AIKANSA KUTAKIN

Elämä on pitkä aikajana, joka muodostuu hyvistä, huonoista, tosi hyvistä ja tosi huonoista paloista. Kahden palan välissä on aina joku käännekohta; tapahtuma, hetki, oivallus tai jokin ulkoinen tekijä, joka kääntää kelkan uuteen suuntaan. Jokaisen elämän palasen voi myös jakaa pienempiin osiin, joita jokaista myös jakaa ihan samalla tavalla erilaiset käännekohdat. Jos oikein ruvetaan viilaamaan, jokaisen vuoden, kuukauden, viikon ja joskus jopa päivän voi jakaa paloihin. Oli mittakaava mikä tahansa, elämän pieniä tai isoja paloja jakaa aina se yksi hetki, jolloin kaikki muuttuu.

Me kaikki elämme tällä hetkellä keskellä täysin uutta elämän jaksoa. Kenelläkään ei ole ollut tällaista palasta omalla janallaan, eikä kukaan varmasti osannut ennustaa sitä, miten tämän uuden jaksaisi tai kestäisi. Osa meistä on ehkä miettinyt jossain vaiheessa tällaista tilannetta etukäteen ja pohtinut, miten siitä selviäisi. Minä olen tätä joutunut miettimään jo ihan työni puitteissa, biologian ja maantieteen kursseilla käsitellään pandemioita monesta eri näkökulmasta ja kuvittelin olevani "valmis" sitten, kun se joskus iskee. Huomatkaa, että sanoin kun se iskee; tämähän ei ollut mikään yllätys, vaan pelkästään ajan kysymys, että näin tulee käymään. Olin kuvitellut, että sekä oma henkinen, että fyysinen (ruokakomero yms.) varautuminen olisivat olleet riittävät, ottaen huomioon myös sen, että minä olen se, joka yleensä on selviytynyt elämän kriiseistä ja isoista käännekohdista todella hyvin. Olen aina ollut se vahva ihminen, joka on tottunut kannattelemaan myös muita hädän tullen ja nuorempana jaksoin omat vaikeat ajanjaksotkin hyvin ilman muiden tukea (toim.huom. mikä ei tietenkään ollut se järkevä tapa käydä niitä läpi, mutta se oli minun tapani).Viimeisen 14 vuoden aikana rinnallani on ollut upea mies, joka on tukenut minua vaikeina hetkinä ja myös opettanut minulle sen, että aina ei tarvitse pärjätä ja jaksaa yksin. Lähtökohdat tämän poikkeusajan kohtaamiseen olivat siis kohdallani hyvät, etten sanoisi jopa erinomaiset.

Ja kuinkas sitten kävikään! Romahdin ihan täysin todella nopeasti, enkä päässyt jaloilleni, vaikka kuinka yritin. En jaksanut nähdä mitään hyvää tai positiivista missään, vaikka kaiken hälyn keskellä olenkin elänyt turvallisesti omassa pienessä maailmassamme täällä metsän keskellä. Molemmilla on töitä (ihan sama, vaikka niitä on liikaakin, mutta sentään on), taloutemme ei sakkaa, kukaan läheisistä ei ole sairastunut, ulkona voi olla niin paljon, kuin lystää, lapsi on sopeutunut tilanteeseen hienosti ja kaupassa on voinut käydä suht turvallisin mielin, pikkukaupunki on selviytynyt tähän mennessä vähillä tartunnoilla. Silti kaikki on ollut nyt melkein kahden kuukauden ajan täyttä paskaa ja negatiivisuutta aamusta iltaan. No okei, tietenkin parempiakin hetkiä on ollut, mutta noin niinkuin pääsääntöisesti.

Välttämättä kuitenkin jossain vaiheessa koittaa se käännekohta ja mulla se hetki oli eilen. Olin tiistaina kirjoittanut tänne blogiin tosi negatiivisen tekstin siitä, kuinka vellon ja vatvon asioita päivästä toiseen ja jotenkin jo eilisaamusta lähtien vähän hävetti se teksti. Tai oikeastaan ärsytti; ei toi tyyppi ole minä, en minä ole tuollainen! Luin oman kirjoitukseni päivän mittaan monta kertaa ja joka kerta se ärsytti aina vaan enemmän. Hävetti ja harmitti, mutta samaan aikaan joku ihan uusi ääni pään sisällä (ei, en ole ruvennut kuulemaan ääniä 🙉) myös supsutti ekaa kertaa kahteen kuukauteen, että "hei, ei toi oikeasti olekaan sinä, anna sen nyt vaan mennä". Samana päivänä kovasti arvostamani kollega ja ystävä sanoi yhden tosi tärkeän asian tähän etäopettamiseen liittyen Teams-kokouksessamme ja myös lempeästi hieman moitti ja ojensi minua asenteestani. Ja ehkä tähdetkin sitten olivat otollisessa asennossa - en kyllä yhtään usko mihinkään tähtihöpönpööhön, mutta joskus niitäkin kuitenkin näköjään kannattaa vähän miettiä. Ja niin sitten eilen kävi, että totesin marinan nyt riittävän. Aikansa kutakin ja nyt on tullut aika lopettaa tämä vaihe elämässä. Vaikka vaihe jatkuu edelleen ulkopuolella, on minulla lupa jatkaa omassa kuplassani hyvää elämää ja nauttia siitä.

