lauantai 9. kesäkuuta 2018

ELÄMÄNI RAKKAUS

Tehdään ihan heti alkuun selväksi, että tämä kirjoitus ei käsittele noita Y-kromosomilla varustettuja tyyppejä, jotka meillä asustavat. Eikä myöskään muuta perhettäni tai ystäviäni, jotka kaikki kuuluisivat tämän otsikon alle. Tällä kertaa kyse on kuitenkin ihan muusta eli elämäni suurimmasta intohimosta ja rakkaimmasta harrastuksesta - lukemisesta.

En keksi mitään asiaa, mikä tekisi mut niin onnelliseksi, kuin lukeminen (ja vielä kerran muistutan, että nuo miehet toki, mutta en palaa tähän itsestäänselvyyteen enää).  Jos mulla ei ole yöpöydällä (ja kröhöm... vähän joka pöydällä...) kirjapinoa odottamassa, hermostun ja iskee tunne, että jokin on hullusti. Että "mitä mä nyt teen, kun mulla ei ole luettavaa", vaikka en juuri sillä hetkellä olisikaan aktiivisessa lukemistilassa. Olen lukenut niin kauan kuin muistan, ihan lapsuudesta lähtien. Itse asiassa muistan sen hetken, kun opin lukemaan; olin neljän tai viiden ikäinen ja leikin niillä Brion puupalikoilla, joissa oli kirjaimia ja numeroita, muistatteko ne? Ja sitten yhtenä maagisena hetkenä kirjaimet asettuivat oikeaan järjestykseen ja muodostivat sanan. En oikein tiedä, miten tähän päädyttiin, koska vanhempani eivät muista erityisesti opettaneensa minua, mutta minulle oli luettu paljon lapsena. Tuo hetki oli käänteentekevä, koska aika pian sen jälkeen pystyin lukemaan itse, mikä sai mulla aikaan hyrisevän onnen tunteen.

Lapsena luin paljon mieluummin, kuin leikin kavereiden kanssa. Muistan lähteneeni pihalle muiden kanssa lähinnä jonkinlaisesta velvollisuudentunteesta ja koska vanhemmat välillä patistivat mut pois kirjan äärestä. Mulla oli ystäviä, mutta silti koin itseni yksinäiseksi lukutoukaksi, jolle se yksinäisyys oli vain ja ainoastaan positiivista. Muut eivät ymmärtäneet rakkauttani kirjoihin, enkä heille sitä kauheasti yrittänyt selittääkään sen jälkeen, kun tajusin ensimmäistä kertaa, että kaikki eivät ole kuin minä tässä asiassa. Eikä sillä ollut väliä, kirjat olivat oma maailmani, enkä sinne halunnutkaan ketään muuta.

Lapsuuden aikainen kirjastoni oli ihana pieni "kyläkirjasto", kuten myös kesällä käyttämäni kesämökkikunnan kirjasto. Kolusin lasten osaston läpi aika nopeasti ja hiivin sen jälkeen salaa aikuisten osastolle. Tuttu kirjastonhoitaja soitti meille kotiin ja kysyi, saako minut päästää aikuisten maailmaan, mihin vanhempani - himolukijoita hekin - suostuivat välittömästi. Muistan aikuisten puolelle astuessani miettineeni, että mulla on nyt käsissäni kaikki, koko maailma. Täältä löytyy ihan kaikki, eikä tämä lopu koskaan. Eikä ole loppunut tähän päivään mennessä!

Olen lukenut niin paljon, etten pystyisi nimeämään kymmentä parasta lukemaani kirjaa. Tai edes sataa parasta. Tehtävä olisi mahdoton! Paras on mahdoton määritelmä, mutta tärkeimmät top 4 saatte tietää ihan kohta. Mulla on ollut erilaisia kausia ja jokaisen kauden parhaat kirjat ovat aina ne ehdottomasti parhaat ja ikimuistoisimmat. Kunnes tulee taas uusi kausi. Enkä varsinaisesti lue jättääkseni itseeni mitään pysyvää jälkeä, vaan luen nauttiakseni juuri siitä hetkestä, juuri siitä kirjasta. En koskaan mieti, onko kirja sellainen, mikä "pitäisi" lukea, vaan tartun juuri siihen teokseen, joka mua sillä hetkellä kiinnostaa. Jätän myös huonon tai ei-kiinnostavan kirjan kesken ilman mitään tunnontuskia. Yllättävän vähän olen itse asiassa lukenut mitään "maailmankirjallisuutta", varsinkaan nyt aikuisena, kun ammatin puolesta joudun "rasittamaan aivojani" ihan tarpeeksi. Olen jo monen vuoden ajan ollut (pohjoismaisten) dekkareiden suurkuluttaja, eikä sille hulluudelle näy loppua.

