MITÄ KORONAKEVÄT ON OPETTANUT?

Olen jo hetken aikaa miettinyt, että haluan kirjata tänne blogin puolelle jonkinlaista yhteenvetoa tästä poikkeusajasta ja nimenomaan siitä, mitä kaikkia ajatuksia se on saanut aikaan. Tämä on tällä hetkellä ainoa päiväkirjani, en ole kirjoittanut paperiversiota enää vuosiin, mutta paperikalenteriin olen kirjannut kaikkien menojen lisäksi ajankohtaisia juttuja ja välillä jopa ajatuksianikin. Tämän kevään ajalta paperikalenteri on kuitenkin täysin tyhjä, joten ainoat merkinnät tästä ajasta tulevat löytymään täältä blogin puolelta.

Tämä vihko on hauska muisto: olen joka aamu kirjannut ylös päivän tehtävät jutut (eivät mahtuneet normaalin kalenterin puolelle) ja myös päivän mittaan lisäillyt / yliviivaillut tekemisiä. (Kuva on tarkoituksella epätarkka, jotta tietyt henkilötiedot eivät erottuisi.)

Olisi tosi hienoa aloittaa jollain mahtavan ylevällä oivalluksella, josta kävisi ilmi joku luonteen kasvaminen ja blaablaablaa. On kuitenkin ihan pakko aloittaa asialla, joka on kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä:

Vitutukseen ei kuole.

Anteeksi vaan kielioppini, mutta suomen kielestä ei löydy parempaa sanaa kuvaamaan tuota tunnetta. Vaikka v-sanan käyttöä kaihdan ja kavahdan silloin, kun sitä käytetään vain turhana täytesanana, niin pidän sitä kuitenkin yhtenä parhaana sananamme kuvaamaan... no, sitä kun vituttaa! Ja ai että niin on tehnyt lukemattomina päivinä tämän kevään aikana. Yleensä mulla menee negatiiviset tunteet ohi yhtä nopeasti, kuin ne kuohahtavat pintaan, mutta tämä kevät 2020 oli viikkokausia vain ja ainoastaan tuota yhtä tunnetta. Se oli uuvuttavaa, kamalaa, pelottavaa, kuormittavaa ja peitti kaikki muut tunteet alleen. Olin oikeasti ihan varma jossain vaiheessa, että en pääse siitä yli enää koskaan ja että murrun sen kaiken alle. Mutta niin vaan siitä selvittiin. Sen kummemmin asiaa analysoimatta (senkin aika tulee varmasti joskus), oli hienoa huomata, että ihan pohjaltakin pystyy kömpimään ylös. (Ja nyt tähän huomautus: en todellakaan tarkoita rinnastavani omaa paskaa fiilistäni heihin, jotka ihan oikeasti ovat pohjalla, masentuneita ja lamaantuneita syystä tai toisesta. Puhun nyt vain itsestäni ja tuntemuksistani verrattuna siihen normaaliin, aikaan ennen Koronaa.)

Paljon muitakin asioita on ja jokaisesta tekisi mieli kirjoittaa kokonaisen postauksen mittainen höpinä. Jotta tämä ei postaus ei jäisi roikkumaan keskeneräisiin, listaan ne tähän nyt vain lyhyesti itselleni muistiin ihan satunnaisessa järjestyksessä. Saatan palata yksittäisiin kohtiin myöhemmin, mutta nyt pidän tärkeimpänä saada nämä paperille.

Olen aina tiennyt, että työ on minulle tärkeää, mutta en ollut tajunnut aikaisemmin, kuinka välttämätön osa se on elämääni. Ja siis nimenomaan semmoisenaan, kuin sitä normaalitilanteessa pääsen tekemään. En tätä ala vatvomaan tämän enempää, koska olen käyttänyt tänä keväänä jo ihan tarpeeksi aikaa tästä puhumiseen.

Työyhteisön ja opiskelijoiden merkitys omassa sosiaalisessa elämässäni on näemmä todella suuri. Olen nykyjään (siis jo monen vuoden ajan) aika erakko siinä mielessä, että näen ystäviäni ja ylipäätään ihmisiä tosi harvoin. Mahtavat työkaverit ja fiksut nuoret muodostavat normaalisti merkittävän osan ihmiskontakteistani ja molempia olen kyllä kaivannut tosi paljon tämän kevään aikana!

Olen näemmä sellainen, että kun arjen arvosana laskee alle kriittisen pisteen, alan vellomaan ja marisemaan asioista. Ei hyvä - ei jatkoon! Tälle pitää tehdä jotain (tai sitten vaan toivoa, että tällaista kevättä ei tule enää ikinä).