Mitenkään simbsalabim se ei tietenkään käy (jos itse nyt aloit toivoa samaa), vaan käännekohdan saavuttaminen vaatii tietyn määrän aikaa, ajatuksia, tunteita ja tapahtumia. Jokaisella matka on erilainen ja eri pituinen. Minulla tuli mitta täyteen eilen, kyllästyin siihen itsesäälissä ja ankeudessa rypevään itseeni. En jaksa enää elää sellaisen ihmisen elämää, joka ei ole minä.

En todellakaan lupaa, ettenkö välillä valittaisi jatkossakin tai vaipuisi synkkyyteen jonain päivinä. Tunnen kuitenkin itseni niin hyvin, että tunnen jopa ihan fyysisesti sen muutoksen, mitä eilinen sai aikaan. En ole elänyt tällä tavalla kahteen kuukauteen. Pelkään, harmittaa ja vituttaakin edelleen. Ärsyttää, vaivaa, mietityttää, pohdituttaa, raivostuttaa ja kaikki muut ne sadat tunteet, joita tämän kevään aikana on tullut käytyä läpi, ovat edelleen täällä. Mutta silti tuntuu erilaiselta. Hengitän vapaammin ja seison suorassa. Hymyilin aamulla miehelle heti kun heräsin ja halasin lasta spontaanisti ja tukahdutin hänen olkapäätään vasten pienen, lähes itkuisen onnenhuokauksen.

Otin tällä blogin puolella käyttöön uuden tunnisteenkin: positiivista. Inhoan yleensä semmoista väkisin vääntämistä, mutta poikkeusoloissa on voimassa poikkeussäännöt. Ja kyllähän se "väkisin vääntäminen" monesti (oli aihe mikä tahansa) tuottaa tulosta, joten miksi ei tässäkin tilanteessa? Mitään onnellisuuspäiväkirjaa en sentään ala täyttämään (olen kokeillut, ei ole minun juttuni), mutta päätin nyt ensi töikseni listata tähän itselleni muistiin kaikki ne kivat (ainakin osan niistä) jutut, joita elämässä tällä hetkellä on. Lupaan myös, etten oksenna pahaa oloa enää tänne blogin puolelle, ei kai kukaan jaksa niitä lukea kerrasta toiseen, jos itsekin tuntuu pahalta!

💓 Lapsi täyttää vuosia huomenna ja on ihan yhtä innoissaan synttäreistään, 

kuin aina aikaisemminkin!

💓 Olemme kaikki terveitä, kuten myös läheisemme. Varsinkin se, että äiti ja isä ovat koko kevään olleet turvassa kakkoskodissaan maaseudulla, on ollut ihanaa.

💓 Meillä molemmilla on töitä tällä hetkellä ja myös tulevaisuudessa.

💓 Aloitimme talon ulkopuolen ja kuistien viimeistelyn ja vihdoin myös ison terassin rakentamisen. Siitä tulee Korona-terassi 😝

💓 Piha ei ole koskaan ollut näin siisti keväällä, koska meillä on ollut aikaa haravoida ja rapsuttaa sitä. Saan myös keittiöpuutarhan kylvöt tehtyä tänä vuonna kerrankin ajoissa.

💓 Kävin kampaajalla eilen ja peilistä katsoo pitkästä aikaa suht normaalin näköinen tyyppi. 

Puin myös ihan oikeat vaatteet päälle eilen ja tänään.

💓 Niinä päivinä, kun olen jaksanut tehdä ruokaa itse, olen kokeillut kaikkea kivaa uutta ja myös syönyt parsaa enemmän, kuin koskaan aikaisemmin.

💓 Ankea aika on vähentänyt ruokahalua ja herkkuhimoja, joten pelättyjä Korona-kiloja ei ole päässyt kertymään. (Tähän täytyy kyllä rehellisesti tunnustaa, että sen, minkä olen vähentänyt syömisen kautta saaduista kaloreista, olen kyllä ihan kiitettävästi kompensoinut viinillä, että ei tässä sentään laihtumaan ole päässyt.)

💓 Vaikka en ole ulkoillut läheskään niin paljon, kuin olisin voinut, olen kuitenkin ollut pihalla ja lenkkipoluilla paljon useammin, kuin normaalisti olisin ehtinyt.

💓 Kirjastosta tuli tänään ensimmäinen noutoilmoitus, pian pääsee taas lainaamaan ja lukemaan ilman, että täytyy säännöstellä.

💓 Mikä parasta ja ihaninta: päätimme tänään (monen vuoden jahkaamisen jälkeen), että meille tulee pihalle uima-allas. Nimellisesti se annetaan lapselle synttärilahjaksi, mutta kyllähän se ihan yhtä lailla on lahja minulle. Päätin, että se on palkinto minulle tämän kevään työrupeamasta. Hetki tietenkin menee, ennen kuin se tuossa pihalla on ja pulikointivalmiina, mutta veikkaan, että elokuussa lapsi ja minä olemme muuttuneet rusinoiksi kaikesta vedessä lillumisesta. Kääk, en kestä, olen niin innoissani!!! 💓

Kun listasin näitä, tajusin, kuinka paljon hyvää ja positiivista tällä hetkellä on, koronasta huolimatta. Listaa olisi voinut jatkaa vielä vaikka kuinka pitkään, jos olisi alkanut miettimään ihan kaikkia pieniäkin juttuja.

Kiitos ja anteeksi viimeisistä postauksistani, uskoisin, 

että edes suht normaali Emma on nyt palannut kuvioihin 💓