ELÄMÄNI RAKKAUS

Tehdään ihan heti alkuun selväksi, että tämä kirjoitus ei käsittele noita Y-kromosomilla varustettuja tyyppejä, jotka meillä asustavat. Eikä myöskään muuta perhettäni tai ystäviäni, jotka kaikki kuuluisivat tämän otsikon alle. Tällä kertaa kyse on kuitenkin ihan muusta eli elämäni suurimmasta intohimosta ja rakkaimmasta harrastuksesta - lukemisesta.

En keksi mitään asiaa, mikä tekisi mut niin onnelliseksi, kuin lukeminen (ja vielä kerran muistutan, että nuo miehet toki, mutta en palaa tähän itsestäänselvyyteen enää).  Jos mulla ei ole yöpöydällä (ja kröhöm... vähän joka pöydällä...) kirjapinoa odottamassa, hermostun ja iskee tunne, että jokin on hullusti. Että "mitä mä nyt teen, kun mulla ei ole luettavaa", vaikka en juuri sillä hetkellä olisikaan aktiivisessa lukemistilassa. Olen lukenut niin kauan kuin muistan, ihan lapsuudesta lähtien. Itse asiassa muistan sen hetken, kun opin lukemaan; olin neljän tai viiden ikäinen ja leikin niillä Brion puupalikoilla, joissa oli kirjaimia ja numeroita, muistatteko ne? Ja sitten yhtenä maagisena hetkenä kirjaimet asettuivat oikeaan järjestykseen ja muodostivat sanan. En oikein tiedä, miten tähän päädyttiin, koska vanhempani eivät muista erityisesti opettaneensa minua, mutta minulle oli luettu paljon lapsena. Tuo hetki oli käänteentekevä, koska aika pian sen jälkeen pystyin lukemaan itse, mikä sai mulla aikaan hyrisevän onnen tunteen.

Lapsena luin paljon mieluummin, kuin leikin kavereiden kanssa. Muistan lähteneeni pihalle muiden kanssa lähinnä jonkinlaisesta velvollisuudentunteesta ja koska vanhemmat välillä patistivat mut pois kirjan äärestä. Mulla oli ystäviä, mutta silti koin itseni yksinäiseksi lukutoukaksi, jolle se yksinäisyys oli vain ja ainoastaan positiivista. Muut eivät ymmärtäneet rakkauttani kirjoihin, enkä heille sitä kauheasti yrittänyt selittääkään sen jälkeen, kun tajusin ensimmäistä kertaa, että kaikki eivät ole kuin minä tässä asiassa. Eikä sillä ollut väliä, kirjat olivat oma maailmani, enkä sinne halunnutkaan ketään muuta.

Lapsuuden aikainen kirjastoni oli ihana pieni "kyläkirjasto", kuten myös kesällä käyttämäni kesämökkikunnan kirjasto. Kolusin lasten osaston läpi aika nopeasti ja hiivin sen jälkeen salaa aikuisten osastolle. Tuttu kirjastonhoitaja soitti meille kotiin ja kysyi, saako minut päästää aikuisten maailmaan, mihin vanhempani - himolukijoita hekin - suostuivat välittömästi. Muistan aikuisten puolelle astuessani miettineeni, että mulla on nyt käsissäni kaikki, koko maailma. Täältä löytyy ihan kaikki, eikä tämä lopu koskaan. Eikä ole loppunut tähän päivään mennessä!

