MAAILMANPARANTAJAN... EIKU -PILAAJAN AJATUKSIA

Otsikolla haluan heti korostaa sitä, että nyt ei ole todellakaan tarkoitus ruveta saarnaamaan, hurskastelemaan tai esittämään mitään erinomaista tai muita parempaa ihmistä. Päinvastoin, siihen nähden, että opetan ilmasto- ja muita vastaavia asioita päivittäin ja olen muutenkin huomattavan tietoinen kaikista maailman ongelmista, en kuitenkaan toimi itse riittävän paljon ja usein omien opetusteni mukaisesti. Vähän nyt varmaan tulen kuitenkin sortumaan saarnaamiseen, anteeksi jo etukäteen. Mutta kun mua ottaa nuppiin tällä hetkellä ihan kamalasti!

Puoli maailmaa kärvistelee tällä hetkellä kauheassa angstissa, kun ilkeä Kansainvälinen ilmastopaneeli meni julkaisemaan ikävän ilmastoraportin, joka muistutti meitä siitä, että kusessa ollaan ja kunnolla. Joo, tietenkin mua ottaa nuppiin sen raportin sisältö, mutta vielä enemmän mua ärsyttää se, että iso osa ihmisistä on nyt hetkellisesti kauhean huolissaan ja tietoisia kaikesta mahdollisesta, mutta kuukauden kuluttua ongelma on jo unohtunut ja tärkeintä on miettiä, ostaisiko uudet jouluvalot edellisten tilalle tai lähtisikö Balille talvilomalla. Ja hei, tällaisia me ihmiset ollaan, ei siinä mitään. Mukavuudenhaluisia, taipuvaisia hautaamaan isot ongelmat jonnekin mappi öön puolelle (koska kukaan ei kestä selväpäisenä liian voimakasta angstia pitkään) ja osa meistä myös tuppaa olemaan yltiöoptimisteja; että ehkä tämä kuitenkin päättyy hyvin... Samaa teen minäkin, mutta koska joudun päivittäin kohtaamaan nämä isot ongelmat opettamisen kautta, niin väkisinkin kärsin siitä maailmantuskasta tasaisesti koko ajan.

Ihana, terveellinen avocado, mutta (sekin) niin ongelmallinen ympäristön ja ihmisoikeuksien näkökulmasta..

Ja niin sen pitäisi mun mielestä olla kaikilla! Ei vedetä hetkellisiä övereitä tietoisuuden suhteen ja sitten loppuaikaa siinä toisessa ääripäässä. Vaan ollaan tietoisia koko ajan, koitetaan tehdä pikkujuttuja, koitetaan koko ajan parantaa vähän omaa toimintaa, mutta nautitaan kuitenkin elämästä siinä sivussa. Vastuullisesti, pienin askelin. Mitä se sitten tarkoittaa?

Koulukuntia on karkeasti jaoteltuna kaksi. Toinen on sitä mieltä, että yksittäisen ihmisen teoilla ei ole mitään merkitystä, toinen uskoo päinvastaiseen. Ihan realistisesti jos ajatellaan, niin eihän sillä tietenkään ole yhtään mitään merkitystä, laitanko minä sen yhden banaaninkuoren biojäteastiaan. Ei tulevaisuus muutu sillä teolla tai tekemättömyydellä suuntaan eikä toiseen. Mutta jos noin 4 miljardia ihmistä (maailman köyhimpiä ihmisiä ei näihin talkoisiin voida velvoittaa, eivätkä heidän tekonsa juurikaan kuormita luontoa) jättää tekemättä päivittäin ne pikkujutut, niin sillä on merkitystä. Eli kyllä, minä olen sitä koulukuntaa, joka ajattelee, että yksittäisten ihmisten teoilla on merkitystä. Se ei tietenkään kuitenkaan riitä; vaaditaan kansainvälisiä sopimuksia, joista valtiot myös pitävät kiinni. Tarvitaan isoja rakennemuutoksia energia- ja muussa teollisuudessa. Tarvitaan johtajia, jotka kantavat vastuuta ja tekevät kipeitä ratkaisuja ja päätöksiä. Varmaan tulevaisuudessa (vai jo nyt?) tarvitaan myös pakotteita ja taloudellisia sanktioita, jotka ulottuvat sinne yksilötasolle asti. Me ihmiset teemme yleensä vasta sitten, kun on ihan pakko. On kuitenkin naivia (ja vastuutonta) ajatella, että ei mun tarvitse tehdä, koska Kiina. Tai että koska naapurikaan ei, niin miksi sitten minä. Ei voi olla niin, että Homo sapiensin evoluutio päätyy siihen, että me istumme hiekkalaatikon reunalla kinastelemassa siitä, kuka saa käyttää sinistä ämpäriä tai hakkaamme toisiamme lapiolla päähän, koska sä rikoit mun hiekkakakun. Eikö me ihan oikeasti olla tämän fiksumpia? Mä sanoin usein oppilaille, että "paska laji, joutaakin kuolla pois"... Vähän ehkä raflaavaa, mutta tavallaan ihan totta.

Muru-kaurajauhiksesta tehty makaronilaatikko. Ihan ok, mutta mieluiten olisin kuitenkin syönyt makaronia, juustoa ja ketsuppia...