Vaikka lista parhaista onkin mahdoton tehdä, niin pystyn kuitenkin listaamaan ne, jotka muistan parhaiten ja jotka ovat jättäneet syvimmät jäljet muhun. Niin, ehkä se sitten samalla on se lista? Lapsuudessa rakastin tietenkin Pieni talo preerialla-kirjoja, Viisikoita, SOS-sarjaa, Neiti Etsiviä, Anni Polvan Tiina-kirjoja ja Seljan tytöt-sarjaa. Luin paljon myös "poikien kirjoja"; Jules Verneä, Tarzaneita, Mars-sarjaa ja muita seikkailuita. Rakkaimmat lapsuuden kirjat olivat kuitenkin Pieni Runotyttö -sarja, Pikku Naisia ja rakkaimpana kaikista Anna-kirjat. Vihervaaran Anna oli lapsuuteni sankaritar, jonka elämästä jaksoin lukea uudestaan ja uudestaan. Luin kaikki kirjat läpi moneen kertaan ja joka kerta uppouduin Annan elämään, kuin hän olisi ollut paras ystäväni (tai minä itse, vaikka meillä ei ollut mitään yhteistä keskenämme). Vähän myöhemmin rakastuin Narnia-sarjaan, jonka maailmaan uppouduin samalla intensiteetillä kuin Annan elämään Prinssi Edwardin saarella.

Mulla on nämä kaikki vieläkin tallella ❤

Teini-iässä samanlaisia voimakkaita muistijälkiä ei ole jäänyt, olin jo siirtynyt aikuisten puolelle ja luin niin laidasta laitaan, että haahuilin maailmasta ja tyylistä toiseen. Noin kymmenen ikäisenä olin kuitenkin lukenut ensimmäisen kerran Tuulen viemää, josta tuli elämäni kirja. Sen olen lukenut kymmeniä kertoja ja uskon, että Scarlett O'Hara on muokannut naiskuvaani ja minua naisena ehkä enemmän kuin kukaan muu (äiti nyt tietenkin, mutta puhunkin nyt kodin ulkopuolisista naisista). Ei kaikista imartelevin roolimalli välttämättä, koska Scarlett on harvinaisen ärsyttävä tyyppi monella tapaa ja niin olen minäkin 😂 Kun jälkeenpäin mietin näitä nuoruuteni kahta tärkeintä roolimalliani, Annaa ja Scarlettia, huomaan, että molemmat ovat voimakkaita, jääräpäisiä ja itsenäisiä naisia. Sellainen minustakin tuli, kiitos heidän ❤ Ja juu, oma äitinikin on kyllä samanlainen, että on mussa ripaus faktaakin, en siis ole rakentunut pelkästä fiktiosta 😊




Tahti kiihtyy. Erilaisia kausia ja tyylilajeja tulee enemmän ja enemmän. Pintaan nousee kuitenkin muutamia erityisiä kirjoja ja kirjailijoita. Taru Sormusten Herrasta, Tuulen viemän lisäksi ehkä toinen elämäni kirjoista. Andre Brink. Leon Uris. Välillä vakavampaa ja "syvällisempää", välillä ihan höpönpöötä ja kevyttä. Kuitenkin aina tärkeimpänä se, että yöpöydällä on kirjapino odottamassa. Ei yksi, vaan monta.

