NORMIPÄIVÄ

Jostain syystä kirjoittamiseen tarttuminen vaikeutuu päivien ja iltojen pimetessä, vaikka juuri tällaisena ankeana aikana kirjoittaminen on tosi tärkeää siitä saadun energiabuustin takia. Tai ainakin mulle käy niin; kun oikein väsyttää tai ei muuten vaan hotsita ja sitten kuitenkin ryhdyn kirjoittamaan, tempaudun siihen touhuun ihan täysillä ja kohta fiilis onkin mitä mahtavin. Eilen aamulla töihin ajaessani mietin, että aiheiden keksiminen on jotenkin kauhean vaikeaa tavallisen arjen keskellä. Tuli sitten mieleen se, kuinka kiva muiden arkipäivästä aina on lukea, joten päätin kertoa teille yhdestä omastani. Toivottavasti te tykkäätte näistä kirjoittajan mielestä "kiviäkin kiinnostaa" -postauksista!

Kello soi klo 5.30 ja hetken miettimisen (siirränkö herätystä puolella tunnilla?) jälkeen raahaudun suihkuun. Oma opetus alkaa tänään vasta lähempänä kymmentä, mutta mulla on jotain hommia, mitä pitää tehdä koneella ja ennen kaikkea tykkään varata aamuihin omaa aikaa. En ole aamuisin parhaimmillani - miehen mielestä tämä varmaan on lievä understatement eli todellisuudessa olen siis aika kamala ihminen ekan tunnin aikana. En itseäni kohtaan, mutta kaikille muille. Olen ratkaissut tämän niin, että useimpina arkiaamuina nousen vähän liian aikaisin, jotta mulle jää aikaa viettää aikaa itseni kanssa ja muut eivät joudu kärsimään kamaluudestani.

Vanhasta ruokapäiväkirjapostauksesta aamupalan kuva, ei mitään uutta tällä osastolla!

Luen pitkästä aikaa aamukahvin ja -palan kanssa paperista Hesaria ja hykertelen onnesta. Peruutin paperilehden joskus viime keväänä, koska tuntui siltä, että se jää lukematta aivan liian usein (varsinkin siihen nähden, mitä se maksaa). Päivän ajantasaisuutiset katsotaan aina kännykästä ja meillä lehden hakeminen laatikosta jää useimpina aamuina, koska laatikko on aika kaukana kotiovelta ja sinne ei vaan ketään huvita kömpiä aamukuudelta, varsinkaan talvella, kun on pimeää ja märkää. En ole kuitenkaan hetkeäkään tykännyt tästä paperittomasta ajasta, koska a) aamulla ei ole ollut mitään luettavaa (en tykkää avata konetta vielä tässä vaiheessa) ja b) olen ollut ihan kuutamolla maailman tapahtumista, kulttuurista ja kaikista muistakin kivoista aiheista, mitä Hesarista löytyy. En tykkää lukea digi-lehteä, joten uutissivistykseni on viimeisen puolen vuoden ajan rajoittunut Iltalehden klikkiuutisten varaan. Lienee sanomattakin selvää, että ei hyvä juttu. Nyt palasin Hesarin tilaajaksi, kun tajusin, että sen paperilehden voi ihan hyvin lukea iltapäivällä ja loput seuraavana aamuna, koska ei se lehden sisältö vanhene vuorokaudessa. Oi tätä ihanuutta!

