BÄNG BÄNG!!

Kerroin edellisessä postauksessa Ravintola Muusasta, jonka löysimme Tampereelta ja kuinka rakastuin listalla oleviin BANG BANG -kukkakaaleihin. Oli tarkoitus viime viikonloppuna toistaa annos kotona, mutta friteerattujen kukkakaalien suhteen jouduin lipsumaan. Ensinnäkin tuli kaikenlaista muuta säätämistä, kuten esim. teinin kuskaamista leffaan ja takaisin, laiskuus (eli oli kivempaa lukea kirjaa) ja sama vanha pelko friteeraamiseen, mikä mulla on aina ollut. Aristelen sitä tosi paljon; jotenkin pelkään ihan älyttömästi, että saan aikaiseksi valtavan rasvapalon - varsinkin, kun meillä on kaasuliesi. Hitto, siinä kun leimahtaisi rasvat kattilan reunan yli, niin kusessa oltaisi!

Mutta tuota jumalaista kastiketta kuitenkin tein ja totesin, että se on myös itse tehtynä ihan yhtä taivaallista, kuin mitä se oli ravintolassakin. Sitä on nyt syöty uunissa paahdettujen juuresten kanssa, uunilohen ja perunoiden kanssa, punajuuri-vuohenjuusto -piiraan kanssa ja ihan vaan ruisleivällä levitteenä (juustoa päälle). Pystyn kuvittelemaan tuon kastikkeen myös kanan ja possun lisukkeena (kunhan lihaton lokakuu loppuu...), mutta punaisen lihan kanssa en sitä lähtisi yhdistämään.

 

Reseptissä on aineksia, joita inhoan, mutta tein kastikkeen kuitenkin kuuliaisesti kerrankin ihan ohjeen mukaan. Eli vaikka olisit kuin minä ja inhoaisit Sriracha-kastiketta, riisiviinietikkaa tai varsinkaan korianteria (mun ihan totaalinen yökyök), niin noudata ohjetta kuitenkin kirjaimellisesti. Lupaan, että saat palkinnoksi yhden parhaimmista kylmistä lisukekastikkeista ikinä!

 

Bang bang -kastikkeen ohje löytyy siis täältä. Vielä kerran - muista tehdä ihan ohjeen mukaan!!

 

Kuva täältä

KOHTI UUTTA VANHAA NORMAALIA

Tämä postaus on tosi sekava ja poukkoileva - ihan vaan varoituksena kaikille 😂

Ihmisen mieli on kyllä omituinen! Tai ainakin tämän ihmisen. Tässä on nyt reilu 1,5 vuotta toivottu ja odotettu normaalin elämän palautumista kuin kuuta nousevaa ja nyt kun ollaan sen "vanhan normaalin" kynnyksellä, niin alkaakin hirvittää.

Olen tässä muutaman viikon ajan ihmetellyt sitä, että miksi mulla on semmoinen oudon kuristava tunne koko ajan, vaikka kaikki on hyvin; töissä on ihanaa, kotona kaikki hyvin ja muutenkin - ei mitään muita sen isompia ongelmia, kuin edellisessä postauksessa mainitsemani pihan syyshommien tekemättömyys (ja kaikki muut normaalit "pitäisi siivota ja tehdä sitä sun tätä" -angstit).

Tänään sitten tajusin hatarasti sen, mistä on kyse. Vaikka ollaan siirtymässä huonosta tilanteesta kohti parempaa, niin taas on edessä siirtyminen. Muutos. Taas kerran. Ei jaksais enää! Vaikka olen alusta lähtien vihannut halaamattomuutta, kättelemättömyyttä, maskien käyttöä, rajoituksia siitä, mitä uskaltaa tehdä, niin siihen kaikkeen oli juuri ehtinyt tottua ja sopeutua. Ja nyt sitten pitäisi taas tottua ja sopeutua johonkin uuteen, joka kuitenkin on vanhaa. Mutta uudenlaista vanhaa. 

