AINA, JOSKUS, EI KOSKAAN ja hieman harvinaisempaa kuvamateriaalia

Näitä kivoja haasteita putkahtelee säännöllisesti, tällä kertaa uuden haasteen käynnisti Tuula. Mä tykkään näistä tosi paljon; ovat riittävän "kepeitä" (varsinkin näin kesäaikaan) ja kuitenkin aina niin täynnä asiaa. On kutkuttavaa lukea, mitä muut kirjoittavat ja tuntuu, että tätä kautta muihin kirjoittajiin tutustuu aina vähän paremmin. Tällä kertaa tarkoitus on listata viisi asiaa, joita teen aina, joskus ja ei koskaan.

Ajattelin ensin, että tämähän on tosi helppo. Mutta ei kuulkaas ollutkaan - kuinka vaikeaa voikaan olla päättää vain viisi asiaa jokaiseen kohtaan?! Mä olisin keksinyt ainakin kymmenen, etten jopa enemmänkin, mutta näillä mennään nyt tällä kertaa. Niin joo ja ennen kuin aloitan, se edellisessä postauksessa lupailemani kirjoitus talveen liittyen saakin nyt odottaa vielä vähän aikaa. Oli sittenkin vähän liikaa miettiä talveen liittyviä asioita perusteellisesti tässä vaiheessa kesää 😄

Aina

Sanon aina, joka päivä, edes kerran miehelleni ja lapselleni rakastavani heitä. En tavan vuoksi, vaan koska se pitää paikkaansa, eikä sitä voi koskaan sanoa liian usein. 

Kuva täältä

Syön aina aamiaisen, ihan aina. Nuorempana paahdoin menemään pitkälle lounasaikaan asti (joskus ylikin, koska oli muka järkevää olla syömättä, jotta laihtuisi - huh, mitä hulluutta!) pelkän kahvin voimin. Ei ihme, että olo oli nuutunut, maha kipeä ja kiloja kertyi. Nykyjään on ihan pakko saada aamulla jotain mahaan ennen kahvia.

Kesäaamuina aamupala ei ole raskas, mutta jotain pitää kuitenkin saada!

Lisää syömiseen liittyviä juttuja. Syön aina jotain tuoretta ruuan kanssa. "Salaatti" voi olla yksinkertaisimmillaan pilkottuja porkkanoita ja paprikaa, mutta jotain lautasen reunalta löytyy aina. Okei, tähän on kaksi poikkeusta: jauhelihaperunasoselaatikon (itse tehtynä ihan superhyvää!) kanssa syödään vain suolakurkkuja ja etikkapunajuuria ja kaalilaatikon kanssa vain puolukkasurvosta.

Menen aina mielelläni töihin. Tämä voi kuulostaa uskomattomalta, mutta pitää paikkaansa. On toki aamuja ja päiviä, jolloin en varsinaisesti haluaisi mennä mihinkään, enkä tehdä mitään (viime talvena varsinkin tosi usein!), mutta vastentahtoisuus ei koskaan liity rakastamaani työhön. Vaikka olisi miten kurja päivä ja fiilis, niin viimeistään siinä vaiheessa, kun avaan luokan oven ja päästän opiskelijat sisään, innostun. Aina uudestaan ja uudestaan, vielä melkein 20 vuodenkin jälkeen. Tästä syystä alan myös kaivata takaisin töihin heinäkuun loppupuolella. Olen ihan älyttömän kiitollinen siitä, että mulla on työ, joka tuo niin paljon sisältöä elämään ja tuntuu niin tärkeältä ja mielekkäältä. 

Tarkistan aina illalla monta kertaa, että kännykän herätys on varmasti päällä. Ja toki tarkistan myös, että ovi on varmasti lukossa, kun lähden töihin, pesukoneen hana kiinni, kun olen ripustanut pyykit jne.jne. Eli öh, taidan olla vähän neuroottinen. Lohdutan kuitenkin itseäni sillä, että niin kauan kuin henkilö itse tajuaa omat neuroosinsa, ne eivät ole vaarallisia. (Eivätkä ne myöskään saa häiritä muiden ihmisten elämää.) Tästä syystä meillä on kahvinkeitin, joka menee itse kiinni tietyn ajan kuluttua. Eipä tarvitse enää ajaa takaisin kotiin aamulla tarkistamaan asiaa... Ja koska en juurikaan koskaan silitä mitään, niin silitysraudan suhteen mulla ei ole tätä ongelmaa 😂
 
Joskus

Huomaan aika usein joskus, varsinkin väsyneenä, nipottavani asioista, joilla ei ole mitään merkitystä edes itselleni. Kunhan vaan jostain selkäytimestä kumpuaa automaattinalkutus päälle ennen, kuin itse edes tajuaa aloittaneensa. Aiheet liittyvät usein leivänmuruihin, parittomiin sukkiin, lataamattomaan kännykkään, unohtuneisiin kalenterimerkintöihin, "väärin" täytettyyn astianpesukoneeseen tai johonkin muuhun yhtä vähäpätöiseen asiaan. Tämä oikeasti ärsyttää (varmasti muitakin, kuin itseäni!), koska en ole luonteeltani nalkuttajatyyppi ja inhoan yli kaiken turhaa sanomista ja naputtamista. Joskus näköjään vaan on pakko.