6.30 - 8.00 välisen ajan vietän höpötellen miehen kanssa, herätellen lasta, laittaen hänelle aamupalaa, meikaten, miettien päällepantavat, vastaillen wilmaviesteihin ja valmistellen päivän ilmastonmuutokseen liittyvää tuntia. Olen saanut yön aikana idean, minkä haluan toteuttaa tunnilla ja kirjaan idean itselleni ylös. Aika usein muuten käy näin - kun on ollut joku aihe tai ongelma tunteihin liittyen, mitä olen miettinyt edellisenä päivänä, mieli on työstänyt aihetta yön aikana ja herään aamulla ahaa-elämykseen, että näinhän se kannattaa tehdä! Aika jännä juttu ja "helppo" tapa tehdä työjuttuja 😆

Töihin ajaessani jännitän, pääsenkö perille asti, koska auton bensamittari huutaa punaisella. Mulla on semmoinen huono tapa, että jätän tankkaamisen aina viime tippaan ja nyt kun mulla uusi auto (siis viime kesänä hankittu vanha auto, mutta mulle vielä suht uusi) vedin ekaa kertaa tankin ihan kuiville. Vanhalla autolla sen tiesi, että kuinka pitkään uskaltaa ajaa valon jo palaessa, mutta nyt vähän kuumotti, kun en ollut ihan varma. No, bensa onneksi riitti perille asti, eikä tarvinnut soittaa töihin, että myöhästyn vähän, kun bensa loppui kesken. Ensi kerralla voisi kuitenkin käydä tankkaamassa vähän aikaisemmin...

Työpäivä menee aika lailla saman vanhan kaavan mukaan, josta kirjoitinkin jo aikaisemmin täällä. Päivä on niin täynnä härdelliä, mahtavia kohtaamisia opiskelijoiden kanssa ja opettamisen flowta, että vessassa käymisellekään ei tunnut olevan aikaa. Tällä kertaa pientä lisämaustetta päivään tuli siitä, että kolmen tarpeettoman kyselyn deadline oli tämän päivän aikana ja ne olisi pitänyt tehdä jossain välissä. Tavoilleni uskollisena olin jättänyt ne viime tippaan ja rusikoin niihin vastaamisen välituntien aikana. Opettajan päivään (kuten käsittääkseni kaikkien muidenkin ammattiryhmien) kuuluu nykyjään ihan käsittämätön määrä kaikenlaista ylimääräistä, turhaa ja tarpeetonta sälää. Ei ihme, että ihmiset uupuvat ja palavat loppuun, kun koko ajan on kiire! Minä olen ratkaissut tämän niin, että hoidan ensisijaisesti työni (kuten käsittääkseni työsopimukseni minua velvoittaa) ja teen tämä ärsyttävät sälähommat jos ehdin. Jos en ehdi, jätän tekemättä. Johto ei aina tykkää, mutta ennen kun sanktioilla aletaan uhkailla, jatkan samaan malliin. Tärkeintä kuitenkin on, että olen voimissani ja jaksavainen tekemään sitä varsinaista työtäni eli opettamista, kaikki muu on toissijaista. En myöskään suostu uhraamaan vapaa-aikaani näihin. Teen kyllä mukisematta tuntisuunnitelmia ja muita opettajan työhön liittyviä hommia vaikka yötä myöten (koska se kuuluu työnkuvaan, eikä meillä ole samanlaisia työaikoja kuin muilla), mutta näihin höpöhöpöhommiin olen vetänyt tiukan rajan.

Neljän aikoihin kurvaan koulun pihasta (täydellä tankilla, hahaa) ja kaahaan kotiin. Tänään on lapsen treenit niin, että tulee vähän kiire ehtiä kotiin häntä hakemaan. Kotona kiinnitän hajamielisesti huomioni siihen, että pyykkikori pursuaa, tiskikone on täynnä likaisia astioita, leipä on loppu ja imuri on ilmeisesti hävinnyt johonkin rinnakkaistodellisuuteen, koska kukaan ei ole käyttänyt sitä pitkään aikaan. Täytän kissan ruokakupin, patistan lapsen vaihtamaan treenikamat päälle, vaihdan itse omat treenikamat päälle ja harmittelen, etten ehdi pestä meikkejä. Olen menossa Pilatekseen, joka on samaan aikaan lapsen harrastuksen kanssa, enkä yhtään tykkää mennä sinne meikeissä. Mutta nyt on liian kiire, antaa olla tällä kertaa.

