YHDESTÄ KYMMENEEN

Eksyin jotain kautta Kolmistaan -blogiin ja silmiin osui heti hauska haaste. Tehän tiedätte, miten mä rrrrakastan haasteita, joten tähän oli tietenkin pakko tarttua heti. Kaikenlaisiin haasteisiin olen täällä blogin puolella osallistunut ja ainakin yksi niistä on liittynyt myös numeroihin, mutta tämä oli vähän erilainen. Tarkoituksena on siis listata oman elämän asioita numeroilla 1-10, aiheet saavat olla ihan laidasta laitaan.

Kuva täältä

Minulla on yksi biologinen lapsi, joka on tietenkin tärkein, ihanin ja upein ihminen elämässäni. En voi muuta kuin ihailla hänen luonnettaan ja sitä tapaa, miten hän suhtautuu elämään ja muihin ihmisiin. Ajoittaisista (kröhöm...) teinikiukuista huolimatta meillä on edelleen hyvä ja avoin suhde, johon kuuluu säännöllistä juttelua tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista. Äitini toki tuossa yhtenä päivänä muistutti mua siitä, että ehkä meillä vanhemmillakin on "vähän" osuutta siitä, että tuo nuori mies on niin ihana. Tämä "onnistuminen" onkin asia, mistä olen eniten ylpeä elämässäni! 💖💖💖

Olin alkuvuodesta kaksi kuukautta sairaslomalla uupumuksen vuoksi. Olen aiheesta vatvonut niin paljon täällä, että osaa varmaan aihe jo kyllästyttää. Tämä on mulle kuitenkin ollut niin merkityksellinen asia, että en sitä ihan hevillä unohda. Kokemus opetti mulle ihan älyttömän paljon itsestäni, työminästäni, stressistä ja sen seurauksista. Ikinä en myöskään unohda sitä, kuinka upeasti kaikki läheiseni, kollegat ja monet teistä blogikavereistakin kannattelivat mua tuona aikana. Siitä iso kiitos kaikille!

 

Meitä on kolme sisarusta, minä ja nuoremmat veli ja sisko. Kukaan meistä ei ole luonteeltaan sellainen, että soittelisi jatkuvasti ja asummekin aika kaukana toisistamme, joten välillä menee pitkiäkin aikoja niin, ettei puhuta tai nähdä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettemmekö olisi tärkeitä toisillemme - kunnossa oleva sisarussuhde on niin tiivis, että se tuo tietynlaista rauhaa elämään; tapahtui mitä tahansa, he ovat olemassa.

Haaveilin nuorena isosta perheestä, mutta koska tapasimme mieheni kanssa vähän vanhemmalla iällä, en ehtinyt saada kuin yhden oman lapsen. Mies toi kuitenkin mukanaan perheeseemme lisää jälkeläisiä, joten lapsia minulla on yhteensä neljä. Sain siis sen ison perheen (ja myös jo tässä vaiheessa ison liudan lapsenlapsiakin)! 💚

Olen asunut viidessä kaupungissa elämäni aikana. Koteja on ollut paljon enemmän, varsinkin Helsingissä, jossa olen muuttanut moneen kertaan sekä lapsena, että aikuisena. Ihan lapsena asuin muutaman vuoden Turussa ja vaihtarivuoden vietin USA:ssa Chicagon lähellä pikkukaupungissa. Viimeiset 15 vuotta olen viettänyt Etelä-Suomessa kahdessa "tuppukylässä", jotka eivät sen kummempaa erityismainintaa ansaitse (paitsi että toisessa on ihana työpaikkani ja toisessa nykyinen kotini, joten rakkaita paikkoja kuitenkin siinä mielessä).

 

Aloitin koulun 6-vuotiaana. Tämä ei liity mitenkään siihen, että olisin ollut jotenkin poikkeuksellisen säkenöivän älykäs lapsena(kaan), vaikka toki osasin tossa vaiheessa jo lukea sujuvasti. Olin kuitenkin harvinaisen pikkuvanha lapsi ja mahdollisesti myös vähän kypsempi ikätovereihini verrattuna. Päiväkodin hoitajat olivat sanoneet äidilleni, että tuo pitäisi nyt laittaa jo johonkin muualle sen jälkeen, kun olin tädeille sanonut päiväuniaikaan "menkää te vaan kahville, minä kyllä huolehdin noista lapsista". Itseäni tämä naurattaa eniten sen takia, että oma lapseni on ihan samanlainen!

