahdollisimman yksinkertaisena... 🙈🙋 Stressi on hyvä asia! Stressi pitää meidät hengissä! Stressi on fysiologinen reaktio, jonka taustalla on tietyt stressihormonit ja niitä erittävä hermoston osa (sympaattinen hermosto). Ongelma vaan on se, että Homo sapiens on evolutiivisesti niin nuori laji, että meidän elimistömme ei ole ehtinyt muuttua noista savannin ajoista Itä-Afrikassa tähän 2000-luvun hektiseen elämäntapaan. Elimistö ei siis tunnista tai erottele stressoreita toisistaan, vaan reagoi kaikkiin tilanteisiin edelleen samalla tavalla: stressihormonien määrä kohoaa nopeasti ja ihminen säilyy hengissä leijonan hyökkäyksestä (no okei, harvemmin varmaan selvisi, mutta noin niinkuin yksinkertaistettuna). Kun tilanne oli ohi, oli parasympaattisen hermoston vuoro rauhoittaa tilanne ja stressihormonien taso laski. Nykyihmisen leijona vaan valitettavasti on jotain paljon pitkäkestoisempaa ja siksi stressihormonien määrä pysyy jatkuvasti koholla ja tarvitaan keinoja, joilla parasympaattinen hermosto saataisi aktivoitua. Suomeksi sanottuna: pitää osata chillata riittävästi ja riittävän usein!

Suurin osa meistä taatusti tietää, mitä nämä keinot ovat: pyhä kolminaisuus uni - liikunta - ravinto. Ja juu, tiesinhän minäkin, mutta kun...  Keväällä 2020 menetin unen, mikä johti nopeasti siihen, että liikunta jäi, mitkä yhdessä johtivat siihen, että aloin syömään liian vähän / liian paljon / ihan liian huonosti. Ja tähän lisättynä ennennäkemätön ja -kokematon pandemia, työmäärä, stressimäärä, epätietoisuuden määrä, pelon ja epäuskon määrä, huolen määrä - you name it, kaikki asioita, jotka pitivät stressihormonien tason korkealla jatkuvasti, eikä palautumista päässyt tapahtumaan, koska pyhä kolminaisuus oli ihan vinksallaan. Ja tätä sitten jatkui 11 kuukautta. Ei ihme, että myös psyyke alkoi hajoilemaan ja masennuin lievästi!

Biologi minussa suorastaan riehaantui, kun kaikki tämä selkeytyi mielessäni ❤ Toki olin asian tiedostanut alitajunnassani koko ajan, mutta kun stressireaktio on tapissaan, sitä ei ihminen ajattele ihan normaalisti. Molemmat psy-alkuiset lääkärini nyökyttelivät hyväksyvästi, kun selitin heille tätä. Molemmilta myös kysyin hieman pelokkaasti, että olisiko tämä nyt tässä, vai pitääkö tätä oikeasti alkaa kaivelemaan sieltä jostain psy-alkuisesta paikasta tarkemmin? Ja molemmat totesivat, että ei tarvitse, kyllä tämä oli tässä, jos oikeasti koet olosi hyväksi. Tapaan molemmat vielä kontrollin merkeissä myöhemmin keväällä, mutta veikkaan, että yhteinen polkumme päättyy niihin tapaamisiin.


Unesta en suostu luopumaan enää koskaan. Olen koko aikuisikäni kärsinyt ajoittaisista uniongelmista, mutta nyt ensimmäistä kertaa puhuttiin kuukausista ja myös nähtiin, mihin se voi johtaa. Uni ei ole vieläkään palautunut luonnolliseksi (tokkopa se mulla koskaan palautuukaan), joten ihan rauhallisin mielin nukun lääkkeiden turvin. Mulle on löytynyt hyvä lääke, joka ei varsinaisesti ole unilääke, vaan unta korjaava. Sen kanssa oli vähän säätämistä ensin, mutta nyt oikea annos ja aika, milloin otan sen illalla, ovat löytyneet (ja lääkäri rauhoitteli, että kyseinen lääke ei aiheuta riippuvuutta ja sitä voi turvallisin mielin käyttää).

Liikuntaan olen ensimmäistä kertaa elämässäni alkanut suhtautumaan oikealla tavalla. Se on nyt toinen päivittäinen lääkkeeni, mikä on vaan otettava, vaikka ei aina hotsittaisikaan. Olen ottanut tosi rauhallisesti: lähinnä vaan kävellyt leppoisia lenkkejä ja tehnyt lyhyitä ja lempeitä kotijumppia (kehonhuoltoa ja venyttelyä). Mielialan kohetessa on pikkuhiljaa myös ruvennut tekemään mieli kohottaa sykettä, mutta sen suhteen olen ottanut tosi maltillisesti. Pahassa stressitilanteessa keho kun ei tunnista myöskään liian rankkaa liikuntaa palauttavaksi, vaan kokee myös sen stressin aiheuttajana. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on hyvin rauhallinen ja kärsivällinen suhtautuminen kaikkeen tähän: liikunta on tällä hetkellä vain ja ainoastaan palauttavaa ja näin saa olla siihen asti, että koen hyväksi tehdä asioita kovemmalla sykkeellä.

Ruuan suhteen olen edelleen vähän retuperällä; kotona ollessani aamupalat ja lounaat ovat edelleen melkoista sitä sun tätä -sillisalaattia, mutta iltaruokien suhteen tilanne on jo huomattavasti parempi. Mun pitää selkeästi lisätä aika paljon ruuan määrää, mutta tästä en ole niin huolissani. Tiedän, että osaan korjata ruoka-asiat helposti sitten, kun palaan töihin (nyt kun kaikki muut palikat alkavat olla taas kasassa).

