TÖIHIN ON KIVA MENNÄ JOKA PÄIVÄ - MITEN NÄIN PÄÄSI KÄYMÄÄN?

Tämä on aihe, josta olen jo moneen kertaan kirjoittanut. Välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta kaikille blogia lukeville on tiedossa se, että rakastan omaa työtäni ihan älyttömän paljon. Mutta miten näin on päässyt käymään aikana, jolloin suurin osa ihmisistä (tai ainakin siltä tuntuu) kärvistelee töissä koko ajan lisääntyvän työtaakan alla, ahdistuu joka aamu työmatkalla ja haaveilee päivittäin jostain muusta?

Aihe on arka, tiedostan. Osa teistä saattaa kokea todella ärsyttävänä sen, että kerta toisensa jälkeen vouhkaan oman työn ihanuudesta ja odotan kesällä jo heinäkuusta lähtien sitä, että työt taas alkavat elokuussa. Kuinka se kehtaa? Voisi vähän ajatella meitä, joilla asiat ovat huonosti? Jos huomaat ajattelevasi näin, haluan ensinnäkin pyytää anteeksi, jos "vouhkaamiseni" saa sinut tuntemaan näin. Ja jos näin on, ei ehkä kannata lukea tätä pidempään, koska ei ole tarkoitus, että yhdenkään blogin yksikään teksti saa aikaan kenellekään pahaa mieltä. Mutta jos jaksat ja haluat, niin koitan tässä nyt avata vähän omia taustojani ja sitä, miten olen päätynyt tähän onnekkaaseen tilanteeseen.

Sain itse asiassa kimmokkeen tähän tekstiin, kun avasin pitkästä aikaa blogin sähköpostin. Salasana oli ollut hukassa ties miten pitkään, enkä muutenkaan käy siellä kauhean usein (koska ei siellä ole koskaan mitään), mutta nyt kun löysin salasanan, löysin myös kaksi sähköpostia, jotka yllättivät mut täysin. Molemmissa käsiteltiin tätä töissä jaksamisen aihetta ja kiitettiin sitä, että tuon esille myös toisen näkökulman. Ja molemmissa pyydettiin vinkkejä siihen, miten itse voisi löytää sen itselleen mieluisan työpaikan. Toinen sähköpostin lähettäjistä kertoi olevansa nuori nainen, joka vielä etsii "sitä oikeaa". Toinen taas kertoi olevansa mun ikäinen "toivoton tapaus" (et ole!!!), joka välillä kuitenkin haaveilee siitä, että vielä vaihtaisi alaa ja saisi nauttia työn ilosta.

No okei, ensimmäinen downer kaikille on se, että ei mulla mitään valmiita ratkaisuja ole. Mutta ehkä tästä mun tarinasta löytyy jotain kohtia, joita voi omassa elämässään hyödyntää. Toivottavasti näin, koska toivoisin ihan kaikille tätä samaa työn iloa, mistä itse pääsen nauttimaan päivittäin. Tässä on nyt kuitenkin ensin palattava ajassa taaksepäin noin 35 vuotta, mikä tarkoittaa sitä, että tarinasta on tulossa pitkä...

Olin koulussa ihan huithapeli. Laiska, aika saamaton, kunnianhimoton. Tykkäsin kyllä monesta aineesta, mutta en tuntenut varsinaista intohimoa tai paloa mitään kohtaan. Lukiossa mua kiinnosti lähinnä seuraavan viikonlopun bileet, pojat, se miten selvitä tupakkapaikalla käynnistä niin, että opettajat ei näe jne. Akateeminen koulutus oli perhetaustastani johtuen mulle kuitenkin aika itsestään selvä juttu, vaikka vanhemmat kannustivat miettimään myös muita juttuja. Päätin kuitenkin lukion alussa, että musta tulee lääkäri - se oli jotenkin niin hienoa ja ylevää, romantisoin koko jutun ihan sfääreihin. En hetkeäkään pysähtynyt miettimään, että mun laiskuuteen taipuva luonteenlaatu ei millään olisi pärjännyt lääkisopinnoista, enkä oikein edes tiennyt, minkä alan lääkäriksi haluaisin. No niinhän siinä onneksi kävi, etten kahdella pyrkimisellä päässyt sisään (onneksi) ja koko homma oli muutenkin alkanut jo menettää viehätystään. Aloin vähitellen tajuamaan, että musta ei ehkä kuitenkaan tulisi maailmankuulua aivokirurgia tai ensiapuosastolla työskentelevää Abbya. Päätyisin mitä ilmeisimmin johonkin Juupajoelle tai Mäntsälään putsaamaan mummojen tulehtuneita liikavarpaita ja tähystämään flunssaisten ihmisten kurkkuja. Kaikki kunnia (siis todella kaikki kunnia) näitä töitä tekeville lääkäreille, mutta tämä ei ollut se, mitä halusin.