Seitsemän on "onnennumeroni", vaikka en mitenkään usko mihinkään tämmöisiin onnensitä tai tota -juttuihin. Joskus aikoinaan jossain tilanteessa se onnennumero on kuitenkin pitänyt valita ja olen siitä lähtien pitänyt kiinni tuosta seiskasta (koska luonnollisesti tuottaa huonoa onnea, jos sen vaihtaa kesken kaiken). Koomisinta tässä "onnennumerossa" on se, että en ole koskaan sen avulla voittanut yhtään mitään!

 

Kunhan korona hellittää, ensimmäinen matkakohde tulee olemaan Italia, johon reissaan silloin jo kahdeksatta kertaa. Tuntuu itse asiassa vähän hassulta, että olen ollut siellä "vasta" seitsemän kertaa, koska tuntuu siltä, että olisin käynyt saapasmaassa jo kymmeniä kertoja. Olen ihan varma, että olen ollut edellisessä elämässäni (mihin en siis usko yhtään sen enempää, kuin mihinkään onnennumeroihinkaan) italialainen suurperheen tomaattikastiketta keittelevä mamma jossain Toscanan maaseudulla tai vaihtoehtoisesti firenzeläisen Medici-mahtisuvun tärkeä ja tietysti legendaarisen kaunis nainen, jolla myös oli poikkeuksellisen paljon vaikutusvaltaa sen ajan miehisessä maailmassa. 

En ole moneen vuoteen jaksanut innostua puutarhahommista, varsinkaan hyötykasvien kasvattamisesta, jota harrastin ihan tosissaan siinä vaiheessa, kun rakensimme taloa ja myös ekoina vuosina täällä asuessamme. Tontillamme oli vanha iso kasvihuone, jossa ehdin monena kesänä kasvattaa vaikka mitä, yleensä melko huonolla menestyksellä. Varsinkin tomaatit, joiden pitäisi olla ihan pala kakkua kasvihuoneessa, kasvattivat kyllä aina biomassaa vaikka kuinka paljon, mutta itse tomaatteja eivät niinkään (vääränlainen taimien esikasvatus ja niiden hoito kesällä ja niin edelleen). No nyt tänä keväänä mulla kasvaa (vielä sisätiloissa) yhdeksän upeaa, suorastaan oppikirjamaista tomaatin taimea (miten se taivutetaan: taimea vai tainta???), mutta ongelma on nyt se, että kasvihuone on juuri purettu (koska oli jo romahtamisvaarassa) ja ulkona on vielä pirun kylmä. Hiton tomaatit - aina menee pieleen tavalla tai toisella! 😂🍅

Purkaminen loppusuoralla...

 

Kymmenen vuotta sitten suunnilleen näihin aikoihin vuotta sanoin tahdon miehelle, jonka kanssa olin jakanut elämäni siinä vaiheessa jo viisi vuotta. Vietimme ihanan, pienimuotoisen hääjuhlan, joka oli ihan meidän näköinen: rento, hauska, rakkautta ja koomisia tilanteita tulvillaan. En löydä sanoja, joilla kuvailisin tätä upeaa miestä. Hän ja yhteinen poikamme ovat minulle kaikki kaikessa 💖💖💖

Tämä on mun mielestä jotenkin aivan ihana haaste! 

Haastan teidät kaikki osallistumaan tähän, mutta erityisen "täsmäkäskyn" (haha) saavat Annukka, Marika, Satu, Tiia ja Vivi 😍

(ihan tietenkin oman ehtimisen ja jaksamisen mukaan 💛)

 

PISSANKELTAISTEN KUKKIEN PALUU

Muistatteko vielä pissankeltaisen hyasintin? Sen, jonka toivoin olevan ihan kunnon keltainen, mutta joka olikin sitten semmoinen haalean pissan värinen.

 

No nyt homma menee vähän toisinpäin. Tulppaanit (ja muut sipulikasvit) ovat ihan lemppareitani meidän pihassa, koska a) ne nyt vaan ovat niin kauniita ja b) ovat ainoita, joita ei tarvitse millään tavalla hoitaa. Olen jo monen vuoden ajan haaveillut valkoisten tulppaanien kukkapenkistä, mutta joka kerta syksyllä muistaessani tämän, en ole löytänyt valkoisia enää mistään. Viime vuonna olin ihan vahingossa ajoissa liikkeellä ja ostin valkoisten tulppaanien sipuleita varmaan kymmenen pussillista. Ja jopa istutin ne ennen routaa, mikä ei ihan joka vuosi toteudu - usein löydän syksyllä ostamani sipulit kuivuneina jostain kaapin perukoilta huhtikuussa (ja juu, eivät enää lähde kasvuun seuraavana vuonna, kokeiltu on). Eli viime syksynä kaivoin maahan hirveän määrän VALKOISIA tulppaaneja ja koko talven ja kevään olen odotellut niitä.