Luen nopeasti, ahmimalla. Jopa liian nopeasti, en aina välttämättä pysty viikon kuluttua enää kuvailemaan, mitä kirjassa tapahtui. Enkä haluakaan, en halua puhua kirjoista, keskustella niistä. En halua jakaa omaa maailmaani kenenkään kanssa. Siksi en myöskään kestä äänikirjoja, ne etenevät ihan liian hitaasti ja niissä on mukana kolmas tyyppi, se lukija. Minä haluan olla kirjani kanssa kahden, suojelen sitä suhdetta suorastaan mustasukkaisesti. Kirja ei myöskään ole mulle mikään pyhä esine; sen sivuihin saa kääntää hiirenkorvan, ei haittaa, vaikka sille läikähtää mehua tai jos sivu repeää vähän (siihen tarkoitukseen on keksitty teippi). Kirja on vain kasa paperia, väline, joka vie mut sen sisältämään maailmaan. Mutta kirja on mulle ennen kaikkkea myös esine, kasa paperia ja sen takia en lue myöskään sähköisiä kirjoja. Haluan tuntea kirjan käsissäni, hypistellä sitä hetken ennen kuin aloitan ja silittää sen kantta kaihoisasti, kun lopetan. Ympäröin itseni kirjoilla, niitä on meillä joka huoneessa kirjahyllyttäin ja kun hyllyt täyttyvät, kasaan kirjoja pinoihin. Kunnes ujutan uuden hyllyn taas johonkin väliin, koska kirjapinot täyttävät kaikki mahdolliset laskutilat.

Enemmän kuin mitään, haluaisin kirjoittaa itse kirjan. En kuitenkaan osaa. Olen lukemattomia kertoja yrittänyt, mutta en saa sanoja oikeaan järjestykseen, en saa kieltä elämään siten, kuin haluaisin. Voi olla, että jos sitkeästi suostuisin ensin kirjoittamaan "huonoa" raakatekstiä ja sitten alkaisin muokkaamaan sitä, voisin onnistuakin, mutta kirjoitettu teksti on mulle liian pyhää ollakseen edes hetken ajan huonoa. Tämäkin teksti on vain tyhjä pintaraapaisu siitä, mitä oikeasti haluaisin elämäni rakkaudesta kirjoittaa. Enkä tiedä, mistä kirjoittaisin. Kaikki tarinat, jotka haluan kertoa, on jo kerrottu tai joku muu kertoo ne ihan kohta. Olen monesti miettinyt sitä tunnetta, joka mut pikkutyttönä valtasi kirjaston aikuisten osastolla: mulla on nyt käsissäni kaikki, koko maailma. Täältä löytyy ihan kaikki, eikä tämä lopu koskaan. Rakastan sitä tunnetta edelleen ja tunnen suunnatonta onnea siitä, että vaikka maailma muuttuu koko ajan ja on muuttunut munkin elämän aikana ihan älyttömän paljon, niin kirjat eivät kuitenkaan ole hävinneet mihinkään.

Kirjat ja lukeminen herättävät mussa niin voimakkaan tunnereaktion, että mua itkettää tätä kirjoittaessani. Ja mä en ole mikään itkeskelijätyyppi, eli reaktio on oikeasti syvä. En löydä sanoja kuvaamaan sitä, mitä haluaisin lukemisesta kertoa. Turhauttaa, mutta sitten toisaalta mietin, että sehän onkin vain meidän kahden välinen juttu, mun ja kirjan.

💗
p.s. Nyt kävi niin hassusti, että intouduin kirjoittamaan kaksi postausta saman päivän aikana. Jos et ehtinyt käydä lukemassa edellistä, niin käy ihmeessä lukaisemassa se täältä. Sieltä löytyy meinaan kesän paras grilliherkku, Ras el Hanout-maustetut kanavartaat ja muutakin höpinää :)

7 kommenttia:

  1. ihana kirjoitus!

    Tunnistan monta piirrettä itsessäni, ja aivan erityisesti tuon kohdan, ettei aina jälkikäteen pysty oikein kertomaan, mitä kirjassa on tapahtunut. (huojentavaa, etten ole ainoa!)

    Paperikirjat ovat parhaita, mutta olen viime vuosina opetellut e-kirjoihin. Niissä on puolensa, esim. keveys. Puoli kirjastoa kulkee mukana yhdellä ainoalla lukulaitteella :)
    E-kirjoja luen vielä nopeammin kuin paperisia. E-kirjojen ehdottomasti huonoin puoli on se, ettei kirjasta voi ohimennen kurkistaa viimeistä sivua. Minulla on nimittäin sellainen tapa, että kun olen lukenut kirjaa vähän matkaa, luen viimeisen tai pari viimeistä sivua.

    Äänikirjoja käytän unilääkkeenä. Nukahdan niiden tahdissa - äänikirja on usein ainoa asia, joka hiljentää pääni sisäisen dialogin edes vähäksi aikaa.