Pyhän kolminaisuuden lisäksi tarvitaan tietenkin muitakin asioita, jotka tuottavat iloa ja mielihyvää. Luojan kiitos mulla on kaikki hyvin kotona, maailmassa on lukematon määrä vielä lukemattomia kirjoja ja pian pääsee pihalle tekemään keväthommia (tästä olen kyllä hieman suolainen, kuten noi teinit sanovat: miksi tänä vuonna ei voinut olla samanlainen kevät, kuin viime vuonna, jolloin olisin tähän mennessä ehtinyt jo tehdä ja istuttaa vaikka mitä...). Ja vielä loppuun se yksi asia, mikä mulle tuottaa suunnattomasti iloa ja mielihyvää: oma työ, jota pääsen taas tekemään kolmen viikon kuluttua ❤

Kuva on jostain netin syövereistä. Ihan paras ❤

Huhhuh, tulipa pitkä sepustus - mahtoikohan kukaan jaksaa lukea loppuun asti? 😂 

Tässä oli nyt kuitenkin "lyhykäisyydessään" minun tarinani ja diagnoosini. Tiedän, että tosi tarkkana ja herkkänä pitää olla vielä pitkään, varsinkin jos töihin paluu tapahtuukin etäopetukseen. Siinä tapauksessa on tehtävä ihan päivittäinen tsekkilista kalenteriin asioista, joihin täytyy muistaa kiinnittää huomiota. 

Mutta hei, mulla on toiveikas ja luottavainen olo kaiken suhteen tällä hetkellä!  

❤❤❤

lauantai 20. maaliskuuta 2021

KIRJAN KIRJOITTAMISESTA, PISSAN VÄRINEN HYASINTTI JA MUUTA MERKITTÄVÄÄ VIIKON VARRELTA

Jatketaan edellisen postauksen teemalla eli breaking news about nothing! Mulla on koko ajan kauhea hinku kirjoittaa jotain, mutta samanaikaisesti ongelma siitä, ei ole mitään kirjoitettavaa. Tajusin kuitenkin tällä viikolla sen, että juuri tällaista kirjoittamista rakastan; tyhjää täynnä ja höpinää. Mähän olen haaveillut kirjan kirjoittamisesta niin kauan, kuin olen osannut lukea eli nopeasti laskettuna noin 50 vuotta. Jessus, se on kauhean pitkä aika miettiä jonkun asian tekemistä! Kysehän ei ole siitä, että olisin vain miettinyt asiaa, vaan olen kyllä kirjoittanut, työstänyt tekstejä, suunnitellut, kehitellyt tarinoita. Ongelma vaan on tämä: fiktiota en osaa (ja olen kyllä yrittänyt, kymmeniä kertoja) - en vaan ole tarinoiden keksijä. Fakta taas on liian... noh, työlästä, enkä oikeastaan ole riittävän asiantuntija missään aiheesa, jotta uskaltaisin tarttua aiheeseen. Oppikirjojen kirjoittamiseen on pyydetty, mutta (sen lisäksi että en pidä itseäni kuitenkaan riittävänä asiantuntijana) voin ihan rehellisesti myöntää, että en todellakaan jaksa ryhtyä oppikirjasavottaan - ihan hirveä homma ja olen lähivuosina päättänyt rajoittaa työasioiden määrän sopivaan minimiin. Keittokirja ❤ on se suuri unelmani ja haaveeni, mutta sen osalta kynnys on tällä hetkellä liian korkea, en vain millään pääse yli siitä writers blockista, enkä myöskään ajatuksesta, että mitä uutta ja ihmeellistä oma keittokirjani toisi kentälle, jossa uusia kirjoja julkaistaan useita viikossa? Tämä haave ei suinkaan ole haudattu ja kuopattu lopullisesti - teen sen jossain vaiheessa (vaikka sitten omakustanneistena), mutta oikea hetki odottaa edelleen tulemistaan. 

 

Se, missä selvästi olisin hyvä (?) ja saisin käsikirjoituksenkin aikaan muutamassa viikossa, olisi kirja, jossa vaan höpistään niitä näitä. Silleen, kuin täällä mun blogissa useimmiten. Voisin suoltaa tällaista höpinää tuntitolkulla päivästä toiseen ja veikkaan, että saisin 300 sivun kirjan aikaiseksi parissa kuukaudessa. Haha, hieno idea, mutta kuka ihme sellaista kirjaa jaksaisi lukea? Että nukuin tänään aamulla pitkään, pidin viime viikolla hyvän tunnin geenitekniikasta, josta aika harva oppilas tajusi mitään. Piti tehdä kuntopyörätreeni, mutta kävelinkin postilaatikolle ja avasin sitten punkkupullon ja tein jauhelihafärssiä. Kävin lauantaina Tokmannilla ja ostin talouspaperia, vanupuikkoja ja heräteostoksena uuden kattilan. Voisihan siinä olla välillä vähän vakavampiakin aiheita; vaihdevuosia, selviytymistä teinin kanssa, omaan ikääntymiseen liittyvää pohdintaa jne. Mutta fokus olisi kuitenkin arjessa. Että tänään oli tarkoitus tehdä ruuaksi jättikatkarapuja ja sienirisottoa, mutta päädyimmekin sitten kuitenkin lämmittämään mikrossa Saarioisten makaronilaatikkoa. Lempipaita olikin pyykkikorissa juuri silloin, kun se piti laittaa päälle ja kakkoslempipaita kinnasi allejen kohdalla niin, että päädyin pukemaan saman kulahtaneen neuleen kolmatta päivää putkeen. Ja nenäkarvat näkyy taas.  

Keski-ikäisen tavallisen naisen tavallista elämää yhden vuoden ajalta.

Lukisiko kukaan tällaista kirjaa? Olisi ihan oikeasti kiva kuulla! 

Enkä nyt halua kuulla sympaattisia tsemppiviestejä, vaan sanokaa ihan suoraan! ❤

Mutta nyt niihin breaking newseihin. Viime postauksena sekoilin narsissien ja hyasinttien kanssa - kyse siis oli keltaisesta hyasintista. Rakastan hyasintteja joulun aikaan ja olin ihan täpinöissä, kun löysin kevätversion tästä rakastamastani kukasta. En ole kauhean hulluna keltaisiin kukkiin yleensä, mutta keväällä tykkään niistä: tulppaanit ja narsissit luovat kevään intoa ja kesän odotusta räikeällä värillään. Odotinkin hyasintilta samaa; räjähtävää keltaisuutta ja aurinkoa kotiin (juuri silloin taivaalta tuli räntää 24/7 useamman päivän putkeen). Mutta voihan pettymys! Hyasintti on toki kaunis kuin morsian, mutta niiiiin pliisun värinen. Tuijotan tuon pissan keltaisen kukan elämää päivästä toiseen lannistuneena ja oudokselen myös joulun tuoksua maaliskuussa. Tavallaan tämä kyllä sopii tähän tärähtäneeseen ajankuvaan: mikään ei ole sitä, mitä se on normaalisti. Eivät edes kukat.