Viikko sitten näytti vielä ihan lupaavalta:

 

Mutta nyt, kun kukat ovat avautuneet, niin - haloo, ei ne mitään valkoisia ole, vaan hailakan pissan värisiä!! Ihanan kauniita tietenkin, mutta kuitenkin. Jälleen kerran pissan väri ujuttautuu elämääni!

Valkoinen kukka on mun mielestä tämmöinen:

 

Ja ne mun "valkoiset" tulppaanit on tämmöisiä:

HAALEAA PISSAA!!!

Lopuksi todettakoon, että tiedostan tietenkin, että ongelma-asteikolla 1 - 10 en tällä ongelmalla pääse edes plusasteikon puolelle. Koska ovathan noi nyt aika ihania kuitenkin 💛 Kunhan nyt vähän kävin avautumassa aiheesta 😄

Päivät ovat tosi hektisiä tällä hetkellä; kevään viimeiset tunnit ovat huomenna, jonka jälkeen alkaa koeviikko - ja sitten kesäloma, mikä tuntuu jotenkin ihan hassulta tällä hetkellä. Sairasloman jälkeen töihin palanneena mulla on semmoinen tunne, että lukuvuosi on just alkanut ja mulla olisi virtaa jatkaa opetusta nyt vielä vaikka kuinka kauan. Sisäinen kalenterini on siis ihan sekaisin tällä hetkellä.

Kuis siellä?

Onhan nämäkin kyllä aika ihania 💜

 

PIELEEN MENNYT HAASTE JA KAIKENLAISTA SEKALAISTA LÖPINÄÄ

Pieleen menneellä haasteella en nyt tarkoita edellisessä postauksessani julistamaa nopein voittaa itselleen kirjan -kilpailua, vaikkakin vähän kyllä ihmettelen, että eikö kukaan tosiaan halua itselleen kirjaa  "Totuus Harry Quebertin tapauksesta"?? Sen siis saa vain ilmoittamalla halukkuutensa, minä maksan postikulut. Sovitaanko niin, että viikko on vielä aikaa lunastaa sen itselleen, sitten annan sen jollekin kaverille.

 

Mutta se, mikä meni pahasti pieleen, oli Annukan kirjoittamasta kivasta "Kolmen peruspäivän plus-miinus-päiväkirja" -postauksesta herännyt inspiraatio tehdä samanlainen juttu. Annukka totesi itse kirjoituksessaan, ettei säännöllisen kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen tunnu omalta jutulta ja olen itse tässä(kin) asiassa samanlainen, kuin hän. Kirjoitin ko. postauksen kommenttipuolelle, että "Mä en itsekään osaa pitää säännöllistä kiitollisuuspäiväkirjaa; jotenkin se tuntuu kauhean teennäiseltä jo parin päivän jälkeen, kun arjessa ne päivät kuitenkin on aika lailla sitä samaa viikosta toiseen. Ja sitten tuntuu pöhköltä kirjata ylös 17 kertaa peräkkäin "aamusmoothie oli hyvää" - se saman toistaminen jotenkin vie sen onnellisuuden pois siitä pikkujutusta."

Kuitenkin ajatus siitä, että tuon tekisi muutaman päivän ajan, tuntui kivalta ja niinpä sitten tällä viikolla olen tuollaista päivän plussat ja miinukset -päiväkirjaa yrittänyt pitää. Mutta kuulkaas, ei onnistu, ei sitten millään! Kaikki on tällä hetkellä niin ällönlällyn positiivista, että ihan naurattaa. Minähän olen perusluonteeltani hyvin positiivinen, mutta tällä hetkellä se menee ihan överiksi. Tämä johtuu tietenkin siitä, että uupumuksesta selviytyminen ja ilo normaaliin elämään palaamisesta on niin pinnalla, että se värittää kaiken vaaleanpunaiseksi hattaraa- ja vaahtokarkkeja -hötöksi!