Ongelma oli se, että en halunnut mitään. Päädyin kuitenkin yliopistolle ja ajelehdin siellä vuodesta toiseen eri tiedekunnissa ja eri suuntautumisvaihtoehdoissa. Luonnontieteet olivat mun juttu, sen tiesin, mutta en ollut varma mitä, haluan tehdä. Silloin ei myöskään tunnistettu lukivaikeuksia tai oppimisongelmaisia samoin kuin nykyjään ja molemmista "vioista" kärsivänä opiskelu oli ihan saatanallisen vaikeaa ja työlästä. En osannut, kukaan ei tajunnut (osannut) neuvoa, enkä varsinkaan osannut pyytää apua. Häpesin, peitin kaiken "hälläväliä" -asenteen alle. "Ehtii tämän kurssin myöhemminkin, en nyt vaan jaksanut herätä aamulla tenttiin". Tuijotin kirjastossa 1000-sivuisia biokemian kirjoja tajuamatta mistään mitään ja halusin vaipua maan rakoon. En vaipunut, mutta tein kaikkea muuta; leikin kotia poikaystävän kanssa, matkustelin, bailasin. Nipin napin selviydyin kursseista, mutta iso osa asioista jäi syvän sumun taakse. Näin kyllä asioiden hahmot sieltä sumun seasta, mutta en pystynyt tarkentamaan näköäni. Luonnontieteissä pitäisi nähdä myös ne tarkat yksityiskohdat, mutta ne jäivät tuolloin multa täysin piiloon. Silti tykkäsin ja kiinnostuin koko ajan enemmän ja enemmän ja tiesin olevani oikealla tiellä, mutta en vielä tiennyt, mihin se tie johtaa.

Sitten elämä yllätti. Pääsin (tämä on pitkä tarina, jätän sen kertomatta, koska muuten tästä tulee ihan liian pitkä juttu) opiskelijatutkijaksi ryhmään, joka oli ihan Suomen huipulla siihen aikaan (ja on edelleen). Aiheena ihmisgenetiikka. Minä, joka en suurin piirtein tajunnut mistään mitään, mutta osasin esittää itsevarmaa ja osaavaa. Mutta innostunut olin, voi että olinkin innostunut. Mulla oli ekaa kertaa elämässäni selkeä suunta, selkeä visio siitä, mikä musta tulee. Geenitutkija! Töiden ohessa valmistuminen, sitten väitöskirja, sitten ulkomaille pariksi vuodeksi, sitten oma tutkimusryhmä. Rakastin tätä, ajatusta tästä kaikesta niin paljon, etten tajunnut ajoissa pysähtyä. Rakastin toki aihettakin, ihmisgenetiikkaa, ja rakastan edelleen. Meidän ryhmän aihe oli ihan tajuttoman mielenkiintoinen ja tähtäimessä koko ajan kuolemansairaiden lasten parantaminen joskus tulevaisuudessa. Kuka ei olisi innoissaan?

Se hetki, kun tajusin, että tämä(kään) ei ole minun juttuni, oli murskaava. En tykkää mennä töihin, en osaa tarpeeksi, ei riitä, vaikka ponnistelisin miten, minusta ei ikinä tule sellaista tutkijaa, jolla on oikeasti jotain annettavaa tiedemaailmalle. Minusta tulisi keskinkertainen (mikä on ihan ok, mutta ei tällä alalla). En jaksa pipetoida päivästä toiseen, eikä kärsivällisyyteni riitä projekteihin, joihin menee vuosia ja joissa suurimmassa osassa epäonnistutaan tavalla tai toisella (kuuluu tämän työn luonteeseen). Ei ei ei!! Vielä murskaavampi oli se hetki, kun tajusin (en ole ihan varma miten ja mistä se ajatus tuli), että haluaisin olla opettaja. Tajusin sillä hetkellä vihdoin tietäväni, mitä haluan, mutta en ikinä saa sitä, koska olen jumissa. Olin niin upeassa tutkimusryhmässä, saanut niin mielettömän mahdollisuuden, että tuntui täysin järjettömältä ajatukselta, että voisin luopua siitä kaikesta. Kuin saisi lottovoiton ja sanoisi sitten, että ei kiitos, pitäkää rahanne. Olin jumissa.

Muistan edelleen sen hetken, kun istuin baarissa erään ystäväni kanssa ja itkin kohtaloani kaljatuoppiin. Hän kuunteli minua aikansa (jälleen kerran, ei ollut eka kerta, kun valitin "kovaa kohtaloani") ja taisi sitten kyllästyä marisemiseeni. Olin taas kerran ruikuttanut kun haluaisin opettaa, johon hän totesi no vittu ala sitten opettajaksi ja lopeta toi marina, keräsi kamansa ja lähti kiukkuisena kotiin. Uskomatonta, kuinka pienistä hetkistä elämän isot päätökset ovatkaan kiinni. Istuin siinä baarissa yksin valomerkkiin asti ja mietin sitä, kuinka hölmö olin ollut. Soitin ystävälleni seuraavana päivänä, kiitin häntä ja aika pian tämän jälkeen sanouduin irti. Edessä oli vielä vaikka mitä härdelliä, vaikeita hetkiä uusien opintojen parissa, lisää opintolainaa ja selittelyä kaikille.

