ELÄMÄSTÄ, KUOLEMASTA JA AJASTA SIINÄ VÄLISSÄ

Jeps, ei mikään kepeä perjantai-illan otsikko, tiedetään. Mutta ennen kuin vedät synkistely-pipon päähän, niin lue ensin mitä näistä aiheista ajattelen. Toivon, että sulle jää kuitenkin ihan hyvä fiilis tästä postauksesta, koska ei todellakaan ole tarkoitus masentaa ketään - ja vähiten itseäni.

Haluan kuitenkin sanoa tähän alkuun varmuuden vuoksi, 

että mikäli olet juuri menettänyt jonkun läheisesi tai pelkäät sen tapahtuvat lähiaikoina 

tai olet sairastunut itse vakavasti, tämän tekstin melko ronski lähestymistapa aiheeseen

saattaa pahoittaa mielesi, tai jopa loukata sinua. 

Näin ei suinkaan ole tarkoitus ja pahoittelen jo etukäteen, jos teksti tuntuu sinusta pahalta  ❤

Niin se vaan kuulkaa on, että kun tuo maaginen 50 on ylittynyt, niin vaikka kuinka olen pitkäikäisten naisten suvusta, on maileja väkisinkin enemmän takana, kuin mitä edessä. Ja vaikka uskoni länsimaiseen lääketieteeseen ja tutkimukseen onkin vankkumaton, en jaksa uskoa siihen, että kukaan ehtii keksiä mitään ihmepilleriä tässä lähivuosi(kymmeninä). Ja ihan hyvä niin; en minä ainakaan haluaisi semmoista nielaista, varsinkaan 80-vuotiaana ja sitten elellä "ikuisesti" sen ikäisen naisen vaivojen ja kremppojen, saati sitten roikkuvien tissien, lerpsattavien silmäluomien ja harventuneen tukan kanssa. Ehei, jos tommoisen pillerin pääsisi nauttimaan, pitäisi sen tapahtua juuri tämän ikäisenä, kuin nyt olen. Ja ei sitten kuitenkaan silloinkaan, mun mielestä ajatus ikuisesta - tai edes reilusti pidennetystä - elämästä on niin kuolleena syntynyt (hahaaa!) ajatus, että aiheesta ei kannata edes keskustella.

Mutta se mistä on kiva ja mielenkiintoista keskustella, on tämä elämä just nyt. Miten nurinkurista on se, että kun vihdoin on päässyt siihen pisteeseen, että nuoruuden hömpötykset, 30-40 -vuotiaan kasvukivut (mulla ne ulottuivat pahimmillaan just tohon aikaan), ammatillisen identiteetin etsiminen ja vakaan elämän rakentaminen ovat vihdoin ohi, niin pitääkin jo heti ruveta miettimään sitä, mistä alkaisi jonottamaan vanhainkotipaikkaa. No juu, vähän ehkä liioittelen, mutta ehkä tajuatte mitä ajan takaa?

Ajattelen niin, että olen nyt harjoitellut tätä elämää viiden vuosikymmenen ajan ja nyt olen vihdoin valmis elämään sitä juuri niin kuin haluan ja myös nauttimaan siitä kaikkine sen sävyineen. Tämä valmiiksi tulemisen ajatus on itse asiassa peräisin eräältä viisaalta ystävältäni ja omin sen itselleni heti, kun kuulin sen. En halua enää valmistautua yhtään mihinkään tulevaan, vaan haluan elää tätä päivää ja huomistakin, kuin viimeistä päivää - jos sallitte tämän lievästi sarkastisen ilmaisun tässä yhteydessä. On ihan turhaa valmistautua väistämättömään ja siitä murehtiminen on vielä turhempaa. Vähän kuin murehtisi illalla sitä, että huomenna tulee taas aamu. Ja sitten aamulla taas sitä, että ihan kohta on taas ilta.

En ole koskaan pelännyt kuolemaa, siis ihan oikeasti en ole. Meillä on kotona puhuttu kuolemasta aina normaalina asiana ja siihen liittyvät tunteet ja pelot sai puhua jo pienenä läpi vanhempien kanssa. En ole menettänyt ennenaikaisesti kuin ihan muutaman ihmisen elämässäni, kaikki muut kuolemat ovat olleet luonnollisia, vanhuuteen kuuluvia tapahtumia, jotka tietyllä tapaa ovat tuoneet jopa helpotuksen jälkeen jääneille ja myös kuoleville itselleen. Olen myös selviytynyt kaksi kertaa liikenneonnettomuudesta, joissa molemmissa oli ainekset pahimpaan mahdolliseen. Läheltä on siis liipannut! Tähän päälle kun lisätään biologin koulutukseni (ja melkoinen arsenaali myös erilaista lääketieteellistä tietämistä), niin voin sanoa olevani aika neutraali ja tyyni tyyppi kuolemanajatusten edessä.