Kirjoitettuna tämä vaikuttaa siltä, kuin olisin täysin sekaisin, mutta antakaas kun mä selitän parin esimerkin kautta. Inhoan maskin käyttöä töissä (kaupassa sen käyttö on ihan ok); kun puhuu maskin takaa monta tuntia putkeen, ääni käheytyy ja kurkku kipeytyy. Huulet rohtuvat ja naamaan tulee finnejä. Tulee kuuma ja hiki ja kaikkea muutakin ällöttävää. Mutta olin just ehtinyt tottua tähän kaikkeen ja nyt ehkä syysloman jälkeen alankin opettamaan naama paljaana. Näen vihdoinkin opiskelijoiden ilmeet ja myös ne mikroilmeet ("tämä ei vois kiinnostaa vähempää, mutta koitan nyt esittää tolle opelle, että olen kiinnostunut"). Mutta siis apua - miten mä osaan? Mitä jos mulla kuitenkin on kahdesta rokotteesta huolimatta oireeton tauti ja sitten tartutan ne kaikki opiskelijat? Miten mä opin sen uuden rutiinin, etten tunnin alussa laita maskia naamalle?

Kätteleminen ja halaaminen. Kuinka moni meistä pystyisi kertomaan 1,5 vuoden aikana tapahtuneet kättelykerrat esim. vuonna 2017? Mä olen kätellyt kolmea - siis kolmea! - ihmistä korona-aikana. Yhtä ekana kesänä ihan vahingossa ja lihasmuistista (sen jälkeen oltiin molemmat ihan paniikissa, että "mitäköhän tuli nyt tehtyä") ja nyt viimeisen kuukauden aikana kahta ihmistä niin, että ollaan tehty se yhteisellä päätöksellä: "nyt kun tässä tavataan ja tutustutaan ensimmäistä kertaa, niin eiköhän tässä nyt uskalla jo kätellä, kun kerran koronatilanne on jo niin hyvä (niin, minulla - ja ai, sinullakin - on jo kaksi rokotusta)". Työkavereiden kanssa halattiin, kun toivotettiin hyvää syyslomaa, mutta sekin oli semmoinen suunnitelmallinen ja yhdessä sovittu operaatio! Ihan hullua!

Ja asiaa tietenkin hämmentää entisestään se, että juuri kun oli ehtinyt aloittaa miettimisen ja harkitsemisen normaaliin siirtymisestä, uutisissa alkaa näkymään päivä päivältä taas enemmän se, että koronatilanne ei suinkaan ole ohi ja että osassa sairaanhoitopiirejä ollaan taas helisemässä. Vaikkakin rokottamattomien suhteen, mutta silti - kaikki tiedämme, että rokote ei suojaa 100% varmuudella tältä viheliäiseltä taudilta. Eli tilanne ei suinkaan ole ohi, josko koskaan tulee olemaankaan.

Normaaliin on kuitenkin pakko siirtyä ennemmin tai myöhemmin, elämä ei voi olla loputtomasti kasvomaskeja, halaamattomuutta, pelkäämistä. Mutta minkälainen se uudenlainen vanha normaali tulee olemaan? Tätä olen miettinyt tosi paljon tässä lähiviikkoina, enkä (tietenkään) osaa kertoa mitään oikeanlaisia vastauksia tähän. Isossa mittakaavassa toivon, että tästä pandemiasta opittiin jotain. Seuraava tulee kuitenkin jossain vaiheessa ja toivon ihan älyttömästi, että globaalisti osattaisi silloin toimia paremmin ja järkevämmin - nyt tuntui (ja tuntuu edelleen) jotenkin älyttömältä, että jokainen valtio toimi ja sooloili itsekseen sen sijaan, että oltaisi tehty enemmän yhteistyötä. Käsittääkseni YK:n johdolla ollaan parhaillaan perustamassa jonkinlaista yhteistä pandemiaryhmää, joka sitten seuraavalla kerralla pystyisi jollain tasolla "johtamaan" tilannetta. 

Henkilökohtaisesti toivon, että olisin oppinut elämän pienten asioiden merkityksen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, mutta en uskalla luvata, että muistaisin kaikki nämä pikkujutut enää vuoden (kahden?) kuluttua. Sen halaamisen ja kättelyn merkityksen. Sen, kuinka kivaa on nähdä ihmisten ilmeitä. Sen, että töihin ei mennä pikkaisen sairaana. Vaikka toivonkin vanhaan normaaliin palaamista, sitäkin enemmän toivon uudenlaista vanhaa normaalia. Siitäkin huolimatta, että se pelottaa.

Tavallaan myös kyllästyttää vatvoa aihetta edelleen ja tägätä postauksiin taas kerran  koronapäiväkirja, mutta teen sen, jotten unohtaisi. Haluaisin unohtaa, mutta en saa unohtaa!

