ELÄMÄNI TALO

Täytin eilen vuosia. Tämän ikäiset naiset usein piilottelevat ikäänsä, en oikein ymmärrä miksi. 47 vuotta. Nuoriherra kysyi aamulla kuinka paljon täytän ja "nelkyt ja risat" -vastaus ei riittänyt (mistä ihmeen risuista sä äiti puhut???), joten piti oikein sormipelillä laskea :)

Päivä oli kiireinen ja piti sisällään siirtymistä paikasta a paikkaan b. Autossa oli aikaa miettiä. Kurkin itseäni peruutuspeilistä ja pohdiskelin. Ryppyjä. Check! Silmäpusseja. Check! Harmaata. Check!  Löllöä siellä sun täällä. Check! Suonikohjujakin jo muutama. Check! Ja sitä rataa. Kriisin ainekset siis kasassa!? En kuitenkaan saanut mitään paniikkia aikaiseksi, päinvastoin - naamalle levisi leveä virne joka kerta kun kurkkasin peiliin. Ei minulla ole mitään syytä keski-iän kriisiin!

Mietiskelin siinä ajellessani, että keski-ikäinen nainenhan on parhaimmillaan kuin vanha puutalo. Semmoinen ihana vanha, tiedättehän! Ei mikään kantti kertaa kantti, vaan moniulotteinen vanhoine erkkereineen ja lasikuisteineen. Vähän repsottaa sieltä sun täältä, mutta kun kaukaa katsoo, niin pienet kauneusvirheet eivät näy. Kun kivijalka ja rossipohja ovat kunnossa (kiitos onnellisen lapsuuden), eikä talossa ole sen pahempia home- tai rakennevaurioita (kummallista kyllä, vaikka siitä vähän huolettomasti pidettiin jossain vaiheessa huolta), niin rakennushan on varsinainen aarre.

Se on monikerroksinen ja sokkeloinen, täynnä huoneita, jotka ovat pullollaan mitä hienompia muistoja. Jotain pimeitä nurkkiakin toki löytyy ja ehkä muutama huone, johon ei enää huvita palata. Pieni pintaremontti tekee ihan hyvää silloin tällöin, mutta liian suuria rakenteellisia muutoksia ei kannata ruveta tekemään. Eikä varsinkaan isoa remonttia uusilla ja moderneilla materiaaleilla - talosta häviää silloin kaikki luonne ja siitä tulee korni jäljitelmä.

Siinä talossa asutaan (toivottavasti) vielä pitkään, joten siitä täytyy pitää hyvää huolta. Se on rakas ja arvokas. Täydellinen suorastaan. Elämäni talo!

Emma <3