 
 

Olen mennyt ihan retuperälle lapsen etäkoulun alettua. Sairasloman ekat viikot pidin viikolla kiinni hienosti arkirytmistä: heräsin aamulla normaaliin aikaan, söin aamupalan, vein lapsen kouluun ja kävin kävelylenkillä. Nyt kun tuo omatoiminen teini (joka siis saa hoidettua kaikki aamuhommat ja etätuntien aloituksen ihan itsekseen), olen ihan hunningolla. Nukun aamulla kymmeneen (tai kröhöm, ehkä jopa vähän myöhempään...). Käyn suihkussa, syön aamupalan, aloitan aamukahvikuppien juomisen (aikaisemmin 2 aamussa, nyt menee kevyesti 4-5), selailen somea, uutisia, blogeja. Tänään katsoin vessassa, että (patterikäyttöinen) kello on pysähtynyt ja laiskasti mietin, että pitää vaihtaa patterit. Keittiössä ihmetykseni oli suuri, kun huomasin kellon pysähtyneen samaan aikaan. Onpa outoa ajattelin, kunnes tajusin, että kellot kyllä toimivat. Kello oli puoli kolme iltapäivällä ja mä en ollut tehnyt mitään koko päivänä. En siis MITÄÄN! No, lääkäritkin olivat sitä mieltä, että lepää nyt kunnolla ja nuku niin paljoin, kuin unta vaan riittää, mutta voi Jeesus - rajansa kai kaikella kuitenkin!

Nyt meillä on teinin kanssa suunnitelma parin viikon ruokaremontille. Hän on alkanut treenaamaan kotona ihailtavalla itsekurilla (olen salaa vähän kade!) ja kiinnostunut myös ruoka-asioista. Minä taas olen lähinnä vaan kävellyt (ja nukkunut ja somettanut...) ja syönyt ihan liian vähän ja epäsäännöllisesti. Päätettiin siis toteuttaa semmoinen parin viikon ryhtiliike ja kiinnittää huomiota ravintoaineisiin, niiden osuuteen ja prosentuaaliseen jakautumiseen päivässä. Toki myös siihen kaikkeen turhaan välipalanaposteluun jne. Kyse EI siis todellakaan ole mistään laihdutuskuurista, vaan teinin ihan omasta mielenkiinnosta ruuan ravintoarvoista ja -jakautumista ja terveellisyydestä. Tekee varmaan mullekin hyvää nyt, kun töihin paluu jo häämöttää.


Kyllä ❤ Olen siinä tilanteessa nyt, että koen olevani valmis palaamaan töihin vajaan kuukauden kuluttua. Myös lääkärit ovat samaa mieltä tässä asiassa, joten kyse ei ole vain omasta mielipiteestäni. Tästä sitten myöhemmin, mutta sen verran voin sanoa, että alan pikkuhiljaa olemaan ihan innoissani asiasta. Nyt on pakko kehua itseäni: tein niiiiin oikean päätöksen, kun jäin sairaslomalle riittävän ajoissa!! En ole ihan varma, tulenko tänne koskaan avaamaan kaikkia ajatuksiani, prosessointia ja pohdintoja, mitä olen tässä viime viikkoina käynyt läpi - voi olla, että ne menevät sarjaan liian henkilökohtaista. Töitä ajatusteni kanssa olen kuitenkin viime päivinä ja parina viime viikkona tehnyt tosi paljon (ekat viikothan vaan olin, enkä ajatellut mitään) ja täytyy sanoa, että se kaikki on ollut tosi hyödyllistä. Palaan ehkä aiheeseen jossain vaiheessa, ehkä en, saa nähdä. Nyt kuitenkin sairaslomailen vielä pari viikkoa ihan täysillä, enkä mieti töitä sen kummemmin.

Lopuksi viikon parhaaseen hetkeen. Olen valvonut lähipäivinä paljon myöhempään, kuin normaalisti, istunut vielä puoliyöllä kirjoittamassa päiväkirjaa. En nykyjään kuuntele kauhean paljon musiikkia; niin paljon, kuin sitä rakastankin, mutta mulla on kammottava korvamato-ongelma, joka vie musiikin kuuntelemisen ilon täydellisesti, kun kaikki biisit jäävät soimaan päähän päivätolkuiksi. Eilen illalla kuitenkin laitoin luurit päähän ja laitoin soittolistat pyörimään. Ja voi ihanuus, kuulokkeissa alkoi soimaan viime kesän Vesijumppa -lista ❤ Humahdin mielessäni hetkessä meidän uima-altaaseen ja viime kesään. Muistin myöhäiset illat, jolloin jäin altaaseen yksin, laitoin langattomat luurit korvaan, hain altaan reunalle lasin pullon punkkua ja jumppasin eli käytännössä vain tanssin ja heilun vedessä leppoisassa kesän iltalämmössä. Se onnen tunne, mikä silloin joka kerta valtasi mielen, palautui mieleen eilen. Tajusin, että vaikka ensi kesänä ei vielä pääsisi matkustamaan mihinkään (ei varmaan pääse), ei uskaltaisi käydä maauimaloissa (eivät varmaan ole edes auki) tai vaikka koko maailma olisi edelleen tässä tai vaikka pahemmassakin koronakaaoksessa, mä pääsen kuitenkin meidän altaaseen tanssimaan ❤ Tuli niin hyvä fiilis, että tirautin pienet itkut. Ja kuten arvata saattaa (jos katsot tämän postauksen julkaisuaikaa), kuuntelen parhaillaan samaa soittolistaa!