Uudenlaiseen vanhaan normaaliin siirtymisen toivon tuovan tullessaan myös jonkin muun liikunnan, kuin vain ajoittaisilla kävelyillä käymisen. Marika kirjoitti niin hyvin aiheesta, että voisin copypeistata hänen kirjoituksensa suoraan tänne. En nyt koko kirjoitusta kopioi, mutta tämä:

Tällaiselle syntyjään liikkumattomalle ihmiselle kaikenlainen liikunnallisen elämäntavan tavoittelu on todellisen työn ja tuskan takana: oman lajin löytäminen on työlästä, lähteminen on työlästä, tekeminen on työlästä, ja suorituksen palkitsevuus on liki nollassa. Kun ei niin ei. 

Minulle uiminen / vesijumppa / vesijuoksu on ainoa mieluinen liikuntatapa, mutta en ole saanut mentyä hallille vielä kertaakaan, vaikka ne ovat olleet auki jo jonkin aikaa. Voisin selittää, että olen pelännyt altistumista, mutta kyllä se vähän selittelyn puolelle menee. En vaan ole saanut vielä aikaiseksi. Eka jakso oli rankka ja töitä oli tosi paljon. Jep, tämä selitys on kuultu jo ties miten monta kertaa. En uskalla mennä ruuhka-aikaan, koska mitä jos kuitenkin altistun... Tämä jakso on nyt paljon helpompi ja mulla on parina päivänä mahdollisuus lähteä töistä jo alkuiltapäivästä hallille, joka sijaitsee 5 min kävelymatkan päässä koululta ja on tuohon aikaan lähes tyhjä. Ei siis ole mitään tekosyitä jäljellä enää. Asiaa "pahentaa" entisestään se, että perheen molemmat miehet ovat alkaneet kuntoilla ihan kunnolla; toinen aloitti salilla käymisen, toinen ramppaa kuntoportaita ylösalas pari kertaa viikossa. Ja mitä minä teen? Mietin tekosyitä sille, miksi en pulahtaisi altaaseen tekemään sitä, mistä oikeasti tykkään! Ihan dorkaa touhua!

Olenkin nyt merkinnyt kalenteriin koko loppuvuodelle kaksi päivää viikosta, jolloin menen uimaan (tai tekemään jotain muuta vesiaiheista). Mulla tämä kalenteriin merkkaaminen ei ole koskaan tuottanut kauhean hyvää tulosta, koska sen kalenterimerkinnän voi aina vetää yli - "mun kalenteri, mun säännöt!" Huoh!

Mutta mitäs jos se uudenlaiseen vanhaan normaaliin siirtyminen tarkoittaisikin myös uudenlaisia rutiineja? Semmoisia, joita ei mietittäisi, vaan ihan vaan tehtäisi? Ilman miettimistä, ilman sen surkuttelua, että kun just nyt ei tee mieli...  En nyt uskalla luvata mitään, enkä sen enempää kouhkaa asiasta, mutta kyllä mulla jonkinlainen uusi ääni huhuilee tuolla takaraivossa. Se sama ääni myös muistuttelee siitä, että oletko huomannut, että rutiset ja rahiset polvista ja niskan alueelta... 

Loppuun vähän ruokaa. Ollaan oltu lihattomalla nyt koko lokakuun ajan ja vitsit, että on tuntunut hyvältä! On ollut ihanaa, että sekä mies, että myös teini haluavat pitää tästä kiinni ja he kun ovat meistä kolmesta ne kaksi selkärangalla varustettuja, niin ollaan syöty pelkästään kasviksia (ja pari kertaa viikossa kalaa, mikä on meidän etukäteen sovittu "lipsuminen"). Olimme nyt syyslomaviikolla Tampereella yhden yön minilomalla ja ihan sattumalta löydettiin upea ravintoa Muusa. Söimme listalta toisiltamme maistellen kolme alkuruokaa ja kolme pääruokaa (ja yksi jälkkäri, jota ei jaksettu syödä loppuun...). Kaikki oli ihan superhyvää, mutta noiden kukkakaalien vuoksi voisin ajaa Tampereelle kerran viikossa - en ole ikinä syönyt noin hyvää kasvisannosta! Onneksi resepti löytyy Soppa365 -sivuilta, tarkoitus on yrittää tehdä annos perjantaina ihan täällä kotioloissa.