Osaan normaalistikin nauttia arjesta, sen pikkujutuista, enkä yleensä negaile ihan kamalasti. Mutta kun tällaisesta normitilasta kävi hetkellisesti ihan pohjalla, niin nyt se normaali arki ja sen pikkujutut tuntuvat niin käsittämättömän isoilta jutuilta, että menee tosiaan ihan komiikan puolelle. Yritin siis ensin kolmen päivän ajan tehdä tätä, mutta kun lista näytti pelkkää plussaa, jatkoin tätä vielä viikon verran. Mutta ei, en saanut yhtäkään negatiivista juttua listalle, mikä on tietenkin täysin epärealistista normaalissa elämäntilanteessa, mutta kun tässä hattarassa nyt mennään vielä tällä hetkellä, niin näin siinä pääsi käymään.

 

Ensinnäkin kaikki jutut, mitkä normaalistikin merkkaisin plussan puolelle, menevät tällä hetkellä ihan överin puolelle. Pari esimerkkiä. No työ ja opettaminen tietenkin; luokassa olen niin hörhön innokas koko ajan, että korona-ajasta täysin uupuneet opiskelijat piristyvät siellä edes hetkeksi, kun olen koko ajan niin täpinöissäni. Orvokit, nuo normaalisti vähän inhokki-kukkani, joita kuitenkin laitan ruukkuihin keväällä ihan vaan sen takia, että kestävät hyvin kevätsään vaihtelua. Normaalisti vähän yrmistelen niitä varsinkin aamuisin, kun en silloin yleensä ole ihan parhaimmillani, mutta nyt käyn suunnilleen silittelemässä niitä joka aamu ja olen ihan haltioitunut siitä, kuinka kauniita ne ovat! Jokainen onnistunut (arki)ruoka saa mut tällä hetkellä tuntemaan itseni oman elämäni MasterChefiksi - ihan peruspöperöstäkin hykertelen ihan onnessani. Ja näitä nyt voisi jatkaa loputtomiin; ilahdun, ilostun, liikutun ja suorastaan herkistyn ihan käsittämättömän pienistä jutuista. Mikä tietenkin - kaikesta koomisuudesta huolimatta - on ihan mahtava juttu, koska se osoittaa sen, että olen päässyt uupumuksen aiheuttamasta alakulosta irti. Eiköhän tämä vähitellen tasoitu takaisin siihen normaaliin peruspositiivisuuteen, jonka seassa kuitenkin aina välillä on niitä miinuksiakin mukana. Näin ainakin toivon, koska vähän jo kaipaan sitä "normaalia itseäni", joka ei hyrskähdä itkuun nähdessään aamun työmatkalla joutsenpariskunnan pellolla loikoilemassa. Rajansa kaikella!

Mutta miksi niitä miinuksia sitten ei tullut? Vastoinkäymisiä ja jopa paskojakin juttuja toki on ollut, mutta niihinkin kaikkiin olen suhtautunut tosi omituisella "no mutta onhan tässä sentään se hyvä puoli, että..." -asenteella. Jälleen pari esimerkkiä:

Äkillinen helleaalto tuntuu ihan mahtavalta ja ihanalta, vaikka normaalisti inhoan kuumuutta varsinkin siinä vaiheessa, kun ollaan vielä koulussa.

Mies on purkanut meidän ikivanhan kasvihuoneen (oli täällä tontilla valmiina ja on jo varmaan 30 vuotta vanha) ja sen purkujätettä on edelleen pitkin pihaa, vaikka mies niitä ansiokkaasti onkin kaatopaikalle kärrännyt. Mä olen ihan vaan, että ei haittaa, vaikka onkin noin kauhean näköinen toi piha tällä hetkellä.

Ötökät on heräilleet kylmän kauden jälkeen ja normaalistihan mä olen ihan sairaan ötökkäkammoinen. Nyt olen ihan onnessani, ihanaa, että meidän pihalla on pölyttäjiä.

Yhtenä aamuna oli maito loppu ja normaalisti, jos en saa 2 - 3 aamukahvikuppiini maitoa, menee vähintään koko päivä pilalle, joskus saatan mököttää siitä (itselleni) jopa parin päivän ajan. Nyt vetelin naama irvessä mustaa kahvia sokerin kanssa (jota siis en normaalisti lisää kahviin) ja pahasta mausta huolimatta ajattelin yltiöpositiivisesti, että saahan tästä sen aamun herätyksen kuitenkin.

