KADONNEET KRIISIT

Törmäsin toissakesänä ajatukseen siitä, että kun ihminen täyttää 50, hän ikään kuin valmistuu omassa elämässään ja siitä eteenpäin elelee tyytyväisenä nauttien tästä valmiista elämästä. Ajatus tuntui tuolloin ihan älyttömän rauhoittavalta ja takerruin siihen suorastaan epätoivon vimmalla; elin sinä kesänä siihenastisen elämäni yhtä vaikeinta kautta kärvistellen vaihdevuosioireiden kanssa, niin fyysisten kuin henkistenkin. Fyysiset oireet eivät tuntuneet niin kamalalta, mutta kärsin tosi paljon siitä synkkyydestä, masennusta lähentelevästä olotilasta ja etenkin siitä, että koko elämä tuntui olevan yhtä massiivista kriisiä. Järjellä ajatelleen tiesin kaiken olevan ok, mutta silti kriiseilin kaikesta mahdollisesta (ja mahdottomastakin). Osan tästä kriiseilystä olen tajunnut vasta jälkeenpäin.

En tiedä, oliko tuo ajatus valmistumisesta harvinaisen viisas totuus, vai rakensinko itse itseni uudestaan sen voimalla, mutta niin vaan on käynyt, että täytettyäni 50 viime huhtikuussa, kaikenlaiset kriisit ovat kadonneet täysin. Tai no ei nyt sentään ihan kaikki, mutta ne isoimmat ja pahimmat kuitenkin. Fyysiset vaihdevuosioireethan lakkasivat kuin seinään muutamalla geelin sipaisulla, eivätkä myöskään ole palanneet, vaikka joku mua varoittelikin, että estrogeenin käyttö poistaa oireet vain hetkellisesti. Jonain päivinä tuntuu siltä, että nyt tulisi kuuma aalto, jos olisi tullakseen, mutta ainakaan vielä oireet eivät ole palanneet. Vaikka luonnonmukainen hoito olisi varmasti turvallisempaa (estrogeenin käytöllä on mahdollisia sivuoireita ja siihen liittyy esim. kohonnut rintasyöpäriski), niin ei musta kyllä ole salvian, mäkikuisman ja ruusujuuren käyttäjäksi. Olen sen verran tiedenainen sydänjuuriani myöten, että epäluuloni kaikkia luontaishoitoja kohtaan olisi taatusti estänyt niiden mahdolliset hyödyt. Kaikki kunnioitus (ja vähän myös kadehdinta) heitä kohtaan, jotka luonnonmukaiseen hoitamiseen uskovat ja lisäksi saavat siitä apua!

Mutta siis ne kriisit. En ole koskaan ollut sieltä pahimmasta päästä, mitä kriiseilyn suhteen tulee. Tyypillinen nainen kuitenkin. Mikä siinä onkin, että tämä on meidän naisten ominaisuus? En ole koskaan tavannut miestä, joka kriiseilisi yhtä paljon - tai edes tajuasi koko kriisin käsitystä - kuin naiset! Tästä syystä olen aina, ihan aina kadehtinut miehiä ja myös viihtynyt heidän parissaan paljon paremmin, kuin naisseurassa. Omat suhteellisen vähäiset ja helpot kriisini syvenivät ja muuttuivat hetkittäin jopa ahdistaviksi ikävuosina 45 - 50, mutta nyt pari viikkoa sitten havahduin siihen käsittämättömään todellisuuteen, että ne ovat kadonneet johonkin. En tiedä mihin, enkä tiedä meinaavatko tulla joskus vielä takaisin (ei tarvitse, kiitos vaan, ette ole tervetulleita!), mutta juuri nyt kuitenkin mennään niin kriisitöntä vaihetta, että oikein päätä huimaa. Kesällä nyt oli kaikenlaista paskaa, mutta siinäkään ei varsinaisesti ollut kyse kriisistä, vaan juuri viime kesälle osuneista tylsistä asioista, jotka tekivät elämästä vähän kurjaa. Mikä sitten on muuttunut? Oikeastaan vain kaksi isoa juttua, mutta kaikki näiden vastaavien kanssa kamppailleet tietävät, että otsikoiden alle mahtuu vaikka kuinka monta pienempää osakriisiä.

