EN OLE KOSKAAN...

Blogeissa kiertää tällä hetkellä kiva "En ole koskaan..." -haaste, jonka bongasin ihan ekaksi Marjukan blogista. Tämä oli mahdoton kirjoittaa kerralla, joten olen näitä kirjannut ylös pikkuhiljaa sitä mukaa, kun asioita on tullut mieleeni.

EN OLE KOSKAAN...

...postannut blogiin asukuvia, enkä tee sitä tälläkään kertaa. Meinasin ihan tämän postauksen kunniaksi tehdä poikkeuksen tähän sääntöön, mutta kuvat olivat just sitä, mitä niiden voi olettaa olla, kun kameran eteen asettuu henkilö, joka ei osaa olla luontevasti kuvissa. Varsinkaan, kun piti oikein poseerata - heh, säästän kuitenkin kuvat, niin koomisia ne olivat! Viihdytän teitä niillä ehkä joku päivä, kun en muutakaan postauksen aihetta keksi.

...matkustanut missään muualla kuin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Varsinkaan Aasian suunta ei kiinnosta yhtään, paitsi Japani ja Kiina, molempiin haluaisin kerran päästä. En kyllä ole varma, jaksaisinko sitä pitkää lentomatkaa, joten saattaa jäädä haaveeksi.

...joutunut rikoksen uhriksi. Onneksi!

...pöllinyt mitään kaupasta tahallani. Vaikka teininä ainakin meidän porukoissa se oli jonkinlainen "makeuden" osoitus, en koskaan uskaltanut (ja mun mielestä se oli tosi tyhmää). Sen sijaan aikuisena olen kolme kertaa ihan vahingossa syyllistynyt myymälävarkauteen: joskus 90-luvulla vein vahingossa Akateemisesta Kirjakaupasta kalenterin (laitoin sen laukkuun odottamaan kassalle pääsyä, kun kädet olivat niin täynnä kaikkea muuta), kerran huulipunan jostain marketista (laitoin taskuun odottamaan kassajonoa, kun se tippui korista) ja kerran lapsen ollessa vauva "pöllittiin" vaippapaketti yhdessä miehen kanssa laittamalla se lapsen vaunujen alaosaan, kun ei mahtunut ostoskoriin. Toi vaippapaketti puhuttaa miestä edelleen, hän kantaa siitä ihan kauhean huonoa omaatuntoa! Asuttiin silloin Helsingissä ja tehtiin jostain syystä ostokset Itäkeskuksessa ihan toisella puolella kaupunkia, kuin missä asuttiin. En suostunut lähtemään palauttamaan vaippoja, vaikka mies miten yritti suostutella. Katson, että nämä rikokset ovat jo vanhentuneita, joten uskallan ne tunnustaa täällä...

...käynyt festareilla. Kerran olen ollut Pori Jazzeilla ja kerran Down By The Laiturissa, mutta semmoisilla kunnon festareilla en koskaan. Ajatus kauheasta ihmispaljoudesta, kovaan soivasta musiikista, teltassa nukkumisesta ja kaikesta siitä härdellistä, minkä festareihin miellän kuuluvaksi, ei ole koskaan houkutellut.

...onnistunut yhdessäkään käsityössä. Olen ihan onnettoman surkea kaikessa askartelemisessa, neulomisessa ja ompelemisessa ja vaikka olen miten monta kertaa yrittänyt, kaikki tekeleeni ovat aina olleet ihan surkeita. Sama pätee puutarhanhoitoon!

...ottanut tatuointia. Enkä kyllä otakaan. En yhtään haluaisi kritisoida muita ihmisiä, mutta veikkaan, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua ihan valtavan moni katuu tatuointejaan. Tai en tiedä, voi olla, että olen ihan kalkkis ja tämä vaan on uusi normaali. Olen itse kuitenkin sen verran kyllästyvää sorttia, että en osaa keksiä tatuoinnin aihetta, johon ei liittyisi kyllästymisvaara.