Mun vesijumppa uima-allasjoraamisen parhaat voimabiisit ovat nämä kolme:

https://www.youtube.com/watch?v=orVIoKcJcvU

https://www.youtube.com/watch?v=HCjNJDNzw8Y

https://www.youtube.com/watch?v=VAfSuuPMrp4

Kaikki toimivat mulla kyllä myös ihan kuivallakin maalla 😀 


Ai kauhee, kello on yli yksi ja tällä mä edelleen kekkuloin!

Hyvää yötä kaikille ja koska todennäköisesti luette tämän vasta herättyänne (tai joskus myöhemmin), niin hyvää viikonloppua!! 

❤❤❤❤❤❤

torstai 11. maaliskuuta 2021

BREAKING NEWS!!!

Haha, anteeksi, oli ihan pakko vähän skoijata teitä. Pakko siis tuottaa pettymys, ei to - del - la - kaan ole mitään kerrottavaa, kuten ei ole ollut koko hiton vuonna - ja näin taitaa olla meillä kaikilla. 

 

Mietin tätä tänään; että ei ole mitään kerrottavaa, mitään ihmeellistä ei tapahdu yhden viikon, kuukauden tai edes vuoden aikana. Eihän (meillä ainakaan) normaalistikaan elämä ole sellaista, että "piipahdettiin tuossa Pariisissa viikonloppureissussa", mutta tämän koronavuoden aikana uutisaiheet ovat kyllä olleet aika vähissä. Ja nyt sairaslomalla raportoitavia aiheita on vielä vähemmän - niin vähän itse asiassa, että en keksi yhtään, mitä nyt kertoisin. Tämä tietenkin toisaalta oli sairasloman tarkoituskin: piti pysähtyä ja levätä, mutta rajansa nyt kaikella sentään...

Viikon uutiset ja kohokohdat ovat tässä:

Olen poikkeuksellisesti nukkunut arkiaamuinakin myöhempään, kun lapsi on etäkoulussa kotona. Nousen herättämään hänet ja kömmin sitten takaisin nukkumaan pariksi tunniksi. Ihan tyhmä tapa, mutta jotenkin nyt tällä viikolla tälle on ollut tarve.


Söin pinaattilettuja lounaaksi. Tämä on mulle aika pohjakosketus ruokapuolella ja tämän innoittamana meinaan kyllä ensi viikoksi tehdä ihan kunnollisen ruokasuunnitelman. (Haha, tämä ruokasuunnitelma on ollut suunnitelmissa nyt viimeiset kuusi vuotta, joten tämä ei kyllä mene koronavuoden piikkiin...)

Ostin puutarhakaupasta keltaisia narsisseja 💛, joiden puhkeamista odotan nyt ihan innoissani. 

EDIT: ostin siis keltaisia HYASINTTEJA! Narsisseissahan nyt ei olisi mitään uutta ja ihmeellistä, mutta hyasintteihin en ole koskaan törmännyt.

Ostin samalla puutarhakauppareissulla 28 pussia (jep, 28!) siemeniä ja meinaan ensi kesänä kasvattaa itse lähes kaiken, mitä meillä syödään. Tämä hulluus ei ole mulle ihan uutta, olen tosi monena vuonna sortunut samaan keväthulluuteen ja a) joskus ihan oikeasti onnistunut lähes kaikessa, b) kasvattanut kauhean määrän taimia, mutta jättänyt ne sitten hoitamatta tai c) en ole edes avannut sen vuoden siemenpusseja. Nähtäväksi jää, miten tänä vuonna käy. Olen aika innostunut puutarha-ajatuksista tällä hetkellä, joten laitan toiveikkaana tunnisteeksi puutarha. Olisipa mahtavaa saada tänä vuonna taas pitkästä aikaa käydä läpi se kaari siementen istuttamisesta syömiseen.

Tähän kohtaan muuten ihan pakko laittaa pieni välimätkätys: miksi, voi miksi, tänä keväänä nyt kun olen sairaslomalla, on pakko olla lunta puoli metriä?? Viime vuonna tähän samaan aikaan olisin ollut jo pihalla haravoimassa, kuopimassa maata ja istuttamassa ensimmäisiä siemeniä!

Mutta en siis oikeasti valittanut, koska tällaisen aiheen suhteen se on niiiiiin turhaa!

Wuhuuu, ihan BREAKING NEWS -kamaa siis!! Keltaisia narsisseja ja pinaattilettuja!

Onko teillä mitään järkevämpää kerrottavaa?

lauantai 27. helmikuuta 2021

ENSIMMÄISIÄ HAPAROIVIA (JÄRKEVIÄ?) AJATUKSIA

Olin jo ehtinyt mennyt nukkumaan, mutta uni ei ollut tullakseen ja mieleen alkoi pulpahtelemaan ajatuksia, jotka ensimmäistä kertaa tuntuivat jotenkin jäsennellyiltä ja ehkä jopa vähän järkeviltäkin. Ei silti kannata odottaa tästä postauksesta mitään loogisesti etenevää ajatuksenvirtaa, kyseessä on enemmänkin välttämätön tarve kirjata näiden ajatusten ja tunteiden ensimmäinen versio ylös, jotta saan niitä työstettyä jatkossa eteenpäin. Ja hei, jos tämä teema kyllästyttää, niin ei tarvitse lukea eteenpäin, ymmärrän oikein hyvin ❤

Kirjoittaminen on minulle helpoin tapa jäsennellä ajatuksiani, jälleen kerran. Olen kyllä puhunut miehelleni (lähes kyllästymiseen asti) tunteistani ja hän on ihanasti jaksanut kuunnella minua, vaikka myöntää itsekin, ettei oikein pysty ymmärtämään kaikkea. Päällimmäisenä hänellä kuitenkin on huoli minusta ja kuulemma toive saada minut takaisin. Tuntuu aika sydäntä särkevältä kuulla hänen sanovan noin. Toisaalta tuo yksi lyhyt lause myös kertoo minusta tällä hetkellä enemmän kuin tuhat sanaa; en ole oma itseni. Rehellisesti kyllä vastasin hänelle, että ihan varmasti saat minut takaisin ja itse asiassa, olen edelleen tässä, vaikka en ihan omana itsenäni kuitenkaan.