Tämä oli näkymä juuri ennen, kuin aloin nuolemaan lautasta... 😁

 

Kyllä tämä tästä - se uusi vanha normaalikin! Vai mitä mieltä sinä olet? 

Miten ajattelet tästä? 

Osaatko olla ajattelematta liikaa (mikä ainakin mulle olisi se ihanin tilanne tällä hetkellä)?

ARKIRUOKAHÄSSÄKKÄ IN ACTION JA MUITA ARKISIA JUTTUJA

Huhheijaa, eka jakso selätetty ja toka aloitettu. Aika on ollut kortilla ja stressitasot kävivät aika korkealla jossain vaiheessa, mutta ilokseni huomasin, että kestin sen. Pelkäsin tosi paljon, että viime vuoden uupumisen jälkeen en kestäisi edes sitä "hyvää stressiä", mutta onneksi näin ei ollut. Vaikka eka jakso oli semmoinen, että tein töitä lähes joka ilta (ja kannoin edelleen huolta opiskelijoiden jaksamisesta), niin silti se lähiopettamisen flow ja pöhinä näköjään kantoivat mut sen stressin yli. Tästä olen ihan suunnattoman onnellinen. Ja olen kyllä myös viime vuoden kokemusten opettamana osannut laittaa rajoja omaan tekemiseen ja laittanut koneen kiinni, vaikka miten olisi mieli tehnyt mieli jatkaa vielä hetken... tehdä tämä vielä uudestaan ja vähän paremmin... eli just, sitä, millä uuvutin itseni! Huoli opiskelijoista kyllä kytee edelleen - ihan oikeasti tämä pandemia-aika on vaikuttanut moneen nuoreen tosi huolestuttavalla tavalla. Mutta olen vähän väkisin "kovettanut" itseäni ja päättänyt, että en voi kantaa jokaisen nuoren murheita omilla harteillani. Surullista, mutta ihan pakko, jotta pysyn itse toimintakykyisenä!

Mutta se työasioista, nyt muihin arkisiin juttuihin. Olisipa mahtavaa kertoa, että tämän upean syksyn (ihan mahtava sää, ruska ja ilmat) aikana olen tehnyt pihalla kaikki syyshommat ajallaan ja meillä näyttää upealta sekä pihalla, että terassilla. Surkea, mutta rehellinen (ja ihan oikeasti huvittava) tosiasia on kuitenkin tämä, mikä seuraavissa kuvissa näkyy. Ihan kuin tällä alueella ei olisi ollut ihmistoimintaa koskaan ja luonto on alkanut valloittamaan tilaa itselleen... 😂

 

Tänä viikonloppuna on tarkoitus laittaa piha syyskuntoon - ja itse asiassa osittain jo myös talvikuntoon. Koska se talvi yllättää kuitenkin AINA ja esim. kaikki kukkasipulit jäävät istuttamatta. Mutta jos nyt kuitenkin ensin tuon terassin putsaisi lehdistä ja laittaisi uima-altaan talvikuntoon... Katsotaan ne kukkasipulit sitten joskus myöhemmin, ennen pakkasten tuloa kuitenkin mielellään...

Kirjoitin edellisessä postauksessa suunnitelmistani ruveta helpottamaan arkea ja tuomaan siihen takaisin itse tehdyn ruuan liiallisten einesten ja ravintolasyömisten sijaan. Täytyy myöntää, että epäilin kyllä salaa mielessäni itseäni ja tätä suunnitelmaa, että aina sunnuntaisin tekisin neljän päivän ruuat valmiiksi. Vaikka olen siinä aina välillä onnistunutkin, usko siihen, että jaksaisin tätä nyt vuoden kiireisimpänä aikana, oli aika olematon. Olen nyt kuitenkin yllättänyt itseni ja homma on toiminut jo usean viikon ajan - mikä ei tietenkään ole vielä tapa, mutta kuitenkin!

Postaus sai aikaan wau-kommentteja osalta teistä ja sama reaktio syntyi opehuoneessa, kun puhuin aiheesta lounaalla yhtenä päivänä. Sain välittömästi harteilleni supernaisen viitan ja valtavan määrän kysymyksiä ja jopa hieman kiusalliselta tuntuvia "voi että sä olet tehokas" -tyyppisiä kommentteja. Yksi vähän ilkeämilelinen tyyppi myös tokaisi, että "ei ihme, että uuvut, jos kerran suoritat kotonakin tuohon malliin".