Pilateksen ja lapsen treenien jälkeen ajamme kotiin. Olisi pitänyt syödä itse jotain iltapäivällä, olen ihan sippi ja sokerit niin alhaalla, että tärisyttää. Olen kiinnittänyt tämän syksyn aikana huomiota siihen, että kestän vielä aikaisempaakin huonommin pitkiä ateriavälejä ja päättänyt, että pitää varmaan käydä lääkärillä mittauttamassa verensokeri. Tätä asiaa on kuitenkin ollut helppo lykätä, koska pahin mahdollinen tulos ei kauheasti houkuta tietämään. Aikuisiän diabetes olisi niin kurja diagnoosi, että välttelen sitä mahdollisimman pitkään. Pilatestunti oli onneksi kuitenkin niin kiva (ja "helpolla" tapaa tehokas), että olen tutinasta huolimatta hyvällä mielellä.

Kotona laitan pastaveden kiehumaan, pesen meikit, pilkon lautasille pari porkkanaa "salaatiksi", laitan pastan kiehumaan ja sillä aikaa lämmitän eilen tekemäni tonnikalakastikkeen. Sekoitan pastan ja kastikkeen, kutsun muut syömään ja ahmin ihan järkyttävän määrän ruokaa nälissäni. Ei järkevää! Olen tosi hyvin päässyt tästä tavasta eroon sen kautta, että olen opetellut tasaista ateriaväliä, mutta tänään meni pieleen pahemman kerran. Muistutan itseäni siitä, että iltapäivällä on syötävä jotain joka päivä, muuten menee mönkään.

Ruuan jälkeen katsomme miehen kanssa hetken aikaa Netflixiä. Meillä on menossa Blacklist-sarjan viimeiset jaksot ja olen jo valmiiksi surullinen siitä, että sarja loppuu. Vaikka siinä on aika paljon väkivaltaa (en tykkää), on se kuitenkin yksi parhaista sarjoista, mihin olemme hurahtaneet. Klo 21 aikoihin toteamme molemmat, että uni painaa silmiä jo niin paljon, että on aika laittaa telkkari kiinni ja ruveta iltahommiin. Sillä aikaa kun miehet pesevät hampaita (ja höpöttävät jotain miesten juttuja sohvalla melkein vartin verran), lataan kahvin seuraavaksi aamuksi, heitän smoothie-kannuun pussillisen marjoja ja yhden banaanin, katson vaatteet, tsekkaan wilman kertaalleen (ja vastaan opiskelijan ihan turhaan kysymykseen...), pesen hampaat ja käyn peittelemässä lapsen. Meillä on tapana jutella vielä hetki tässä vaiheessa, mutta nyt molemmat toteamme, että ei jaksa, ruvetaan nukkumaan. Kömmin sänkyyn, missä mies on jo nukahtanut (en käsitä miten se pystyy siihen neljässä minuutissa!!!!!), laitan kellon soimaan ja simahdan. Edes miehen kuorsaus ei tällä kertaa häiritse nukahtamista, mikä on ihan mahtava juttu. Ihan hyvä päivä, aika lailla normipäivä.

Kovin on jo pimeää ja väsyttää selvästi koko ajan enemmän. 

Elämä vielä kuitenkin kantaa ja mieli on edelleen kovin kepeä ja hyvä. 

Kuvassa oleva tammi muistuttaa vuoden kierrosta ja myös vuosien kierrosta; 

joka päivä tuo puu, joka tämän tontin ostaessamme oli vielä hentoinen taimi, on isompi ja komeampi.  Ihan pian siinä taas on vihreät lehdet, jotka sitten taas kohta kuivuvat ruskeiksi ja tippuvat maahan. 

Jostain syystä ajatus ei tunnut synkältä, vaan pelkästään positiiviselta: normipäivä, normikuukausi, normivuosi. 

Arki 💗