Joskus harvoin käyn saunassa, mutta en kauhean mielelläni. Multa taitaa puuttua se suomalainen saunomisgeeni; en vaan mitenkään nauti kuumassa istumisesta. Saunanjälkeinen olo tosin on aika ihana, mutta varsinkin nyt kuumien aaltojen aikakaudella saunaillan jälkeinen yö on ihan helvettiä. Kun menen saunaan, viivyn siellä vain parien löylyjen ajan ja singahdan sitten ulos hengittämään ja vilvoittelemaan. Ja tämä ei liity mitenkään siihen, minkälainen meidän sauna on (huonoon mua ei saa millään), meillä on kotona ihan huippuhyvä sähkösauna ja vanhempieni kesäpaikassa tietenkin se Suomen paras puulämmitteinen. Ei vaan ole mun juttu. Poikkeuksen tekee kirpakka talvipäivä, pakkasessa tehty kävelylenkki ja sen jälkeen pikainen sulatusoperaatio päiväsaunassa.

Joskus saan aikaiseksi kylvää tai istuttaa jotain riittävän ajoissa keväällä. Yleensä toukokuussa on niin tyhjiin puserrettu tiskirätti -fiilis lukuvuoden takia, että kevättyöt puutarhassa tuntuvat naurettavan kaukaiselta ajatukselta. Tai sitten vaihtoehtoisesti en uskalla, koska pelkään kylmiä öitä. Naurattaa toi "pelko" - ihan kuin kyse olisi jostain elämää suuremmasta asiasta. Mitä sitten, vaikka pussillinen siemeniä menisikin haaskuun liian aikaisesta kylvöstä johtuen? Tänä vuonna olisi perunatkin voinut laittaa kasvulavaan jo toukokuun alkupuoliskolla, mutta eihän kukaan uskonut, että lämpö vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu... No, tänä(kin) vuonna syödään siis omia uusia perunoita vasta joskus elokuun loppupuolella. Retiisejä sentään tajusin kylvää, mutta en kyllä sitten saanut aikaiseksi kastella niitä riittävästi, joten olivat suurimmaksi osaksi aika puisevia.

Toisinaan sepittelen mielessäni elämäni tarinan uusiksi. Kyse ei ole siitä, että olisin tyytymätön tähän nykyiseen (en todellakaan), vaan silkasta mielenkiinnosta. Mitä olisi tapahtunut, jos olisin aikoinaan päässyt lääkikseen ja lähtenyt opiskelemaan Ouluun? Entä mitä, jos olisimme asuneet lapsuuteni jossain muualla, olisiko se vaikuttanut merkittävästi elämäni tarinaan? Tähän saattaa joskus tulla mukaan synkkämielisiäkin mietteitä; mitä jos sairastuisin nyt syöpään ja kuolisin vuoden kuluttua? En oikein tiedä, mistä tämä sepittelyn halu (tarve?) tulee - ehkä kyse on siitä ikuisesta unelmastani kirjoittaa kirja, mutta koska en koe osaavani, kirjoitan edes oman tarinani uudestaan ja uudestaan. Tavallaan tätä on myös sikäli ihana tehdä, että joka kerta voi onnellisena todeta, että onneksi kaikki kuitenkin meni näin kuin meni.

Edelleen joskus ostan numeron liian pienen vaatteen, ajatuksena käyttää sitä sitten kun... Tämähän on hölmöintä mitä voi tehdä, enkä enää sorru näihin ostoksiin kuin hyvin harvoin ja silloinkin vaatteen pitää a) olla roimassa alennusmyynnissä ja b) siihen mahtumisen pitää olla jollain lailla realistista. Tosin tunnen oman kroppani ja sen koon vaihtelut nykyjään sen verran hyvin, että olen pari kertaa jopa onnistunut; olen tiennyt laihtumisen (siis parin kilon verran) olevan meneillään ja vaatetta on kuin onkin voinut käyttää kahden kuukauden kuluttua. Älytöntä tämä on silti!

En koskaan

En koskaan mene nukkumaan vihaisena. Tai siis saatan olla vihainen jostain asiasta vaikkapa maailmanpolitiikkaan liittyen, mutta niin, että olisi sopimaton riita käynnissä miehen tai lapsen kanssa. Tämä oli asia, jossa huomasimme heti olevamme samanlaisia miehen kanssa silloin aikoinaan, kun tapasimme ja tästä on pidetty kiinni. Meillä nyt yleensäkään ei kauheasti riidellä, mutta kun jotain kränää tulee, niin se sovitaan aina ennen nukkumaanmenoa. Sama pätee lapseen, joka äitinsä temperamentin perineenä esiteininä saa usein aikaan jonkun taistelun illalla (kröhöm, äidillähän ei tietenkään ole osaa eikä arpaa näiden kähinöiden syntymiseen...). Asiat sovitaan ennen, kuin sanotaan hyvää yötä, vaikka siinä menisi kuinka pitkään.