...kaatanut puuta. En nyt usko, että ihan kauhean moni muukaan (nainen) on, mutta tulipahan mieleen, kun meillä tämä on miehen intohimo ja lähes harrastus.

... mennyt köysirataa läpi. Korkeanpaikan kammoni on sen verran pahanlaatuinen, että vaikka miten haluaisin, en vaan uskalla mennä näille radoille. Seison aina turvallisesti maan pinnalla, kun lapsi ja mies vetävät näitä läpi. Samasta syystä en ole koskaan hypännyt benji-hyppyä tai edes haaveillutkaan laskuvarjohypystä.

...värjännyt hiuksiani. Vaikka mulla on melkoisen maantienvärinen tukka (nykyjään jo reippaasti harmaatakin), en ole koskaan "uskaltanut" ottaa mitään väriä. Tai ehkä kyse on ollut siitä, että en ole kaivannut mitään kauhean radikaalia muutosta koskaan. Kiharoita kyllä otettiin senkin edestä 80- ja 90-luvulla, voi jessus niitä permanentteja!

...myöskään antanut nyppiä kulmakarvojani. Tarvetta varmaan olisi, mutta kun ekan kerran parikymppisenä kokeilin niiden nyhtämistä pinseteillä, totesin, että ei kiitos, nämä brezhnevit ovat oikein hyvät tällaisenaan!

...hävittänyt avaimiani, puhelintani tai lompakkoani (tai mitään muutakaan tärkeää). Olen tosi tarkka kaiken tällaisen suhteen. Joku saattaisi kutsua minua jopa neuroottiseksi tämän suhteen...

...ajanut mopolla tai moottoripyörällä. Kyydissä olen ollut pari kertaa ja mahdollisuus moottoripyörällä ajamisen opetteluun olisi ihan kotioloissa, mutta ajatus suuresta nopeudesta ilman ympärillä olevaa suojaavaa metallikuorta hirvittää liikaa.

...sukeltanut. Rakastan uimista ja vedessä olemista ja sukeltaminen harrastuksena kiehtoisi kovasti, mutta nuoruudessa tapahtunut vedessä panikointi (teinikaveripojat odottivat laiturin vieressä, kun sukelsin pää edellä veteen ja pidättelivät mua aika pitkään veden alla jaloista kiinni pitäen, koska se oli "hauskaa") on jättänyt aika pahan kammon sukeltamista ja pitkään veden alla olemista kohtaan. 

...osannut laulaa. En vaikka miten olen itse joskus karaokessa yön viimeisinä tunteina kuvitellut osaavani. 

...käyttänyt kultaisia koruja. Pääsin joskus 90-luvulla silloisen työnantajan kustantamana (joululahja toimiston naisille) värianalyysiin, missä kuulin olevani syksy (minkä tiesin kertomattakin) ja että "voin" käyttää vain kultaisia koruja. Kun kerroin "analyytikolle", että olen käyttänyt aina vain ja ainoastaan hopeaa, hän järkyttyi niin paljon, että naurettiin sitä toimiston naisten kanssa pitkään. Ihan kuin olisin kertonut syöväni päivittäin raakaa rottaa tai jotain, niin suuret mittasuhteet tämä jalometallisynti sai aikaiseksi. En edelleenkään käytä muuta kuin hopeaa (ja niitä paria pientä timanttia, jotka sormessani kimaltelevat 50-vuotislahjaksi saamassani sormuksessa).

...käyttänyt itseruskettavaa voidetta. Vaikka olenkin lukenut näiden olevan nykyjään tosi laadukkaita, en ole uskaltanut niiden kanssa löträtä. Pelko laikukkaan porkkanan väriseksi muuttumisesta on liian suuri. Toisaalta harmi, koska pieni päivetys iholla läpi vuoden olisi kiva. Ehkä voisin uskaltautua kokeilemaan vaikka sääriin, mies ei varmaan pyörtyisi, vaikka ne oranssiksi muuttuisivatkin. Mutta entäs porukat uimahallilla, miten ne selviytyisivät tästä järkyttävästä näystä? 