Osaan työntää pelon tunteet aika nopeasti johonkin mustaan aukkoon, takaisin sinne, mistä ne ovat tulleetkin. Tällä tarkoitan nyt pelkoa omasta tai läheisten sairastumisesta. Muutaman kauhun hetken olen yön pimeinä tunteina viettänyt näiden tunteiden parissa, mutta näköjään vahvuuteni loppujen lopuksi on olla huolehtimatta liikaa isoista asioista. Pienistä asioistahan sitten huolehdin senkin edestä lähes 24/7, mutta se ei liity tähän kevääseen, vaan on luonteenpiirre, joka mulla on ollut aina.

Positiivisena juttuna on ollut hienoa huomata, kuinka hyvin olemme perheenä pärjänneet tässä tilanteessa. Mies toki on käynyt töissä, että ihan samassa sardiinipurkissa emme ole joutuneet kököttämään, mutta varsinkin lapsen kykyyn sopeutua radikaaliin muutokseen lähes yhdessä yössä olen todella ylpeä.

Niin ikään positiivista on se, että tämä kevät on konkretisoinut sen, kuinka vähällä sitä pärjää. En ole kokenut mitään vieroitusoireita siitä, että en ole päässyt spontaanisti ostamaan uutta paitaa tai jotain muuta (näköjään) tarpeetonta. Rahaa on kulunut tosi vähän, kun bensakulut ovat pienentyneet noin 80 % normaalista, eikä mitään spontaania tuhlaamista ole tullut tehtyä, joten jotain on kerrankin jäänyt jopa säästöön. Nämä säästöön päätyneet rahat olen lisännyt kesän lomareissua varten säästettyihin rahoihin (mulla oli ihana suunnitelma, mutta ei mietitä sitä nyt ❤) ja olen uskaltanut tehdä päätöksen näiden rahojen suhteen ja hankin meille pitkään haaveillun uima-altaan. Lomarahat laitetaan terassiin. jota myös on suunniteltu jo monta vuotta. Näköjään olen sellainen, että jos niillä rahoilla olisi ollut muuta käyttöä, en olisi "uskaltanut" saada aikaiseksi näitä kahta asiaa, joista olen jo pitkään haaveillut. Vähän outoa, jos ihan tarkkaan asiaa miettii... (niinpä me emme mieti sitä tämän tarkemmin).

Kun normaali otetaan sulta pois, pienet asiat (työn lisäksi) ovat kuitenkin ne, mitä jää eniten kaipaamaan. En ole harmitellut menetettyä lomareissua, en missattua Elastisten keikkaa lapsen kanssa (no okei, harmittelin sitä kyllä aika paljon...), en oikeastaan kauheasti mitään isoa. Mutta olen kaivannut ihan jumalattoman paljon kirjastoa (nyt kun lainaamaan on taas päässyt, olen ehtinyt hakea jo kolme kertaa varattuja kirjoja meidän pienen kirjaston "koronakopista"), uimahalliin pääsemistä, ihmisten halaamista ja kättelemistä, yskimistä julkisesti ilman, että tuntee itsensä spitaaliseksi. Kaipaan sitä, että voin kaupassa hipelöidä tomaatteja tai avocadoja ennen kuin sujautan ne pussiin. Odotan sitä päivää, ettei joka paikkaan mennessä tarvitse muodon vuoksi löträtä sen käsidesin kanssa (joka siis on tietenkin parempi kuin ei mitään, mutta ilman käsien pesemistä aika turhaa touhua). Kun ei tarvitse ihan kaikesta mahdollisesta miettiä, että saako näin nyt tehdä.

Tärkeimpiä ovat tietenkin nämä. Kun pääsen taas halaamaan vanhempiani ja sisaruksiani. Kun näen taas (puoli)lapset ja -lapsenlapset. Kun pääsen istumaan iltaa kahden rakkaimman ystäväni kanssa ilman turvavälejä tai halauskieltoja. Kun herään ensimmäistä kertaa aamulla niin, että ensimmäinen ajatus ei ole "mitäköhän tänään?".

Tästä jäi pois varmasti ihan älyttömän paljon, mutta tärkeimmät ehkä tässä. Loppuun säästin kuitenkin kevään positiivisimman asian, josta toivon, että saisin jatkaa näin ikuisesti.

Tissiliivejä ei ole tarvinnut käyttää kuin kaupassa käydessä. 

Eikä välttämättä aina silloinkaan.

Mites teillä muilla? 

Onko sellainen tunne, että pystyy jo summaamaan jotain tästä keväästä, 

vai ovatko ajatukset vielä auki? 

Oletko oppinut itsestäsi tai elämästäsi jotain tärkeää?