Olen päässyt puhumaan myös erinomaisen psykiatrin kanssa, mutta en oikein saa näistä keskusteluista mitään irti. Tämä lääkäri on sitä koulukuntaa (tai en tiedä, ovatko kaikki psykiatrit?), että ei vastaa minulle mihinkään, eikä neuvo minua mitenkään. Ja tämä on ihan ymmärrettävää - mitä hän voisikaan sanoa? Huomaan "suorittavani" näitä keskusteluita; en oikein osaa sanoa ihan tarkasti, mitä ajattelen, vaan ajaudun tilanteeseen, jossa sanon mitä ajattelen minun pitävän sanoa. Ehkä suhde tämän lääkärin kanssa pitkän päälle osoittautuu rakentavaksi, olettaen, että tästä pitkäaikainen suhde ylipäätään kehittyy.

Sairaslomaa on nyt takana reilu pari viikkoa. Työuupumus ei ole virallinen diagnoosi (mikä tuntuu nykymaailmassa jotenkin ihan älyttömältä), vaan keskivaikea masennus, mikä jostain syystä häiritsee minua tosi paljon. Ei sen takia, että pitäisin masennusta hävettävänä asiana tai pelkäisin diagnoosin lyövän muhun jonkun leiman, mutta kun en koe sen olevan ihan oikea diagnoosi. Toki lääkäri oli tästä osittain samaa mieltä ja sairaslomatodistukseen kirjattiin myös työuupumus. Sain masennusseulasta melko korkeat pisteet, mutta kun vastasin kysymyksiin, en vastannut siihen, miten ajattelen omasta elämästäni ja minusta, vaan jokainen asia liittyi ajatuksiini työtä kohtaan. Ja toki melkein vuoden jatkunut jatkuva hälytystila pään sisällä saa aikaan masentuneita ajatuksia, mutta pidän sitä eri asiana, kuin masennusta. En tiedä saatteko kiinni tästä? Annan muutaman esimerkin kohdista, mitä kyselyssä ruksasin.

Tulevaisuus pelottaa minua. No totta hitossa, mutta ei koko elämän mittakaavassa vaan siinä, että kuinka kauan tämä poikkeustila jatkuu töissä. Muuten olen ihan luottavainen tulevaisuuden suhteen, enkä millään tasolla pelkää sitä (sen enempää kuin kukaan täysjärkinen ihminen 2000-luvulla pelkää).

Olen pettynyt itseeni. Joo kyllä, en mielestäni ole suoriutunut korona-ajan opettajuudesta haluamallani tavalla, mutta järki sanoo, että olen vetänyt just niin hyvin, kuin olosuhteet ovat sallineet. Tähän liittyykin yksi tämän illan oivalluksista, siitä lisää vähän myöhemmin.

Saadakseni aikaan jotain minun on suorastaan pakotettava itseni siihen. Haha, näinhän se on mulla aina; korona tai ei, olen suorastaan mestari siirtämään asioita seuraavalle päivälle (tai mieluiten seuraavalle viikolle). Eikä tämä koskaan ole masentanut mua, korkeintaan ärsyttänyt (yleensä tosi paljon). Tämä toki on korostunut nyt viimeisen vuoden aikana, mutta jotenkin sitäkin pidän melko normaalina reaktiona tilanteeseen: jos hommien tekeminen ärsyttää, kyllä kait tämmöinen luonteenpiirre nousee esiin selkeänä ja kirkkaana.

Tunnen, että olen ärtynyt koko ajan. Tämä pitää ihan 100% paikkaansa tällä hetkellä, mutta myös se lienee melko normaalia tässä tilanteessa. Vedin kyselyssä yli kohdan ärtynyt ja kirjoitin tilanne vittuuntunut! Mainitsin tästä myös lääkärille, mutta en oikein ottanut hänen reaktiostaan selvää, koska keskustelimme maskien takaa. 

Uni on ainoa todella huolestuttava asia edelleen ja sitä koitetaan nyt korjata jollain uuden ajan lääkkeillä, jotka eivät ole niin stydiä tavaraa, mitä olen vetänyt elokuusta lähtien. Ihan hyvä juttu, vaikka ensimmäisten iltojen kokemukset eivät ole olleet rohkaisevia. Pitää kuulemma antaa kokeilulle aikaa viikon verran ja sitten testataan jotain toista lääkettä. 

Masennusta toki on niin montaa tyyppiä, kuin on ihmisiäkin ja ehkä mä oikeasti olen masentunut. Koen kuitenkin jostain tosi syvältä ja voimakkaasti semmoisen tunteen, että kyse on oireesta kaikkeen viime vuoden paskaan liittyen, ei siitä, että olisin oikeasti masentunut. Tunnen edelleen päivittäin iloa (päivä päivältä enemmän), nauran asioille, jaksan nousta sängystä aamulla, käydä kävelyllä, tehdä ruokaa. Olen toki kyllä aika hukassa ajatusteni kanssa, mutta ne eivät ole enää synkkiä samalla tavalla, kuin olivat vielä kuukausi sitten. Jos kyse olisi ihan "oikeasta" masennuksesta, niin ei kai siitä parannuta ihan tosta vaan, muutamassa viikossa?

Työuupumuksenkin miellän tilaksi, joka kehittyy pitkän ajan kuluessa ja joka liittyy oikeasti siihen, että oma työ ei ole mielekästä ja alkaa sen vuoksi ahdistaa. Mulla tilanne kehittyi niin nopeasti, että olenkin alkanut käyttää mielessäni enneminkin sanoja työväsymys ja työvitutus. Kun mikään ei mene niin, kuin haluaisi ja suunnitelmat muuttuvat jopa viikoittain. Olen aikamoinen kalenterifriikki ja yksi opettajan työn ihanuudesta onkin se, että mulla on aina elokuussa täysin pomminvarma suunnitelma koko lukuvuodelle. Tiedän tunnin tarkkuudella, mitä tapahtuu milloinkin ja voin suunnitella asioita ja oppitunteja sen mukaan. Olen aina kontrollissa! Viimeisen vuoden aikana kontrolli hävisi kokonaan ja olen nyt vasta sairaslomalla tajunnut sen olleen yksi uuvuttavimpia asioita mulle sen jatkuvan pään sisäisen hälytystilan lisäksi.