No mutta hei, voin kertoa teille, että tässä ei todellakaan ole kyse suorittamisesta, supernaisena olemisesta tai mistään muustakaan ydinfysiikkaan verrattavissa olevasta touhusta. Päinvastoin - tämä on nyt tässä syksyllä helpottanut mun elämää ihan älyttömän paljon! Sunnuntai ei myöskään ole mikään helvetillisen raatamisen päivä, vaan homma on hoitunut 2 - 3 tunnissa niin, että samalla olen sopivissa väleissä ehtinyt ladata pyykkikoneen, ripustaa ne pyykit, räplätä puhelinta ja jopa lukea kirjaa. 

Eli ydinfysiikan sijaan kyse on suunnittelusta, miettimisestä ja sitten vaan tekemisestä. Olen joskus suunnitellut (ja jopa toteuttanutkin) semmoisia viikkoja, että kaikki on niin pitkälle mietittyä ja harkittua, että edellisen päivän ruoka toimii ainakin osittain pohjana seuraavan päivän ateriaan, mutta se vaatii sen verran miettimistä ja excelöintiä, että siihen ei nyt ole ollut rahkeita. Aivot nyrjähtävät pelkästä ajatuksestakin! Nyt olen vain poiminut kaikkien kokoamasta "lemppari arkiruuat" -listasta neljä ruokaa ja tehnyt ne sitten sunnuntaina valmiiksi (tai osittain valmiiksi, kuten kohta huomaatte). 

Haha, ihan pakko kertoa tuosta meidän listasta, johon jokainen siis sai kirjata kaikki ne arkiruuat, joista tykkää eniten: miehen sarakkeessa luki monen hyvän arkiruuan lisäksi myös "pannukakku ja mansikkahillo" ja "letut ja mansikkahillo". Kun huomautin hänelle, että nyt ei ollut kyse jälkkärilistasta, hän totesi, että ihan hyvin voisi joskus syödä iltaruuaksi pannukakkua. Niin no - kun asiaa tarkemmin miettii, miksi ei? 😂

Kaiken a ja o on siis "urakan" etukäteen miettiminen. Aika moneen ruokaan liittyy pilkkomista, mikä on mulle aina se "rankin" homma arki-iltaisin. Ei tällä neljän päivän ruuat kerralla -systeemillä välty tietenkään siltä, että jotain pitää arki-iltaisinkin tehdä, mutta auta armias, jos mun pitää ruveta pilkkomaan ja pylppyämään jotain tiistai-iltana... ei vaan pysty ja kykene! Makaronin, perunat tai riisit jaksan kuitenkin laittaa kiehumaan joka ilta ja niiden kiehuessa pilkon nopeasti päivän salaatin (meillä yleensä vain pilkottuja, raakoja kasviksia) lautasille.

Mitään terveysruokia tässä postauksessa ei ole tulossa. Mulle tällä hetkellä on tärkeintä päästä takaisin siihen tapaan, että arkisin syödään itse tehtyä ruokaa. Esim. kasvisruokien määrä meidän lautasilla on koko Korona-aikana ollut suorastaan hälyttävän pieni, mutta keskityn tähän sitten siinä vaiheessa, jos ja kun saan normiarjen pyörimään meidän keittiössä.

Tässä nyt siis rautalangasta väännettynä se, miten hoidan tämän homman.

Esimerkkiviikko

Maanantai: Uunilohi, bataattimuussi

Tiistai: Jauhelihakastike, keitetyt perunat

Keskiviikko: Lohipasta

Torstai: Lasagnette (Knorr)

Perjantai: Tortillat

Edellisenä sunnuntaina

1. Ota kaikki ainekset esiin. Ota esille myös kipot ja kupit, leikkuulauta, veitset, kattilat.

2. Aloita pilkkomisesta. Itse käytän sipulia kaikkiin kastikeruokiin, pilko siis sipulit ja laita kypsymään pannulle (vähän öljyä, ripaus suolaa ja sokeria).

3. Laita jauheliha pannulle kypsymään (tarvitaan tiistaina ja torstaina). Paista ja kypsennä samalla, kun laitat kaksi lohifilettä uunipellille (mausta suolalla, pippurilla) ja lykkää lohet uuniin. 