Olen lukenut niin paljon, etten pystyisi nimeämään kymmentä parasta lukemaani kirjaa. Tai edes sataa parasta. Tehtävä olisi mahdoton! Paras on mahdoton määritelmä, mutta tärkeimmät top 4 saatte tietää ihan kohta. Mulla on ollut erilaisia kausia ja jokaisen kauden parhaat kirjat ovat aina ne ehdottomasti parhaat ja ikimuistoisimmat. Kunnes tulee taas uusi kausi. Enkä varsinaisesti lue jättääkseni itseeni mitään pysyvää jälkeä, vaan luen nauttiakseni juuri siitä hetkestä, juuri siitä kirjasta. En koskaan mieti, onko kirja sellainen, mikä "pitäisi" lukea, vaan tartun juuri siihen teokseen, joka mua sillä hetkellä kiinnostaa. Jätän myös huonon tai ei-kiinnostavan kirjan kesken ilman mitään tunnontuskia. Yllättävän vähän olen itse asiassa lukenut mitään "maailmankirjallisuutta", varsinkaan nyt aikuisena, kun ammatin puolesta joudun "rasittamaan aivojani" ihan tarpeeksi. Olen jo monen vuoden ajan ollut (pohjoismaisten) dekkareiden suurkuluttaja, eikä sille hulluudelle näy loppua.

Vaikka lista parhaista onkin mahdoton tehdä, niin pystyn kuitenkin listaamaan ne, jotka muistan parhaiten ja jotka ovat jättäneet syvimmät jäljet muhun. Niin, ehkä se sitten samalla on se lista? Lapsuudessa rakastin tietenkin Pieni talo preerialla-kirjoja, Viisikoita, SOS-sarjaa, Neiti Etsiviä, Anni Polvan Tiina-kirjoja ja Seljan tytöt-sarjaa. Luin paljon myös "poikien kirjoja"; Jules Verneä, Tarzaneita, Mars-sarjaa ja muita seikkailuita. Rakkaimmat lapsuuden kirjat olivat kuitenkin Pieni Runotyttö -sarja, Pikku Naisia ja rakkaimpana kaikista Anna-kirjat. Vihervaaran Anna oli lapsuuteni sankaritar, jonka elämästä jaksoin lukea uudestaan ja uudestaan. Luin kaikki kirjat läpi moneen kertaan ja joka kerta uppouduin Annan elämään, kuin hän olisi ollut paras ystäväni (tai minä itse, vaikka meillä ei ollut mitään yhteistä keskenämme). Vähän myöhemmin rakastuin Narnia-sarjaan, jonka maailmaan uppouduin samalla intensiteetillä kuin Annan elämään Prinssi Edwardin saarella.

Mulla on nämä kaikki vieläkin tallella ❤

Teini-iässä samanlaisia voimakkaita muistijälkiä ei ole jäänyt, olin jo siirtynyt aikuisten puolelle ja luin niin laidasta laitaan, että haahuilin maailmasta ja tyylistä toiseen. Noin kymmenen ikäisenä olin kuitenkin lukenut ensimmäisen kerran Tuulen viemää, josta tuli elämäni kirja. Sen olen lukenut kymmeniä kertoja ja uskon, että Scarlett O'Hara on muokannut naiskuvaani ja minua naisena ehkä enemmän kuin kukaan muu (äiti nyt tietenkin, mutta puhunkin nyt kodin ulkopuolisista naisista). Ei kaikista imartelevin roolimalli välttämättä, koska Scarlett on harvinaisen ärsyttävä tyyppi monella tapaa ja niin olen minäkin 😂 Kun jälkeenpäin mietin näitä nuoruuteni kahta tärkeintä roolimalliani, Annaa ja Scarlettia, huomaan, että molemmat ovat voimakkaita, jääräpäisiä ja itsenäisiä naisia. Sellainen minustakin tuli, kiitos heidän ❤ Ja juu, oma äitinikin on kyllä samanlainen, että on mussa ripaus faktaakin, en siis ole rakentunut pelkästä fiktiosta 😊

Tahti kiihtyy. Erilaisia kausia ja tyylilajeja tulee enemmän ja enemmän. Pintaan nousee kuitenkin muutamia erityisiä kirjoja ja kirjailijoita. Taru Sormusten Herrasta, Tuulen viemän lisäksi ehkä toinen elämäni kirjoista. Andre Brink. Leon Uris. Välillä vakavampaa ja "syvällisempää", välillä ihan höpönpöötä ja kevyttä. Kuitenkin aina tärkeimpänä se, että yöpöydällä on kirjapino odottamassa. Ei yksi, vaan monta.