Töissä on tullut sitä tyypillistä loppukevään sälää "tämäkin pitäisi vielä ehtiä tekemään ennen kesälomaa" (plus ensi syksynä voimaan astuvan opetussuunnitelmauudistuksen ja oppivelvollisuuden laajentamisen aiheuttamat käsittämättömät määrät lisätyötä, joihin kentän pyynnöstä huolimatta ei annettu lisäaikaa, vaikka korona). Näistäkin kaikista olen ihan vaan zen ja hoen mielessäni "olen vaan töissä täällä" -mantraa. Yhtenä päivänä rehtori aloitti kahvihuoneessa "minulle on tullut semmoinen ajatus ensi vuodesta, että..." jolloin keskeytin hänet toteamalla, että "varmuuden vuoksi sanon jo etukäteen EI". Haha, ei taida tulla henkilökohtaista palkanlisää tänäkään vuonna!

Uima-allas on viime syksyn ja talven jäljiltä lähinnä liejuallas, mutta sekään ei haittaa - olen vaan ihan että no putsataan se kohta, vaihdetaan vesi ja aletaan sitten taas pulikoimaan! 

Yksi asia, mikä pääsi aidosti miinukset -listalle ihan heittämällä oli se, että suunnitelmissa tälle illalle oli mun kahden läheisimmän ystävän meille tuleminen ja "tyttöjen illan" -viettäminen. Korona-altistusepäilyn johdosta ilta kuitenkin peruuntui ja vietän nyt perjantai-iltaa itsekseni. Se ei sinällään ole mikään ongelma, mutta harmittaa tosi paljon (miehet ovat vanhempieni mökillä pitkää viikonloppua viettämässä). Ottaa aivoon tosi paljon, kuinka monta kivaa juttua korona on tavalla tai toisella pilannut!

Vietän siis loppuillan punkkua juoden ja tehden elämäni ekaa parsakeittoa. Mähän en tykännyt parsasta nuorempana, mutta nykyjään olen ihan hulluna siihen. Tuossa viimeisessä kuvassa on vinkki ihan superhyvään annokseen: grillattua lohta ja jättikatkarapuja, hernetahnaa ja keitettyä parsaa. Parsoja ei tietenkään tarvitse nykertää ja solmia ruohosipulilla, kuten tuossa olen tehnyt - silloin vaan oli semmoinen nykertämisfiilis.

 

Toisaalta tähänkin tämän päivän miinukseen kuulin just äsken ihanan jutun: lapsi on tänään ollut isänsä ja mun isän kanssa merellä ja ovat saaneet saaliksi pari haukea. Juuri tällä hetkellä isäni opettaa pojalleni hauen perkaamista, mikä on täsmälleen sama muisto, mikä mulla on lapsuudesta omaan isoisääni liittyen. Ja se hauki tullaan valmistamaan just samalla tavalla, kuin silloin mun isovanhempien mökillä: hauki keitetään, lisukkeeksi perunaa ja muna-voi-kastiketta. 

Voihan elämä, kuinka ihanaa osaatkin välillä olla!! 💛💛💛

p.s. niin siis haluaisiko joku sen kirjan...?

NOPEIN VOITTAA!

Okei, myönnetään myönnetään, olihan toi edellisen postauksen kilpailu aika mission impossible! Kuvat on otettu niin kaukaa, huonossa valossa ja vähän tärähtäneitä, että en olisi itsekään löytänyt sieltä kaksoiskappaleita. Tuplakirjoista meinaan kuitenkin päästä eroon ja haluan antaa ne jollekin teistä ihanille, jotka mun blogia seuraatte aktiivisesti 💗💛

Säännöt ovat nämä: seuraavista kuvista paljastuu ratkaisu (hahahaaaa, ihan kuin tässä olisi kyse jostain maailmanluokan suurimmasta arvoituksesta) ja se, joka kommenttiboksiin ilmoittaa ensin, kumman kirjan haluaa itselleen, saa sen. "Toiseksi tullut" saa sitten sen toisen. Minä maksan postikulut. 

Ensimmäinen, se helpompi on Joel Dickerin "Totuus Harry Quebertin tapauksesta". 

 

Toinen, kieltämättä ihan tolkuttoman vaikea on sympaattinen ruokakirja "Luonnollisesti". 

Nopein siis voitaa tällä kertaa! Kumman haluat?