Takaisin siihen olen pettynyt itseeni -kohtaan. En ole normaalitilanteessa mikään perfektionisti, mutta senkin uhalla, että kehun itseäni nyt liikaa, voin sanoa olevani sen verran hyvä opettaja "luonnostaan", että ei mun tarvitse ponnistella ollakseni hyvä tai tehdä töitä sen eteen kauheasti. Ja luonnollisesti saan hyvää mieltä ja tyydytystä säännöllisesti siitä, että olen hyvä työssäni. Kestän normaalisti kuitenkin myös huonosti menneet tunnit; ne ovat tietyllä kierolla tavalla jopa yksi oman työni hyviä asioita. On ihan tervettä säännöllisesti huomata, että ei olekaan täydellinen. Oikeassa elämässä heitän parhaan työkaverini kanssa yläfemman tällaisen tunnin jälkeen ja totean voittaneeni "viikon paskin tunti" -palkinnon (meillä on tämmöistä hauskan kieroutunutta huumoria työkavereiden kanssa). Ikinä en ole menettänyt yöuniani epäonnistuneen tunnin jälkeen (sitten ensimmäisten vuosien).

Viime keväänä meillä oli kollegoiden kanssa "Emman punkkulive" Teamsissa aina perjantaisin päivän viimeisen tunnin jälkeen. Osallistuminen ei ollut pakollista, välillä juteltiin vain puoli tuntia, joskus jatkettiin pitkälle iltaan. Välillä meitä oli paikalla kolme, välillä 15. Nämä olivat ihan tosi terapeuttisia ja hauskoja "tapaamisia" ja silloin pystyi myös ruotimaan omaa "paskuuttaan" rehellisesti just niiden ihmisten kanssa, jotka todellakin olivat samassa veneessä. Itse pyrin tsemppaamaan työkavereita tosi paljon sen asian kanssa, että nyt on pakko alentaa rimaa ja tehdä vain se, mihin just tällä hetkellä pystyy. Noh, teinkö itse niin? En todellakaan! Yritin ja yritin parhaani päivästä toiseen pettyen joka tuntiin. Mikään, mitä tein, ei tyydyttänyt minua, vaikka sainkin esim. opiskelijoilta valtavasti palautetta siitä, että tapani toimia helpotti heidän taakkaansa valtavasti. Samoja viestejä sain nyt jäädessäni sairaslomalle: ilman sua me ei oltais jaksettu viime keväänä. Nämä viestit toki lämmittivät sydäntä tosi paljon, mutta olinko edelleenkään tyytyväinen itseeni? En. Ja tämä tyytymättömyys ja  kohtuuton itsekritiikki jatkui samanlaisena läpi syksyn ja talven - ei ihme, että sitä lannistuu ja masentuu omaan tekemiseensä ja työhönsä.

Olenko nyt sitten jollain huijari-sairaslomalla? Ajatus putkahti päähäni eilen. No en todellakaan, tarve pysähtymiselle oli todellinen. Jos olisin jatkanut alkuvuoden mielentilassa töitä, olisin taatusti ajautunut tosi syvälle. Mutta nyt on varmasti aika ruveta prosessoimaan tätä itsekritiikin ja epärealististen vaatimusten luonteenpiirrettä, minkä korona-aika nosti mussa esiin. Poikkeusoloissa saatetaan jatkaa vielä pitkäänkin, ikävä kyllä en ihan jaksa uskoa siihen, että huhtikuun puolivälissä kaikki olisi jo ihan normaalia. Just nyt mulla on tunne siitä, että haluan palata takaisin töihin jo huhtikuussa!!! Ei, en tietenkään tee mitään päätöksiä nyt ja olen täysin tietoinen siitä, että kaikenlaista takapakkia voi vielä tulla (ja todennäköisesti tuleekin).

Oikeastaan se tunne, mistä puhun, on se, että kaipaan töihin. Jo nyt! Jopa siihen paskaan etäopetukseenkin. Kun vielä kuukausi sitten aamulla itketti aloittaa työpäivä, löysin tänään kävelylenkillä itseni miettimässä 5.jakson kivojen kurssien sisältöjä ja tapoja toteuttaa tunnit mahdollisesti etänä. Ajatus tuli ihan puskista ja hämmästytti kovasti, mutta sitten alkoi hymyilyttää. Tuli semmoinen tunne, että peli ei ole menetetty. Että kyllä tämä tästä ❤

Jatkan sairaslomaa kuitenkin ihan hyvällä omallatunnolla ja nauttien levosta ja leppoisista päivistä. Tai no joo - ne leppoisat päivät... "Se tunne kun tajuat", että 13-vuotias leiriytyy viikon kuluttua kotiin etäopetukseen kolmeksi viikoksi ei ehkä lupaile kepeitä päiviä, mutta jospa nyt jaksaisin olla läsnä hänen elämässään vähän paremmin, kuin viime kevään etäopetusjaksolla, jolloin lähinnä kipuilin omaa tilannettani.

Normaalisti, kun kirjoitan näin henkilökohtaisia juttuja, odotan vähintään vuorokauden ennen, kuin julkaisen tekstin. Nyt lataan tämän kuitenkin Bloggeriin saman tien - mitäs jos huomenna onkin taas vähän synkempi ja huonompi päivä ja unohdan nämä ajatukset? Näitä on hyvä lähteä työstämään ja miettimään vähän tarkemmin!


 

lauantai 13. helmikuuta 2021

RUOKATERAPIAA

Siitä lähtien, kun kerroin avoimesti (vähän joka paikassa; perheelle, töissä, ystäville, blogissa, somessa) uupumisestani, olen saanut ihan valtavasti tsemppiä ja tukea💗 Kiitos teille kaikille, jotka sitä olette mulle jakaneet!! 💗 💗💗 Samalla olen saanut myös ison liudan hyviä neuvoja ja ohjeita, joista yksikään ei ole ns. "turha". Jokainen muistutus ja ohjeistus on ollut aiheellinen ja osunut kohdalleen.