Ulkonäkö- ja ikuinen laihduttamiskriisi on hävinnyt lähes kokonaan, uskomatonta kyllä! En tässäkään ole koskaan ollut siitä pahimmasta päästä, mutta silti tuntuu, että olen viimeiset 30 vuotta elämästäni miettinyt ja suunnitellut, kuinka pitäisi laihduttaa, kuinka en ole riittävän hyvä tällaisena kuin olen ja nähden kaikenlaisia vikoja itsessäni niiden hyvien juttujen sijaan. En usko tämän koskaan häviävän lopullisesti, niin syvään meihin länsimaisiin naisiin on juurtunut ajatus jostain täydellisestä, mutta kuitenkin saavuttamattomasta, kropasta ja ulkonäöstä. Miten sitten huomasin tämän?

Meillähän oli nyt elokuun lopulla isot 50&60 -vuotissynttärijuhlat mieheni kanssa ja juhlien suunnittelu aloitettiin jo hyvissä ajoin viime keväänä. Silloin mieleen pompsahti lähes automaattisesti myös ajatus siitä, että ai niin, pitää sitten varmaan laihduttaa ennen niitä juhlia. Muutaman viikon tätä ajatusta pyöriteltyäni tajusin oikeasti miettiväni, että paskat! Ensinnäkin en todellakaan meinaa pilata kesääni laihduttamalla (varsinkaan, kun en kuitenkaan saisi sitä aikaiseksi, koska laihduttaminen on ihan persiistä). Toisekseen, kukaan melkein sadasta vieraastamme ei tule paikalle tarkistamaan minun painoani, eikä kenenkään juhlat mene pilalle, jos olen tällainen, kuin tällä hetkellä olen. Kolmanneksi, mulla on jo mekko valmiina juhliin (huom! myös vaatekriisi jäi siis puuttumaan, mikä oli ehkä oudointa, mitä mulle on ikinä tapahtunut) ja se mekko sopii mun tämänhetkiseen kroppaan kuin nakutettu. Jos edes onnistuisin laihtumaan, sitä pitäisi pienentää. Ja neljänneksi - tämä oli se paras juttu - koko ajatus siitä, että mun pitäisi laihduttaa meidän juhlia varten, tuntui jotenkin ihan järjettömän absurdilta.

Kun juhlat sitten olivat onnistuneesti ohi, katselin niissä otettuja valokuvia. Jälleen kerran, automaattisesti ensimmäinen ajatus oli ai että mä näytän kauheelta tossa kuvassa... Kunnes sitten seuraava ajatus pyyhki tuon kaiken pois. Tajusin, että näytän kuvissa just omalta itseltäni. Katsoin itseäni ulkopuolisen silmin; tuollainen minä olen. Näin myös sen herskyvän hyvän olon ja ilon, mikä mulla oli koko illan ajan. Näin vieraiden pirskahtelevan ilon ja riemun vanhojen ystävien jälleennäkemisestä, onnistuneista bileistä, hyvästä ruuasta ja musiikista. Yhdessäkään kuvassa en nähnyt paheksuvaa ilmettä, että miten se Emma nyt tuolta näyttää. Muistan lämpimät halaukset, jotka vaihdoimme, naurun ja kikatuksen. Syvälliset keskustelut vähän myöhemmin illalla aamuyön tunteina. Ja kaiken muun sen ihanan, mistä vieläkin tunnen ihan hykerryttävää onnenporinaa ❤

Olen myös ensimmäistä kertaa 30 vuoteen jättänyt ostamatta kortin kuntosalille tai johonkin jumpparyhmään, koska niin vaan pitää tehdä, kun syksy koittaa. Tiedän kaikkien näiden vuosien kokemuksella, että kaikki jää kesken kuitenkin. Olen löytänyt oman tapani liikkua - uiminen, vesijumppa, kävely, kotisalin (laiska) käyttö - enkä todellakaan halua enää koskaan syytää rahaa sellaiseen, mikä jää kuitenkin tekemättä ja aiheuttaa näin ollen pelkkää pahaa mieltä ja turhaa syyllisyyttä. Miehen kanssa olemme aloittaneet yhteisen hauskan, liikuntaa liippaavan, harrastuksen, mutta tämän motiivit olivat ihan erilaiset, kuin niiden lukemattomien pitää tehdä -kurssien (tästä meidän harrastuksesta myöhemmin lisää).