Tiesin kuitenkin itse koko ajan, että olin oikealla tiellä ja näin on osoittautunut olevan. Vihdoinkin mulla oli myös tuuria eli pääsin puolivahingossa tuntiopettajaksi nykyiseen työpaikkaani, vaikka opintoja oli vielä jäljellä. Ensimmäisestä tunnista lähtien tiesin, että tämä niin on mun juttuni, tätä rakastan ja tulen rakastamaan aina.

Huonoja päiviä on ollut, on edelleen ja tulee olemaan. Kaikissa töissä on näin, siitä ei pääse mihinkään. Mulla kyllä kaikki huono liittyy yleensä muuhun, kuin opettamiseen. Myös koulumaailmassa lisätöitä tulee joka tuutista, meiltä odotetaan koko ajan enemmän ja enemmän palkan kuitenkaan muuttumatta ja uutta pitäisi oppia koko ajan. Tässä suhteessa meidän työ ei poikkea muista töistä. Omasta historiastani johtuen olen kuitenkin koittanut pitää fokuksen koko ajan siinä, mistä tykkään ja koitan työntää kaiken tyhmän ja tylsän taka-alalle. Ja sitten vaan ihan yksinkertaisesti olen myös opetellut sanomaan tiukasti EI silloin, kun siihen on mahdollisuus. Jos se ei ole mieluista, jos virkaehtosopimus ei pakota mua siihen, jos siitä ei saa kunnollista rahallista korvausta - EI. Toisaalta teen paljon "ilmaiseksi" semmoisia hommia, mistä tykkään.

Opettajan työn vertaaminen muihin ammatteihin on aika mahdotonta. Mutta samat lainalaisuudet meilläkin pätevät. Vaikka miten kuvittelet jotain muuta, et ole korvaamaton. Maapallo ei lakkaa pyörimästä akselinsa ympäri, vaikka jättäisit jotain ei niin pakollista tekemättä. Jos esimies ei kauheesti tykkää susta (mun tapauksessa siitä johtuen, että soitan suutani kaikista epäkohdista täysin estottomasti virkaikäni tuomalla varmuudella kaikissa kokouksissa), ei se haittaa niin kamalasti. Olen ajautunut lähes konfliktin partaalle esimieheni kanssa parikin kertaa pitäessäni tiukasti kiinni siitä periaatteesta, että en enää suostu tekemään hommia, mitkä eivät kuulu minulle. Älä ole kiltti tyttö, tämä on varmaan tosi tärkeä ohje monelle. Jää kotiin sairastamaan, kun olet sairas. Jos tuntuu, ettet jaksa, hae sairaslomaa. Pyydä apua, juttele jonkun kanssa.

Niille, jotka vielä miettivät mikä musta tulee isona? antaisin ohjeeksi kuunnella itseään ja lopettaa sen miettimisen, mikä tuntuu jonkun muun mielestä tai itseltä järkevältä. Jos tuntuu siltä, ettei tiedä, mitä haluaa, kehotan kokeilemaan kaikkea mahdollista (mäkin tein opiskeluaikana hommia baarimikosta vuokranvalvojaan ja kaikkea siltä väliltä). Joskus voi olla, että se oma juttu ei löydy koskaan. Mieti siinä tapauksessa, mikä on kakkos- tai kolmosvaihtoehto. Sekin on parempi, kuin vaihtoehto 13!

Sama pätee niihin, jotka ovat jo olleet pidempään töissä ja haluaisivat jotain muuta, mutta eivät tiedä mitä. Harvalla on mahdollisuutta - kuten Annukka asian loistavasti ilmaisee - hypätä oravanpyörästä ja ruveta himmelintekijäksi. Mutta entäs se kakkonen tai kolmonen? Olisiko se kuitenkin mielekkäämpää, kuin tuo, missä nyt kärvistelet? Yksi vaihtoehto on jäädä esim. opintovapaalle vaikka puoleksi vuodeksi. Käsittääkseni aikuisopiskelulaki määrää edelleen, että työnantajan on annettava tämä mahdollisuus. Tulot laskevat hetkeksi, mutta niukistelemalla taloudellisesti puoli vuotta (jos se vaan suinkin on mahdollista) saat pienen hengähdystauon ja ehdit ainakin huilata vähän. Samalla saattaa olla, että löydät jotain uutta tai - tämähän on se ideaali tilanne - huomaat, että haluatkin jatkaa omassa duunissasi. Mulla kävi näin viisi vuotta sitten; en halunnut lopettaa opettamista, mutta en ollut varma, haluanko jatkaa nykyisessä työpaikassani. Olin opintovapaalla 8 kuukautta ja sen aikana tajusin, etten todellakaan halua lähteä yhtään mihinkään.

En mä osaa tämän kummemmin ketään neuvoa! Tästäkin tuli vain tämmöinen my story, en tiedä, onko tästä mitään apua kellekään!?

Tämä aihe varmasti herättää ajatuksia. Olisi kiva kuulla teistä! Mikä on sun tarinasi?
Saa myös sanoa vapaasti, jos ärsyttää. Jutellaanko aiheesta?