ONNELLISUUSPROJEKTI

Tiedättekö sen tunteen, kun lukemalla jonkun asian toisen kirjoittamana, omat epämääräiset ajatukset loksahtavat paikoilleen? Ikäänkuin ne olisivat aikaisemmin olleet kuin kasa palapelin paloja. Kuva, jonka lopputuloksen tiedät, mutta sinulla ei ole mitään käsitystä mistä palasta aloittaa. Ja sitten lukemalla ymmärrät hetkessä, mitä pitää tehdä.

Kuva täältä

Syksyn aikana käsiini osui kolme kirjaa, jotka saivat minut ajattelemaan elämääni ja nopeasti moni asia konkretisoitui mielessäni - ajatukset loksahtivat paikoilleen kuin Lego-palikat. Syksy on kuitenkin ollut töissä niin hektinen, että en ole saanut aikaiseksi mitään konkreettista, mutta olen pyöritellyt ajatuksia mielessäni ja nyt kun elämässä koittaa hieman rauhallisempi jakso, on aika myös käynnistää oma onnellisuusprojektini.

Nimi projektille on sikäli minun kohdallani hieman väärä, että kyse ei kohdallani varsinaisesti ole onnellisuudesta, pikemminkin ehkä tyytyväisyydestä. Onnellisuus on iso ja painava sana. Minä olen aidosti onnellinen, pakahduttavan onnellinen suorastaan. Olen elänyt ajan, jolloin olin onneton, joten osaan nauttia elämästäni tällä hetkellä. Mutta tyytyväisyys. Lähivuosina olen usein havahtunut jonkinlaiseen epämääräiseen tyytymättömyyden tunteeseen, sellaiseen vaikeasti määriteltävään, joka ei varsinaisesti haittaa elämää, mutta nakertaa siellä jossain taustalla kuitenkin. Olen ymmärtänyt, että sille pitäisi tehdä jotain, mutta koska sen määritteleminenkin on ollut vaikeaa, on siihen puuttuminen ollut myös yhtä vaikeaa. En kuitenkaan kutsu tätä tyytyväisyysprojektiksi, koska... no, tuo otsikko vaan on jotenkin mukavampi sana :) Tätä minun logiikkaani taas...

"I'm no longer quite sure what the question is, but I do know that the answer is Yes"

- Leonard Bernstein -

Kirjat olivat Gretchen Rubinin Onnellisuusprojekti ja Anna Perhon Superarkea. En yleensä perusta mistään elämänvalmennus -kirjoista; ne mitä olen lukenut, ovat olleet liian "huuhaata" minun luonteelleni. Olin kuitenkin kuullut kehuja tuosta Onnellisuusprojektista usealta taholta ja lainasin sen kirjastosta. Ihan vaan tiedättekö "no katsotaan nyt mitä tuo kirjoittaa" -asenteella. En ollut montaakaan sivua ehtinyt lukea, kun jo klikkasin itseni Adlibriksen sivuille (mistä voisi kyllä pliiiiiis saada jotain paljousalennusta tai bonusta, niin paljon olen heitä tukenut) ja tilasin kirjan itselleni. Tajusin heti, että tämän haluan yöpöydälleni hitaaseen lukuun. Yleensä kirjat menevät ahmimalla, yöt valvomalla, mutta tätä piti makustella! Ja ajatella samalla kun lukee, miettiä ja pohtia. Saatuani kirjan luettua, siirryin heti Rubinin seuraavaan eli Tee siitä tapa -kirjaan.

Kuva täältä

Rubinin kirjoissa painotetaan neljää peruspilaria: nukkuminen, liikkuminen, oikein syöminen ja juominen sekä järjestäminen. Kolme ensimmäistä ovat melko lailla itsestäänselvyyksiä, eikä minulla ole uneen tai ruokavalioon liittyen merkittävästi petrattavaa. Tai no, ruokavalioon nyt aina voi panostaa ja satsata enemmän, mutta perusasiat ovat kunnossa. Liikunnan suhteen minun ainakin pitää tehdä ihan merkittävä ryhtiliike, mutta sekään ei ollut mikään varsinainen ahaa-elämys. Sen sijaan listan neljäs, järjestäminen, oli se kohta, joka asetti oman palapelini palat paikoilleen. Vähitellen kirjoissa edetessäni eteen tuli muitakin asioita, mutta niistä osa on (ainakin vielä tällä hetkellä) liian henkilökohtaisia tänne blogin puolelle, eivätkä nekään mitään erityisen uusia juttuja olleet, kunhan konkretisoituivat mielessäni kirjoja lukiessani.

Mutta järjestäminen. Olen nuorempana ollut hyvin järjestelmällinen; työpöydän laatikot olivat järjestyksessä, tärkeät paperit oikeissa, värikoodatuissa mapeissa, kenkäplankeilla oma laatikkonsa jne. Siivoamisessa olen aina ollut täysi huithapeli - ja olen edelleen - villakoirat eivät minua ahdista ennen kuin niihin alkaa kompastelemaan. Mutta järjestys!! Jossain vaiheessa nuoruuden järjestelmällisyys alkoi lipsumaan ja tällä hetkellä lähes kaikki mahdollinen tavara on täysin hallitsemattomassa sotkussa. Ja tämä ahdistaa minua ihan älyttömästi! Olen sen toki tajunnut jo pitkään paperi- ja lehtikasoja, epämääräisiä "säilytyslaatikoita" (joiden sisällöstä minulla ei ole hajuakaan) ja sekavia kodinhoitohuoneen laatikoita tuijottaessani, mutta en ole ymmärtänyt kuinka paljon tämä kaaos on minuun ja tyytyväisyyteeni vaikuttanut. Hullua - nyt kun sen ymmärrän, tuntuu ihan älyttömältä, etten ole tehnyt asialle mitään.