    Kirjan kirjoittaminenkin olisi mainiota, mutta - kuten sanoit - sanat eivät vain asetu.

    Vihervaaran Anna ei koskaan ole kuulunut omiin suosikkeihini, mutta Pikkunaiset ja Uudenkuun Emilia, Kahdeksasta serkuksesta puhumattakaan! Ja tietenkin Pieni talo preerialla.
    Tuulen viemää kuului minulla vahvasti teinivuosiin, sittemmin sen tilalle tuli kotoisampi Myrskyluodon Maija.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marika, jäin ensin miettimään, että tuliko tästä liian "tunteellinen" tai jopa pateettinen, mutta kehut lämmittävät <3

      Kiva kuulla, että muitakin on. Mä olen tota e-kirjaa yrittänyt, mutta en ehkä sitten riittävästi. Toisaalta multa puuttuu semmoinen hillitön hinku niitä oppia käyttämään, vaikka toi "puoli kirjastoa mukana" onkin houkuttava ajatus. Ja hei, hih, mäkin aina välillä kurkkaan sen viimeisen sivun. Mutta koska nykyjään luen eniten dekkareita, olen pari kertaa niin pahasti pilannut koko kirjanautinnon tuolla vikan sivun kurkkaamisella, että olen koittanut päästä tavasta eroon. Lähinnä mun pitää aina katsoa, että jatkuuhan kirja ihan loppuun asti; on ihan kamalaa, kun hyvässä kirjassa on vielä monta sivua jäljellä ja sitten viimeiset kymmenen sivua onkin tyhjiä.

      Toi äänikirjat unilääkkeenä on semmoinen juttu, mitä en ole tullut ajatelleeksi! Mulla yleensä pään sisäinen höpötys on niin totaalikreisiä iltaisin, että tarvitsisin jotain sen vaimentamiseen. Enpä olekaan tullut ajatelleeksi äänikirjoja - kiitos vinkistä, pitää kokeilla!

      Kiva kun kävit kommentoimassa :) Ja hei, mäkin sain vihdoin ja viimein aikaiseksi jutella sun blogin puolella! Monta kertaa on ollut tarkoitus, mutta aina on jäänyt (koska kännykkä ja tabletti ja muka niin hankalaa...). Lupaan ryhdistäytyä, koska tykkään sun jutuista kovasti. Kivaa viikon jatkoa <3

      Poista
  2. Ihana teksti! Paljon yhtymäkohtia löysin omaankin elämäntarinaani. Luuhasin meidän pienessä kunnankirjastossa alvariinsa ja tunsin, että se oli mulle portti 'Kaikkeen'. Ihana runsaudensarvi ♥

    Tuulen viemää ja Taru sormusten herrasta on olleet mullekin tärkeitä ja isoja tarinoita. Samoin leffoina tykkäsin niistä ja ne olivat riittävän uskollisia kirjoille, jotta en saanut allergista reaktiota :)

    Viime vuosina lukeminen on jäänyt hivenen pienemmälle, koska kilpailevia juttuja on niin paljon (kuntoilu, lapset, valokuvat, some). Silti koen, että olen aina lukija ja kirjat ovat mulle huipputärkeitä. Jos kirjat katoaisivat maailmasta, niin minusta katoaisi iso tärkeä palanen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ihan samaa mieltä tosta, että sekä Tuulen viemää, että Taru sormusten herrasta onnistuivat leffana ihan superhyvin. Toisin kävi esim. Narnia-leffojen kanssa, jotka olivat ihan kauheeta sontaa (verrattuna siis alkuperäisiin kirjoihin). Vihervaaran Annat on sarjoitettu (en tiedä onko ollut elokuvaa) vasta, kun olen ollut aikuinen, enkä ole niitä halunnut katsoa, ettei tule mitään pahaa pettymystä. Eikä siihen maailmaan pystyisi enää palaamaan aikuisena.