En myöskään koskaan mene nukkumaan meikit päällä. En ikinä. Jopa nuorempana, kun illat saattoivat venyä "hieman" pitkäksi ja kotiintulija ei muuten välttämättä aina ollut parhaimmillaan, putsasin silloinkin meikit tunnollisesti pois. Mulla on hyvä iho, joka kuitenkin kiukuttelee heti todella ponnekkaasti, jos se ei saa "kauneusunia". Ja jos silmämeikkiä jäisi, silmät olisivat aamulla turvonneet ja muurautuneet kiinni. Silloin aikoinaan tuli kyllä usein testattua, että tämä ilmiö tapahtuu meikittömillekin silmille...

Saattaa niitä turvonneita silmäluomia ja mustia silmänalusia esiintyä vanhemmitenkin, syystä tai toisesta... (kuva otettu Hämeen linnassa, en normaalisti kulje kypärä päässä!)

En koskaan katso tv:stä suomalaisia (tai muunkaan maalaisia) viihde- tai tosi-tv-ohjelmia. Kaikki mahdolliset Putoukset, Paratiisisaaret ja Salkkarit eivät vaan jaksa kiinnostaa yhtään. Olenkin aina ihan kuutamolla, kun ihmiset alkavat puhua kaiken maailman Munamiehistä, Tanhupalloista tai alkavat hokemaan jotain mie romahan -juttuja. Jos katson telkkaria, avaan mieluummin jonkun hyvän sarjan Netflixiltä (ja koukutun siihen sitten pariksi kuukaudeksi...).

Mm. tämä koukutti pahemman kerran! (kuva täältä)

En koskaan syö lipeäkalaa tai kieltä. Molemmissa on niin iljakkeinen suutuntuma, että en vaan pysty. Muutenkin suutuntuma on tosi tärkeä juttu ruuassa; kaikki, mikä on vähääkään niljakkeista, iljakkeista tai muuten vaan epämääräisen tuntuista suussa, herättää puistatuksia ja syön vähemmän mielelläni. Mutta lipeäkalaa ja kieltä en koskaan.

En koskaan jätä laittamatta hiuksia aamulla (tai siis herättyäni, milloin se nyt esim. lomalla tapahtuukaan). Tämä ei todellakaan liity turhamaisuuteen, kuljen koko kesän ja kaikki viikonloput ilman meikkiä, enkä muutenkaan liiemmin mieti, miltä muiden silmissä näytän. Tukkahomma johtuu siitä, että mulla on liian paksut hiukset, niissä on pari itsepäistä pyörrettä ja toisaalta niistä puuttuu kaikki luonnollinen taipuisuus. Jos annan niiden olla kuten itse haluaisivat (kyllä, niillä on ihan oma tahto ja niitä pitää teititellä!), oloni on epämukava; osa tukasta roikkuu raskaana pitkin päänahkaa ja osa sojottaa minne sattuu (varsinkin otsalla estäen kaiken näkyvyyden). Tästä johtuen sutaisen tarrapaplarit päähän joka aamu, oli arki, viikonloppu tai loma. Niiden laittamiseen mene vain pari minuuttia ja jo hetken kuluttua hiukset taipuvat edes suhtkoht siihen suuntaan, mihin haluankin.

Äidin aamuiset paplarit ovat loppumattomien däppäysten ja ennen kaikkea facepalmien aihe (en tosin ollut rullat päässä Hämeen linnassa, koska ne eivät olisi mahtuneet ritarikypärän alle...)

Ja lopuksi - koska en koskaan laita tänne blogin puolelle omaa kuvaani - teen siitä vihdoinkin poikkeuksen :) Tarkkasilmäisimmät erottavat kuvasta arven, joka minulla on ollut pikkutytöstä lähtien. Olimme vanhempieni kanssa pahassa autokolarissa, jossa onneksi ei käynyt (kuin ihmeen kaupalla ❤) mitään muuta. Voin joskus kertoa siitä vähän tarkemminkin (jos nyt ketään kiinnostaa...), mutta sen verran jo tässä vaiheessa, että se ei koskaan ole ollut mulle ongelma, vaan osa identiteettiäni. Harvoin olen edes sen olemassaoloa muistanut, edes teinivuosina. Veikkaan, että siinä on syy, miksi olen aina ollut yllättävän itsevarma ulkonäöstäni ja omasta itsestäni; kun on pienestä pitäen kasvanut tietäen olevansa "epätäydellinen", ei tarvitse niin kauheasti pähkäillä aiheesta. Oppii ymmärtämään, että epätäydellisyys tekee ihmisestä täydellisen!

Irrallinen käsi olkapäälläni ei ole oma lisäosani, vaan kuuluu rakkaimmalle ystävälleni, jonka leikkasin kuvasta pois :)

Toivottavasti mahdollisimman moni nappaa tämän kivan haasteen itselleen! 

Ihanaa kesäviikonloppua kaikille, pus 💗