Luen nopeasti, ahmimalla. Jopa liian nopeasti, en aina välttämättä pysty viikon kuluttua enää kuvailemaan, mitä kirjassa tapahtui. Enkä haluakaan, en halua puhua kirjoista, keskustella niistä. En halua jakaa omaa maailmaani kenenkään kanssa. Siksi en myöskään kestä äänikirjoja, ne etenevät ihan liian hitaasti ja niissä on mukana kolmas tyyppi, se lukija. Minä haluan olla kirjani kanssa kahden, suojelen sitä suhdetta suorastaan mustasukkaisesti. Kirja ei myöskään ole mulle mikään pyhä esine; sen sivuihin saa kääntää hiirenkorvan, ei haittaa, vaikka sille läikähtää mehua tai jos sivu repeää vähän (siihen tarkoitukseen on keksitty teippi). Kirja on vain kasa paperia, väline, joka vie mut sen sisältämään maailmaan. Mutta kirja on mulle ennen kaikkkea myös esine, kasa paperia ja sen takia en lue myöskään sähköisiä kirjoja. Haluan tuntea kirjan käsissäni, hypistellä sitä hetken ennen kuin aloitan ja silittää sen kantta kaihoisasti, kun lopetan. Ympäröin itseni kirjoilla, niitä on meillä joka huoneessa kirjahyllyttäin ja kun hyllyt täyttyvät, kasaan kirjoja pinoihin. Kunnes ujutan uuden hyllyn taas johonkin väliin, koska kirjapinot täyttävät kaikki mahdolliset laskutilat.

Enemmän kuin mitään, haluaisin kirjoittaa itse kirjan. En kuitenkaan osaa. Olen lukemattomia kertoja yrittänyt, mutta en saa sanoja oikeaan järjestykseen, en saa kieltä elämään siten, kuin haluaisin. Voi olla, että jos sitkeästi suostuisin ensin kirjoittamaan "huonoa" raakatekstiä ja sitten alkaisin muokkaamaan sitä, voisin onnistuakin, mutta kirjoitettu teksti on mulle liian pyhää ollakseen edes hetken ajan huonoa. Tämäkin teksti on vain tyhjä pintaraapaisu siitä, mitä oikeasti haluaisin elämäni rakkaudesta kirjoittaa. Enkä tiedä, mistä kirjoittaisin. Kaikki tarinat, jotka haluan kertoa, on jo kerrottu tai joku muu kertoo ne ihan kohta. Olen monesti miettinyt sitä tunnetta, joka mut pikkutyttönä valtasi kirjaston aikuisten osastolla: mulla on nyt käsissäni kaikki, koko maailma. Täältä löytyy ihan kaikki, eikä tämä lopu koskaan. Rakastan sitä tunnetta edelleen ja tunnen suunnatonta onnea siitä, että vaikka maailma muuttuu koko ajan ja on muuttunut munkin elämän aikana ihan älyttömän paljon, niin kirjat eivät kuitenkaan ole hävinneet mihinkään.

Kirjat ja lukeminen herättävät mussa niin voimakkaan tunnereaktion, että mua itkettää tätä kirjoittaessani. Ja mä en ole mikään itkeskelijätyyppi, eli reaktio on oikeasti syvä. En löydä sanoja kuvaamaan sitä, mitä haluaisin lukemisesta kertoa. Turhauttaa, mutta sitten toisaalta mietin, että sehän onkin vain meidän kahden välinen juttu, mun ja kirjan.

💗

p.s. Nyt kävi niin hassusti, että intouduin kirjoittamaan kaksi postausta saman päivän aikana. Jos et ehtinyt käydä lukemassa edellistä, niin käy ihmeessä lukaisemassa se täältä. Sieltä löytyy meinaan kesän paras grilliherkku, Ras el Hanout-maustetut kanavartaat ja muutakin höpinää :)