Mikä musta tulee isona? -ajatukset. Tämä on sinänsä ollut vähän hassu kriisi, koska en ole asiaa miettinyt hetkeäkään sen jälkeen, kun vuonna 1998 päätin vaihtaa opintosuuntaukseni opettajakoulutukseen. Sitten vuonna 2000 pitämieni ensimmäisten oppituntien jälkeen en ole kertaakaan miettinyt, että haluaisin tehdä jotain muuta. Silti kriiseilin tämän aiheen ympärillä pari vuotta. Pyörittelin ajatusta välivuodesta, jonka aikana opiskelisin (mitä?) ja pohdin, pitäisikö sittenkin ruveta tekemään jotain muuta (miksi?), nyt kun vielä ehtii (tyyliin "ennen kuin kuolen"... hohhoijaa). Mietin, että pitäisi varmaan jotenkin kauheasti kehittää itseään ja ruveta meditoimaan ja lukea filosofisia opuksia ja löytää elämän tarkoitus. Kirjoittaa keittokirja. Kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa joka ilta ja aamuisin tuottaa kolme sivua vapaata ajatuksenvirtaa paperille ennen aamukahvia (joka sekin varmaan pitäisi vaihtaa johonkin hiton fermentoituneeseen vihreään teehen). Ja niin edelleen.

Kunnes elokuussa koulun alkaessa tajusin, että voi jumalauta, että on väsyneitä ajatuksia mullakin ollut. No okei, keittokirjan haluaisin kyllä edelleen kirjoittaa, siitä ajatuksesta en ole luopunut. Ja ajatus opintovapaasta kiinnostaa ja kiehtoo edelleen, mutta kaikki muu on kyllä niin tarpeetonta höpötystä, että ei ole tosikaan. Olin opintovapaalla viisi vuotta sitten ja se oli ihan mahtavaa, sen meinaan tehdä vielä kertaalleen jossain vaiheessa. Tykkään opiskelemisesta tosi paljon, mutta en meinaa (kuten en edelliselläkään kerralla) opiskella uutta ammattia, vaan syventää ja laajentaa osaamistani omalla alallani. Mikä musta tulee isona -ajatus on nyt fokusoitunut ja kohdistunut taas tekemääni työhön; olen ekaa kertaa moneen vuoteen uudistanut kurssejani aika isolla kädellä, innostunut kollegojen kanssa suunnittelemaan uutta ja haaveilen kansainvälisen projektin käynnistämisestä, sellaisesta, missä minä olen se vastuuopettaja. Eiköhän tässä ole ihan riittävästi.

Ilman näitä kahta isoa ja niihin liittyviä lukemattomia osakriisejä elämä on ollut jotenkin yllättävän kepeää. Mutta kuten jo alussa sanoin, ihan täysin kriisittömäksi en sentään ole muuttunut. Jäljellä ovat edelleen ainakin ikuinen hiuskriisi, sitäkin ikuisempi pitäisi saada aikaiseksi -kriisi, pitäisi syödä paljon useammin kasvisruokaa -kriisi, miten meidän pihasta ja puutarhasta saisi kivan? -kriisi, kuka veisi noi kamat kirpparille? -kriisi, nenäkarvat -kriisi ja mulla ei ole mitään päällepantavaa -kriisi. Plus ne kaikki vähintään 18 yllättävää uutta kriisiä, jotka joka viikolla puhkeavat ja täyttävät kaikki päivät aamusta iltaan.

Mutta hei, ne on vaan elämää ❤

Miten sulla menee?

p.s. sille, joka ensimmäisenä laskee kuinka monta kertaa tässä postauksessa on käytetty sanaa kriisi, lupaan lähettää perinteisen postikortin (kunhan vaan ilmoitat ensin luvun täällä ja laitat sitten sun osoitteen blogin sähköpostiosoitteeseen) 😀
p.p.s. kaikki kuvat liittyvät ihan uuteen kriisiin: hillitön hinku päästä matkustamaan. Mistä taas sitten poikii ilmastoahdistuskriisi. Huoh. Kuvien osoitteet unohtui taas kerran merkata muistiin...