Yksi hyvin yleinen on kuitenkin semmoinen, mistä ehdin jo hetken aikaa vähän panikoida ja hyperventiloida. "Teet nyt kaikkea sitä, mitä haluat ja mikä tuntuu hyvältä." Juu, tietenkin, mutta ensin iski pieni paniikki: kaikki se, mitä haluan tehdä vain ja ainoastaan, on semmoista, mitä en kuitenkaan voi tehdä ihan 24/7: nukkua, löhötä ja lukea :D No sitten, käydä kävelyillä - jees, mutta en mä nyt sentään koko päivää jaksa kävellä. Olisi kiva, jos olisi joku harrastus, mutta kun ei mulla varsinaisesti ole - uimaan olisi ihana mennä nyt päivisin, kun kerrankin on mahdollisuus, mutta uimaan ei nyt pääse. Nyt olisi aikaa neuloa vaikka villapaita, mutta mä tykkään neuloa puoli tuntia kerran kahdessa vuodessa... Olinkin hetken aikaa vähän paniikissa, että mitä mä nyt ihan oikeasti teen, kunnes taas kerran muistin, mikä on se, mistä tykkään ja mitä rakastan: ruuanlaitto. En joka päivä koko ajan, mutta sitten kun alan, nautin siitä ihan älyttömästi.

 

"Ai niin, mulla oli jääkaapissa rucolaa!"

Vaikka tästä ei nyt vielä voi tietenkään tehdä mitään parannuin ruokaa tekemällä -saagaa, koska sairaslomaa on takana vasta kolme päivää, huomaan innostuneeni taas pitkästä aikaa ruuasta. Ja nyt ei näköjään ole kyse mistään hifistelystä, vaan ihan arkiruuasta ja määristä! Tiedän, että tulee päiviä, jolloin en jaksa tehdä mitään muuta kuin pakolliset, joten tuntuu hyvältä, että pakkasesta löytyy ruokaa myös niitä päiviä varten.

Olen tehnyt mahtavaa katkarapupastaa lounaaksi, koska oli aikaa ja iski kauhea himo. Spagettikastiketta niin, että siitä syödään kolme päivää ja silti riittää pakkaseen. Liha- ja broileripullia melkein kaksi kiloa, koska samalla pyörittelyn vaivalla. Ja just nyt uunissa on pannukakku, mutta siitä kuvia vasta sitten seuraavalla kerralla.


 

Ymmärrän toki, että tässä on paljolti kyse siitä, että koen näin hallitsevani tilannetta jotenkin, toisin kuin etä-hybridi-paskaopetus -tilanteessa, mutta samapa tuo, mikä tämän kokkausinnon juurisyy on. Kunhan mulla on kivaa ja bonuksena koko perhe syö hyvin ja itse tehtyä ruokaa pitkästä aikaa! 💗 

Kakku ihan vaan kahvilasta ostettu, ei sentään itse tehty :D

Kuulen aina vaan niitä "ruuan tekeminen on tyhmää" -kommentteja. 

Onko siellä ruudun takana muita, joille keittiössä puuhastelu on kivaa?

lauantai 6. helmikuuta 2021

LINSSIKEITOT VERTAILUSSA

Siitä lähtien, kun tein ensimmäistä kertaa linssikeittoa siskoni ohjeella, olen ollut sitä mieltä, että kovin paljon parempaa ruokaa ei helpolla pysty tekemään. Olen maistellut ja testannut monta linssikeittoa tässä vuosien varrella, mutta palaan aina tähän samaan vanhaan ohjeeseen uudestaan ja uudestaan - ihan vaan, koska se on niin hyvää (ja myös ihan superhelppo valmistaa). Vaikka ohjetta on helppo muunnella (vinkit täältä), en sitä yleensä tee, vaan meillä syödään vähintään kerran kahdessa viikossa tätä samaa soppaa samalla ohjeella, eikä kukaan edes ole kyllästynyt. Jos ruoka on helppo, halpa, hyvä ja vielä kaiken lisäksi vege, ei kellään todellakaan ole mitään valittamisen aihetta. (Toinen hyvä oma linssikeiton ohje muuten löytyy täältä, tuo voisi toimia tosi hyvin nyt veriappelsiinien aikana! Lisäisin keittoon mukaan myös puolikkaan appelsiinin kuoren raastettuna.) 

Aurinkoinen linssikeitto
 

Tässä vielä kertauksena oman linssikeittoni ohje:

Emman maailman paras linssikeitto

1 iso sipuli

3-4 valkosipulin kynttä

2 dl kuivattuja punaisia linssejä

purkki paseerattua tomaattia

suolaa, mustapippuria (mieluiten myllystä)

chiliä (jos tykkäät potkusta)

kanelia (kyllä, trust me!)

2 laakerinlehteä

kananliemikuutio (voit tietenkin käyttää myös kasviskuutiota tai jättää kokonaan pois, jos vierastat niiden käyttöä)

(intiaani)sokeria

vettä

hyvälaatuista oliiviöljyä

 tuoreita yrttejä maun mukaan (minun suosikkejani tässä ovat persilja ja basilika)

Aloita pilkkomalla sipuli ja valkosipuli. Minä tykkään raastaa valkosipulin, jolloin keittoon ei jää isoja palasia. Kuullota sipuleita runsaassa lorauksessa hyvälaatuista oliiviöljyä. Älä nuukaile öljyn kanssa, se tuo mukavaa täyteläisyyttä lopputulokseen. Ole varovainen, etteivät sipulit ruskistu! Lisää joukkoon ripaus suolaa, muutama kierros mustapippuria ja muutama ”purkinheilautus” chiliä ja kanelia. Näiden määrä on tietenkin taas makuasia, mutta tässä vaiheessa ei kannata innostua liikaa – voit lisätä mausteita myös myöhemmin. Jos ihmettelet kanelia, niin kannattaa kokeilla; se tuo saman makumaailman kuin Garam Masala mausteseos (jota tietenkin voit myös käyttää kanelin sijaan). Kuullota sipuleita edelleen pari minuuttia niin, että mausteet kypsyvät ja luovuttavat makunsa. (Jos haluat tomaattisemman lopputuloksen, lisää pari ruokalusikallista tomaattipyrettä tässä vaiheessa. Muista, että pyre pitää myös aina kypsentää pannulla hetken ajan.) Lisää kiehuvaa vettä noin litra, heitä sekaan laakerilehdet ja liemikuutio ja anna kiehua n. 5 minuuttia. Seuraavaksi paseerattu tomaatti, huuhdo purkinpohja vedellä ja lisää se myös joukkoon. Tässä vaiheessa kannattaa lisätä mukaan noin ruokalusikallinen sokeria. Itse käytän usein intiaanisokeria, se antaa kivaa paahteista makua keittoon. Sokeria tarvitaan tasapainottamaan (AINA!) tomaatin hapokkuutta! Hunajaakin varmasti voi käyttää, jos karttaa tavallista sokeria, mutta kaikki tomaattikastikkeet tarvitsevat ripauksen makeutta. 