      Voi vitsit Tuula, taas kerran tämmöinen ollaan samanlaisia -juttu. Mulla alkaa olemaan susta samanlainen hassu olo kuin Annukasta (Kotonasi), että ollaan jotain salattuja puolisisaruksia. Kun vastasit mun kommenttiin oman blogisi "Olisinpa tiennyt" -kirjoituksessa, mulla meni kylmät väreet - että joko taas. Ja nyt vielä tämä. Tää on ihan huikeeta, miten täältä blogimaailmasta voikin löytää ihmisiä, jotka tuntuu niin älyttömän läheisiltä ja "samiksilta", vaikka ei koskaan olla tavattukaan. Mutta uskon vahvasti, että kyllä me vielä joku päivä tavataan. Mä ainakin haluaisin :)

      Ihanaa viikon jatkoa sulle <3

      Poista
  3. Täällä myös yksi ikänsä kirjoja lukenut. Välillä vähän enemmän, välillä vähän vähemmän. Tykkään enemmän kevyestä kirjallisuudesta, eikä niistä todellakaan jää hirmuisesti kerrottavaa. Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää oli kyllä poikkeuksellinen kirja, josta jaksoin ystäville puhua. Moni sen ottikin luettavakseen. Myös tyttäreni Lontoossa luki kirjan suosituksestani ja hän taas suositteli sitä hoitolastensa äidille, joka taas suositteli ystävilleen jne. Tuosta kirjastahan tuli huippusuosittu ja elokuvakin taisi jonkin moisen suosion saavuttaa. Tosin elokuva ei päässyt lähellekään kirjan tunteita.

    Lapsena luin kesäisin paljon mm. heppakirjoja, vaikka en hevostyttö ollutkaaan, enkä ole vieläkään. Ala-asteen opettajamme palkitsi kirjastipendeillä meitä oppilaita, ja minulle kertyikin kiva kirjakasa 3-6 luokilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just noin, välillä enemmän, välillä vähemmän. Mullakin on varsinkin talvisaikaan yleensä hiljaisempia kausia; en vaan uskalla lukea iltaisin, koska on pakko päästä aikaisin nukkumaan, enkä välttämättä pysty laskemaan hyvää kirjaa ajoissa käsistäni. Mutta kirjapino pitää olla aina kuitenkin yöpöydällä odottamassa!

      Mä en ole aikoihin lukenut mitään rakkaustarinoita, mutta tuota Jojo Moyersin kirjaa on nyt kehuttu niin paljon - ja nyt sinäkin! - että laitoin sen kirjaston varausjonoon. Voi olla kivaa vaihtelua dekkareille, joita ahmin varsinkin näin kesällä ihan säädytöntä tahtia.

      Toivottavasti kesäsi sujuu hyvin, Tuija! Ymmärrän tarpeesi kesätauolle, mutta kyllä sinua kieltämättä on ikävä <3 Toivottavasti jatkat kuitenkin vielä kirjoittamista tauon jälkeen. Ihania kesäpäiviä sulle <3

      Poista
  4. Oi multa oli mennyt ohi tää sun teksti. Täällä toinen samanlainen lukutoukka ja samat kirjat tuolta lapsuudesta/nuoruudesta muistui mieleen, erityisesti nuo Anna kirjat ja Viisikot. Jotenkin sitä samaistui tuohon Annaan kovastikin tai oli se ainakin ihan paras ystävä. Lapsena muakin aina patisteltiin ulos ja kavereiden kanssa, minä kun olisin vaan lukenut. Muistan kun mummuni jonain kesänä päivitteli, ettei tuota tyttöä saa ulos ollenkaan, kun aina on nenä kiinni kirjassa. Edelleen luen aina kun on tilaisuusja nykyisellään tykkään noista pohjoismaisista dekkareista tosi paljon. Minä kanssa tykkään oikeista kirjoista, äänikirjoihin en ole innostunut, nukahdan ja unohdan jotenkin kuunnella ja e-kirjat ei ole mua myöskään sytyttäneet. Meillä isäntä on myös kova lukemaan, joten meillä on ajoittain melko hiljaista😂 ja tyttö on innokas lukija,on lukenut kaikki Harry Potterit ja moneen kertaan. Poikia olenkin sitten yrittänyt innostaa ja patistaa ja lahjoakin lukenisen maailmaan...
    Minäkin luen ahmimalla enkä välttämättä muista hetken kuluttua kirkasta mitään,mutta sittenhän sen voi lukea uudelleen.

    Olipa ihana tämä(kin) postaus! Kivaa lauantaita!

    VastaaPoista

Kiva kun kävit :) Kiitos kun jätät kommenttisi!