No okei, ne yksittäisen ihmisen teot sitten. Mitä minä voin tehdä? Sehän se on se iso kysymys. Nyt kun mies on sitkeästi pitänyt kiinni lihattomasta lokakuusta, mutta minä en ole kauheasti satsannut kasvisruuan tekemiseen, olen kyllä huomannut taas tuskallisesti sen, kuinka vaikea lihansyöjän on siirtyä kasvisruokailijaksi ihan kertaheitolla. Olen tehnyt kasvisruokaa iltaisin, mutta vähän silleen vasemmalla kädellä ja mahdollisimman helpolla. Yksi ilta, kun syötiin pikaisesti väsättyä, ihan sairaan pahaa Härkis-sörsseliä ja huomasin, että me molemmat lähinnä pyöritellään ruokaa siinä lautasella, iski semmoinen marttyyri-olo. Että tässä sitä nyt kärsitään rangaistusta ihmiskunnan synneistä ja miksi just mun on pakko... Tajusin sillä hetkellä, että homma pitää järkeistää. On pakko katsoa itseään peiliin ja tunnustaa se tosiasia, että minä en saa aikaiseksi hyvää kasvisruokaa päivittäin. Saisin, jos jaksaisin panostaa siihen joka päivä, mutta kun se ei vaan toimi. Niinpä teen tällä osastolla niin paljon, kuin voin. Meillä syödään jatkossa edelleen paljon kasvisruokaa (linkin takana hyväksi todettuja reseptejä) ja lupaan lisätä sen määrää vielä entisestään. Jonain päivinä syömme kuitenkin kanaa, kalaa ja ehkä noin kerran viikossa punaista lihaa tai possua. Päätin myös, että en enää käytä keinotekoisia lihankorvikkeita (Nyhtis, Härkis, Muru jne.), koska ne saavat aikaan vain ja ainoastaan kiukkua (ja uhman "huomenna syön ihan taatusti pihvin"). En nyt tähän hätään löytänyt noiden lihankorvikkeiden hiilijalanjälkeä, joka siis taatusti on pienempi kuin lihan, mutta täytyyhän sen suht korkea olla, koska ne kuitenkin valmistetaan tehtaassa (tarvitsee energiaa), pakataan muoviin (no muovi...) ja säilytetään kylmässä (tarvitsee energiaa). Eli silloin kun meillä syödään kasvisruokaa, se on valmistettu kasviksista ja proteiinin lähteenä toimii linssit tai pavut.

Kuva täältä

Se, missä mulla on tosi paljon petrattavaa, on ruokahävikki ja siihen meinaan nyt ruveta satsaamaan. On tietenkin muitakin juttuja, kuten esimerkiksi lentäminen, mutta me lennetään kerran 1-2 vuodessa, joten siitä en tunne ihan hirveän huonoa omaatuntoa. Mutta se ruokahävikki, joka useimpien raporttien mukaan on se pahin ongelma (täällä esim. oikein hyvä teksti aiheesta). Olin aikaisemmin ihan kauhea syntisäkki tässä asiassa; meillä meni ruokaa roskiin ihan säädytön määrä. Olen parantanut tapojani tässä asiassa ihan älyttömästi, mutta edelleen mulla on parantamisen varaa asiassa vaikka kuinka paljon. Tein päätöksen ottaa tämän asian suurennuslasin alle ihan toden teolla ja haastoin itseni ruokahävittömään marraskuuhun (haha, en keksinyt mitään rimmaavaa tähän...). Mitään syömäkelpoista ei heitetä roskiin ja toivon (uskon), että kun asian kanssa skarppaa tietoisesti yhden kuukauden ajan, tekeminen muuttuu tavoiksi ja niistä tulee rutiinia.

Lähdetkö mukaan haasteeseen? Kuulisin mielelläni teidän ajatuksia näistä aiheista! Tämä nyt ei ollut mikään kepeä perjantai-illan höpöpostaus, mutta joskus vaan on puhuttava myös näistä vaikeista asioista. Ja myönnettävä, että en itse ole mikään mallioppilas tässä asiassa.

Mutta hei, haluan kuitenkin tämän lopettaa positiivisesti. Vaikka tossa aikaisemmin totesinkin, että kusessa ollaan, niin en kuitenkaan suostu uskomaan siihen. Jos me ei ajatella sinisilmäisen optimistisesti, että jotain vielä on tehtävissä, niin sittenhän sitä vasta pissassa ollaankin. En suostu siihen, että kun lapseni kysyy multa 50 vuoden kuluttua (huomatkaa yltiöoptimistinen ajatukseni siitä, että olen silloin vielä elossa...), että "miksi te ette tehneet mitään?", vastaisin hänelle, että "no kato kun ei se enää kannattanut siinä vaiheessa ja ei mua itse asiassa hotsittanut niin kauheesti". Haluan vastata hänelle, että ainakin jotkut meistä yrittivät. Jotkut enemmän, jotkut vähemmän, mutta yritettiin kuitenkin. Ja ennen kaikkea haluan uskoa siihen, että hän vastaa mulle "no mutta onneksi teitte ja yrititte, koska hyvinhän tässä sitten loppujen lopuksi kävi". En tiedä tuleeko näin käymään, mutta siihen on uskottava.