Kiehauta uudestaan ja anna porista miedolla lämmöllä noin 10 minuuttia. Lisää huuhdotut linssit, hämmentele hetken aikaa, etteivät linssit jämähdä kiinni pohjaan ja laske sitten lämpötilaa niin, että keitto juuri ja juuri porisee. Käy kurkkaamassa välillä kaipaako vettä (on makuasia kuinka paksusta sopasta tykkää), mutta nyt pitäisi malttaa antaa keiton kypsyä ainakin tunnin verran. Jos lähdet tällä aikaa lenkille, lahjo joku perheenjäsen hämmentämään soppaa välillä! Tunnin kuluttua kannattaa maistella (ennen linssien kunnollista kypsymistä keitto on melko pliisua ja raa’an oloista); pitäisikö jotain maustetta lisätä? Luota omaan makuaistiisi (ja siihen tietoon, miten perheenjäsenesi suhtautuvat mausteisiin)! Eikä haittaa, vaikka keitto jää hellalle yli tunniksi, mitä pidempi aika, sen täyteläisempi maku. Linssit kokevat ihmeellisen makumuodonmuutoksen tuossa ajassa ja tekevät sopasta ihanan pehmeää! 

Silppua joukkoon lopuksi haluamiasi yrttejä kourallinen. Jos et välttele leipää, niin tuore maalaisleipä sopii tämän keiton kanssa todella hyvin. Itse lusikoin joukkoon usein myös raejuustoa, varsinkin jos chiliä on ripsahtanut joukkoon tavallista enemmän.
Kyllä on ruma kuva! Mulla ei ole omasta keitosta yhtään tämän parempaa kuvaa...
 
 
Hienoisella ylimielisyydellä olenkin tässä vuosien varrella suhtautunut eri medioissa esiintyneisiin ylistäviin kommentteihin ja viittauksiin Maailman parhaasta linssikeitosta. Just joo, kyllä meillä tiedetään kuka tekee maailman parasta linssikeittoa - ihan turha edes ehdottaa, että vaihtaisin (tai edes kokeilisin) mitään muuta reseptiä! Noh, keitto on kuitenkin kummitellut takaraivossani ajoittain ja tänään päädyin sitten tekemään sitä lauantai-illan "mulla ei ole mitään tekemistä" -puuhakkuuskohtauksessani. Ihan alkuperäisen ohjeen mukaan en pystynyt tekemään, koska kaikkia aineksia ei löytynyt laatikoista ja kaapeista, joten olen hieman säveltänyt ja soveltanut. Kirjasin kuitenkin tarkkaan ylös, miten tein tällä kertaa. Valmistusohje on kopioitu suoraan alkuperäisestä ohjeesta, ainoastaan keittoaikaa olen pidentänyt.

Maailman paras linssikeitto pienin muutoksin

pari nokaretta voita

2 sipulia silputtuna

3 valkosipulinkynttä raastettuna

3 tl kurkumaa

1,5 tl inkiväärijauhetta

1/2 - 1 tl chilihiutaleita

1 tl paprikajauhetta

1,5 tl sellerisuolaa

suolaa, mustapippuria

purkillinen hyvälaatuista tomaattimurskaa (+purkin huuhteluvesi)

vähintään 1 l valmiiksi kiehautettua vettä

3 dl punaisia kuivattuja linssejä

0,5 dl kookosmaitoa (tai enemmän, jos tykkäät)

Huuhdo linssit huolellisesti siivilässä kylmällä vedellä. Hienonna sipuli sekä valkosipuli ja laita ne mausteiden sekä voin kanssa kattilaan. Kuullota kevyesti miedolla lämmöllä, mutta älä päästä raaka-aineita ruskistumaan. Lisää joukkoon vesi sekä tomaattimurska. Anna kiehua muutama minuutti ja lisää joukkoon huuhdotut linssit. Anna keiton kiehua välillä sekoittaen noin tunnin verran ja lisää vielä kerma joukkoon. Anna hautua 5-10 minuuttia kannen alla ennen tarjoilua.

 


Noh, kumpi voitti? Ihan rehellisesti täytyy sanoa, että vaikka en myönnäkään täydellistä tappiota, pääsee tämä keitto kyllä jatkoon. Tosi hyvää tuli ja varmasti teen uudestaan. Vähän jäi kaihertamaan, että en ihan tarkkaan ohjetta saanut toteutettua, joten ensi kerralla täytyy käydä kaupassa etukäteen ja noudattaa alkuperäistä ohjetta ihan täsmällisesti. Cajun-mausteseos oli se, mikä multa puuttui ja vaikka sen sekoitusohje olisikin täältä löytynyt, ihan niin puuhakkaalla tuulella en kuitenkaan ollut.

Keittoa tulee tuolla ohjeella iso kattilallinen ja kun mukaan vielä lasketaan eilisen ja tämän päivän jämät, meillä taitaa olla valmista ruokaa ainakin keskiviikkoon asti. Mikä on ihan hyvä, koska mulla on vielä muutamat kokeet korjaamatta ja yksi kokonaan pitämättä. Keskiviikkoiltaan mennessä pitää kaiken olla tehtynä, koska torstaina alkaa sairaslomani ja olen päättänyt, että deadline kokeiden korjaamiselle on tuo keskiviikko. Haluan herätä torstaiaamuna niin, että mulla on kaikki tehtynä (ja mitä todennäköisimmin mietin koko päivän, että mitäköhän sitä nyt sitten tekisi...).

Onko teillä joku oma maailman paras linssikeitto-ohje?