Päällisin puolin meillä vallitsee suhteellisen hyvä järjestys. Minulla on tapana joka päivä laittaa suurin osa tavaroista paikoilleen ja varsinkin keittiön järjestän illalla niin, että uuteen aamuun on kiva herätä. Aamut ovat muutenkin haastavia, joten en todellakaan kaipaa niihin tiskivuorta, leivänmurusia tai kuivuneita juustokannikoita itseäni ahdistamaan. Lehtipinoja kyllä löytyy kaikkialta ja miehen sukkakasoihin en nyt mene tällä kertaa ollenkaan... Mutta työhuone ja kodinhoitohuone!

Muutimme itse rakentamaamme taloon (tai minä mitään rakentanut, mies teki kaiken!) reilu kolme vuotta sitten ja koko rakennusajan odotin ehkä eniten sitä, että saisin vihdoinkin oman työhuoneen (joka on samalla vierashuone) ja kodinhoitohuoneen. Molemmat olivat minulle ihan uusia juttuja, koska olen asunut koko elämäni kerrostalossa. Suunnittelin, sisustin ja hehkutin näitä kahta huonetta eniten ja odotin niitä kuin kuuta nousevaa. Ja kuinka kävikään - muutamassa kuukaudessa molemmat huoneet olivat muuttuneet epämääräisiksi isoiksi säilytystiloiksi. Kodinhoitohuoneen tasoilla on kyllä nättejä säilytyskoreja, mutta ne ovat täynnä epämääräistä sälää, joka vähitellen on hautautunut paksun pölyn peittoon. Työhuoneen kaapit ja hyllyt ovat täynnä laatikoita ja lokerikkoja, joihin olen tunkenut kuukausi toisensa perään tärkeät paperit, lapsen piirustukset, takuukuitit, lehdistä repimäni reseptit - you name it, kaiken sen, minkä pitäisi olla järjestyksessä. Vähitellen työhuoneesta on tullut paikka, jonka ovella käyn välillä kurkkaamassa ja huokaisemassa "no ehkä huomenna".

Kuva täältä

Lapsuuteni ja nuoruuteni ehdoton sankaritar oli Tuulen Viemää -kirjan Scarlett O’Hara. Luin kirjan kymmeniä kertoja (yhtään liioittelematta!) ja kun vihdoin saimme videonauhurin, katsoin elokuvan kerta toisensa perään. On ehkä liioittelua sanoa, että hän olisi minulle ollut roolimalli, mutta kyllä hän minuun on vaikuttanut. En tiedä onko yksi ärsyttävimmistä luonteenpiirteistäni Scarletilta alitajuisesti omaksuttu; hänen tapansa ajatella hankalan hetken koittaessa "I'll think about it tomorrow, after all tomorrow is another day" ei välttämättä ole kovinkaan toimiva motto tavallisessa arjessa. Nyt onkin aika antaa Rhett Butlerin astua näyttämölle ja lausua kuolematon vuorosanansa "Frankly, my dear, I don't give a damn". Selitykset sikseen, nyt alkaa järjestäminen. Yhtäkään tekosyytä ei enää ole siirtää asiaa huomiselle!

Toinen asia, mikä on kaihertanut mieltäni, oli tämä blogi. Kaipasin kirjoittamista ihan hirvittävästi, mutta kynnys aloittamiseen oli valtavan korkea (kirjoitin asiasta täällä). Kunnes vihdoin päätin unohtaa kaikki pelkoni ja epäilyni ja aloitin. Hups, ei mitään sen kummempaa. Aloitin. Mikä valtavan vapauttava tunne se olikaan ja kuinka olenkaan nauttinut kirjoittamisesta. Aloitettuja luonnoksia on jo lähemmäs kaksikymmentä ja muistikirjassani (eniten rakastan kynää ja paperia, niitä ei voita yksikään näppis) aiheita on listattuna vaikka kuinka monta. Blogin ulkoasu ei vielä tyydytä (lähellekään!), teksti on jäykkää eikä vielä ihan oman oloistani (jännitän?), kuvaamisessa olen täysi aloittelija - mutta hei, olen matkalla!

Mietimme liian usein aloittamisen vaikeutta ja tuskaa ja kohdistamme liikaa odotuksia perille pääsemiseen. Aloittaminen on aina vaikeaa - oli sitten kyse uudesta elämäntavasta, sukan kutomisesta tai vaatehuoneen siivoamisesta. Projektinomaisissa tehtävissä on tärkeää asettaa päämäärä, mutta silloinkin pitäisi muistaa keskittyä nauttimaan matkasta. Kirjoittamisessa on ihaninta se, että tämä ei lopu koskaan. En tule koskaan pääsemään "perille", vaan saan kulkea eteenpäin loputtomasti.

Jos sielä ruudun takana joku kulkee mukanani tällä matkalla, olisi ihana kuulla Sinusta jotain. Jätäthän kommentin, se merkitsisi minulle paljon!

Ihanaa tammikuista suununtai-iltaa!

Emma <3

Kuva täältä