4. Kuori ja pilko bataatti (muista välillä kurkata uunissa muhivia lohia ja sekoitella pannulla paistuvaa jauhelihaa).

5. Mausta kypsä jauheliha suolalla ja pippurilla (lisää kypsennetty sipuli) ja siirrä puolet jauhelihasta toiselle pannulle (molempien olisi hyvä olla korkeareunaisia). Lisää toiseen erään kermaa, kiehauta, laske lämpötilaa ja jätä hautumaan. Lisää toiseen erään Knorrin Lasagnetten maustepussi ja ohjeen mukaiset nesteet. Hauduttele molempia hissukseen.

6. Tässä vaiheessa bataatti on varmaan jo kypsää, kaada neste pois ja jätä odottamaan.

6. Ota lohi uunista. Jaa lohi kahteen säilytysrasiaan ja laita toinen jääkaappiin, toinen uuteen kattilaan/kasariin.  Lorauta sekaan kermaa ja mausteita maun mukaan. Jätä pöhisemään. Muista käydä väillä hämmentämässä hellalla olevia kastikkeita!

7. Kaada Lasagnetten kastike uunivuokaan ja sekoita paketin mukana tulleen pastan kanssa. Laita uuniin ohjeen mukaan.

8. Tee bataattimuussi loppuun ja laita jääkaappiin. 

9. Siirrä valmis jauhelihakastike säilytysrasiaan ja laita jääkaappiin.

10. Laita lohikastike säilytysrasiaan, jäähdytä ja laita pakkaseen.

11. Ota Lasagnette uunista, jäähdytä ja laita pakkaseen.

Viikon aikana

Maanantai: lohi ja muussi valmiina jääkaapissa --> lämmitä

Tiistai: keitä perunat, lämmitä jauhelihakastike samalla

Keskiviikko: muista ottaa lohikastike sulamaan aamulla --> keitä pasta, lisää lohikastike sekaan

Torstai: muista ottaa Lasagnette aamulla sulamaan ---> lämmitä illalla

Perjantai: tortillat...

Tuon esimerkkiviikon perjantaina kuitenkin kävi niin, että viikonloppuna oli menoa sunnuntaille ja olin ihan rättipoikki perjantaina. Hain sushia ja hylkäsin tortilla-suunnitelman, mutta laitoin ennen sushin syömistä ISON tomaattikastikkeen porisemaan (valmisteluihin menee noin 10 min + se, että välillä seuraa, ettei pala pohjaan). Saa porista siinä illan aikana n. kaksi tuntia --> loppuvaiheessa osa toiseen kattilaan ja sekaan tonnikala --> ensi viikon esim. tonnikalapasta ja loput pakkaseen muita tomaattikastikepohjaisia ruokia silmällä pitäen.

Okei, nyt olen vähän sekaisin itsekin, että menikö kaikki nyt oikeassa järjestyksessä... 😂😂😂 

Mutta saitte varmaan (toivottavasti...) ajatuksesta kiinni - että tekemisen järjestys mietitään etukäteen ja tehdään montaa asiaa samaan aikaan.

Meillä vietetään taas lihatonta lokakuuta ja tällä kertaa mukana on myös - ja ihan vapaaehtoisesti - meidän teinikin, joka kuulemma syö myös koulussa kasviruokaa päivittäin! Mulla ei ole siis mitään mahdollisuutta luikerrella tästä hommasta nyt ja se on ihan ok, olen itsekin mielelläni pitkästä aikaa kasvisruualla (tosin meillä syödään pari kertaa viikossa kalaa, kuten aikaisempienkin lihattomien aikana). Ja lihaton lokakuuhan ei tarkoita mitään ankeaa kieltäytymistä, tänäänkin meillä on tiedossa perinteinen perjantai-mättö eli syödään tacoja. Tällä kertaa täytteenä vaan on jauhelihan tilalla TexMex Härkistä ja kidneypapuja. Ihan yhtä hyvää, vaikka mukana ei lihaa olekaan!

Kuvia ei tietenkään ole taaskaan mistään ruuan valmistamisen vaiheista, vaikka aloitin tämän blogin aikoinaan nimenomaan ruokablogina - hah! Nämä nyt kuitenkin löytyivät kännykästä:

Ihanaa viikonloppua kaikille! 💚

Onko teillä pihahommien suhteen paniikki päällä vai oletteko niin onnekkaita, että ei ole näitä hommia tehtävänä?