VIHREÄÄ JA VALKOISTA ❤

Olin raskaana, kun noin kolmetoista vuotta sitten löysimme tämän tontin ja rakastuimme paikkaan päätä pahkaa. Oli talvi, eikä meillä ollut mitään käsitystä, mitä lumihangen alta keväällä paljastuisi, mutta tunsimme niin vahvasti olevamme kotona, ettemme miettineet tuollaisia "pikkuseikkoja" ollenkaan. Myyjältä kyllä kuulimme, ettei täällä mitään kaunista vanhaa puutarhaa ole, eikä sellaista tosiaan keväällä paljastunutkaan. Vanhoja puita ja marjapensaita kuitenkin ja lähes puolen hehtaarin verran pihaa ja omaa metsää, joka oli valmiina odottamaan innostunutta puutarhuria... Syytän raskaushormoneja (ja myöhemmin imetyssellaisia) siitä vallattomasta ja innostuneesta optimismista, joka valtasi mieleni saaden mut uskomaan, että parissa vuodessa meillä olisi puutarhan alku, joka sitten seuraavien vuosien aikana jalostuisi ihanaksi, vähän sinne tänne silleen kivan boheemisti rehottavaksi, ei liian sliipatuksi, mutta kuitenkin harkitun kauniiksi ja seesteiseksi puutarhaparatiisiksi. Vähänkö tiesin siinä vaiheessa...

Olen siis kaupunkilainen, joka aikaisemmin (ja edelleen) kykeni tappamaan kaikki huonekasvit. En ollut koskaan edes haaveillut omasta pihasta tai puutarhasta, mutta tänne saapuessamme muhun iski ihan hillitön puutarhainto. En voinut edes kuvitellakaan, että olisin päästänyt tänne jonkun ammattilaisen sotkemaan ajatuksiani ja tekemään minun puutarhalleni jotain, mikä ei sitten näyttäisi minulta. No, arvaatte varmaan - olisi ehkä kannattanut. Into hiipui muutamassa vuodessa tajuttuani, mitä saatanallista työtä ja rahanmenoa tämän kokoisen alueen muuttaminen edes suht salonkikelpoiseksi puutarhaksi tarkoittaa. Enkä siis edelleenkään halunnut enkä halua mitään hienoa tai sliipattua, mutta edes jotain nättiä ja harkittua. Kaiken päälle kun lisää kärsimättömyyteni ja kyvyttömyyteni mihinkään perusteelliseen ja pikkutarkkaan työskentelyyn, niin tässä sitä nyt sitten ollaan.

Rakastan edelleen tätä paikkaa ja tietyllä tapaa jopa tuota pihaakin, mutta huokailen kyllä syvään joka kevät, kun lumien alta paljastuu ne samat kohdat, jotka olisi pitänyt viime kesänä (ja sitä edellisenä ja sitä edellisenä...) renssata, ruokota, pohjustaa, työstää, istuttaa, kitkeä, lannoittaa, kitkeä, leikata... saamari soikoon, eikö kukaan ole keksinyt kasveja, jotka vaan ovat paikallaan ja kiittävät istuttajaansa siitä, että ylipäätään saavat kasvaa jossain? Joka kevät päätän uhrata tämän vuoden lomarahat puutarhaan (mikä summa ei käytännössä edes riittäisi oikeastaan mihinkään), mutta joka vuosi päädyn käyttämään ne rahat kuitenkin johonkin järkevämpään eli siihen lomailuun, mihin ne on tarkoitettukin. Ja nuukuttani ostan neljä kesäkukkaa, jotka tapan juhannukseen mennessä 😂

No, olen mä parina viime kesänä saanut edes vähän aikaiseksi ja visio on jopa vähän kirkastunut. Olen antanut itselleni luvan tehdä oikeasti vain pienen palasen kerrallaan ja olen ollut niistä palasista ihan hurjan ylpeä. Niissä vaan on yksi ongelma eli mikään niistä ei oikein sovi yhteen. Jokainen pikkupläntti on syntynyt spontaanin innostuksen seurauksena, kun olen ihastunut johonkin kasviin tai väriin ja rakentanut sen ympärille pienen minipuutarhan. Punainen lanka on puuttunut ihan kokonaan!

Pääsiäisenä kuitenkin koin jonkinlaisen valaistumisen! Koin lähes uskonnollista hurmiota ihastellessani ruukkuun istuttamiani valkoisia kukkia. Miten kaunis valkoisen ja vihreän liitto onkaan ❤ Se punainen lanka löytyi vihdoinkin! Haluan, että ensi keväänä maasta puskee satoja valkoisia tulppaaneita, narsisseja ja helmililjoja. Haluan ihastella Lumipalloheisin valkoisena hohtavia palleroita ja nuuhkia valkoisen syreenin kukkia. Haluan valkoisia pioneja, valkoisia Japaninkelloja amppeleihin, valkovihreitä kuunliljoja leviämään kaikkialle. Valkoista, valkoista, valkoista ❤

Nupuillaan olevan perunanarsissi näyttää kuvassa keltaiselta, mutta on oikeasti kauniin vihertävänvalkoinen!

Ai mitäkö tein tämän valaistumisen ja hurmion jälkeen? 

No kävin ostamassa amppelin tietenkin...

I rest my case 😂