...harrastanut sisustamista. Kaikissa omissa kodeissani olen kyllä tykännyt muuton yhteydessä miettiä asunnon sisustusta ja usein hankkinutkin jotain uutta, mutta muuttopäivänä paikoilleen asetellut huonekalut ovat yleensä saaneet olla niillä sijoillaan seuraavaan muuttoon asti. Jotain yksittäisiä uusia sohvatyynyjä olen silloin tällöin hankkinut, mutta sen suuremmat sisutussuunnitelmat ovat aina jääneet vain suunnitelmien tasolle. En varsinaisesti laske sisustamiseksi "pakon edessä" tehtyjä muutoksia eli esim. aikoinaan vauvan sängyn saapumisesta seurannutta huonekalujen uudelleen sijoittelua tai säännöllisesti hankitun uuden kirjahyllyn ujuttamista johonkin vapaana olevaan rakoon. Mulla muuten noita omia koteja on lapsuudenkodista muuttamisen jälkeen ollut peräti viisitoista (plusmiinus pari, en ole ihan varma kaikista). Eli vaikka en ole harrastanut sisustamista, olen kyllä harrastanut uusia koteja paljonkin! Tästä nykyisestä en ole lähdössä mihinkään muualle, kuin korkeintaan johonkin eläkekämppään miehen kanssa ja mahdollisesti johonkin hoivakotiin sitten joskus.

...käynyt Kanarian saarilla! Hyvin harvakseltaan olen muutenkaan harrastanut rantalomia, niiden aika on tullut vasta lapsen myötä, eikä niitäkään montaa ole ollut. Kaupunkiloma on aina kiinnostanut enemmän, mutta nykyjään kyllä uima-altaalla pötköttely melkein kiinnostelee enemmän. Pidän vaan aurinkolomien hintoja ihan järkyttävän ylihinnoiteltuina siihen nähden, että kohteessa ei välttämättä ole tarjolla mitään "muuta" kuin se ranta ja uima-altaat ja olen tosi nuuka lähtemään millekään neljän tonnin reissulle! Kanaria on nyt vakaassa harkinnassa seuraavaksi kohteeksi, toisaalta myös Malta kiehtoo...

...joutunut elvyttämään ihmistä tai antamaan edes ensiapua missään kovin vakavassa tilanteessa. Viime kesänä oli ihan todellinen ensiapu lähellä, kun eräällä henkilöllä meni vettä väärään kurkkuun ja nenään niin pahasti, ettei saanut henkeä ja alkoi jo henkeä haukkoessaan muuttua oudon väriseksi. Ehdin jo hakata häntä selkään ja tarttua takaapäin Heimlichin otteella, mutta siinä vaiheessa henki onneksi alkoi kulkea.

...saanut potkuja tai ollut edes yt-neuvottelujen uhan alla. Tästä täytyy oikeasti olla todella tyytyväinen nykypäivänä! Ennen opintoja ja niiden aikana kaikki työsuhteet olivat määräaikaisia, tutkijan hommista sanouduin itse irti (onneksi) ja onnekseni olen edelleen töissä siinä ensimmäisessä koulussa, missä aloitin opettajana. Virkasuhde takaa melkoisen turvallisuudentunteen, vaikka kyllähän siinäkin voi uhan alle joutua, jos kunta alkaa säästämään ihan tosissaan.

...tehnyt munakoisosta onnistunutta ruokaa. Tämä tuli nyt mieleen, koska munakoiso pyörii tällä hetkellä jostain syystä mielessä koko ajan ja olen päättänyt hankkiutua sen kaveriksi tämän syksyn aikana (tästä aiheesta tulossa jopa oma postauksensa). 

Vitsit, näiden miettimistä ei millään osaa lopettaa, kun kerran vauhtiin pääsi! 

Nyt pistän kuitenkin tälle postaukselle stopin ja haastan alkavan viikon kunniaksi kaikki miettimään omat "en koskaan" -juttunsa. 

p.s. kaikki kuvat netistä, osoitteet unohdin merkata muistiin...