Tämän olen tiedostanut niin pitkään kuin muistan, mutta kieltämättä aina epäilin, että mahtaisinko sitten kuitenkaan olla niin cool, kuin kuvittelen, jos joutuisin edes sivusilmällä vilkaisemaan takavasemmalta lähestyvää loppua. Yllätyksekseni - ja täytyy sanoa, että ilokseni - voin todeta, että näin todella on. Huomasin alkuvuodesta, että selässäni oleva luomi oli alkanut muuttua, siis oikeasti silleen pahannäköisesti. Koska tietenkin on järkevää (tähän **facepalm**) lykätä asian tutkimista, mietiskelin muutaman kuukauden ajan niitä kaikista pahimpia skenarioita ja pohdin, miten meidän elämä sitten järjestyy, jos kun joudun käymään syöpähoidot läpi ja ehkä sitten kuitenkin kuolen. Suunnilleen järjestin jo kaikki paperit, laatikot ja kirjoitin lapselle 18-vuotiskirjeen avattavaksi sitten vuonna 2025. Lykkäsin muutaman ison asian hoitamista (kuolema, mikä mahtava tekosyy...), koska "kannattaako näitä nyt aloittaa, kun kuitenkin jää kesken". Hohhoijaa.

Mielenkiinnolla huomasin koko tämän prosessin ajan, että en tuntenut pelkoa missään vaiheessa. Vaikka miten makasin välillä hereillä myöhään sängyssä ja pyörittelin käytännön asioita mielessäni, en pelännyt. Toki itkeä tirautin pariinkin otteeseen lapsen ja miehen puolesta, mutta kuolemaa en pelännyt kertaakaan. Ja nyt täytyy muistaa, että vaikka tämä jälkikäteen onkin lähinnä vaan höpsö tarina, niin minä olin_ihan_varma_että_mulla_on_melanooma.

Arvaatte varmaan, että ei mulla mitään melanoomaa ole ❤ Kyseessä on täysin harmiton rasvaluomi, joka ei ole millään tapaa vaarallinen, eikä voi edes kehittyä miksikään pahaksi. Lääkäriä nauratti, kun tivasin häneltä "tuomion" jälkeen, että mistä tiiät???? Olin ollut niin varma tuosta melanoomasta, että en hetkeen uskonut häntä. No, kaveri (ihana nuori mieslääkäri) näytti mulle muutaman kuvan lääkärien arkistoista, siis ihan semmoisen oikeasta elämästä peräisin olevan kuvan. Jep, nyt tiedän miltä melanooman alku näyttää, ei tarvitse asiaa miettiä enää toiseen kertaan oman luomen kohdalla.

Olen jotenkin ihan valtavan ilahtunut tästä koko jutusta. Siis tietenkin myös siitä, että mulla ei ole syöpää, joo, mutta myös siitä, että opin näin paljon itsestäni. Sitä en tietenkään osaa vieläkään sanoa, miten olisin suhtautunut, jos luomi kuitenkin olisi ollut pahanlaatuinen. Voihan olla, että olisin heittäytynyt lattialle ulvomaan ja lamaantunut täysin. Tai sitten en.

And that's excactly the point, my dear. Mistään ei voi koskaan tietää, mitään ei voi ennustaa ja varmaa ei ole kuin se, että ajallaan tämä kaikki päättyy kuitenkin. Siihen asti on ihan turha murehtia roikkuvista alleista, siitä, ettet palauttanut veroilmoitusta ajallaan (kröhöm...), siitä, että olet suunnittelemassa ihan sikakalliita 50+60 -juhlia itsellesi ja miehellesi, mutta olet unohtanut säästää rahaa riittävästi ajoissa (kröhöm...) tai siitä, että kun Suomi nyt viikonloppuna voittaa lätkän MM-kultaa, et oikein ehtisi lähteä torille juhlimaan, koska pitää korjata kokeita.

Niin että vaikka nyt olenkin menossa maanantaina kuulemaan kunnan järjestämän mammografian (varma merkki keski-ikäisyydestä!) tuloksena varmaan rintasyövästä, niin ajattelin nyt kuitenkin olla tämän viikonlopun miettimättä sitä. 

Pitää korjata niitä kokeita, laittaa siemenperunat itämään ja daalian juurakot kasvamaan, käydä uimassa lapsen kanssa ja katsoa sitä lätkää. En nyt jaksa ruveta miettimään, että mitä niille perunoille sitten käy, jos mulla onkin syöpä. Syökööt mies ja lapsi ne sitten elokuussa, tykkäävät perunasta kuitenkin enemmän kuin minä!

Onko liian rankka aihe sulle? 

Oletko miettinyt kuolemaa ja jos olet, miten suhtaudut siihen?

PUHUTAANPA RUUASTA PITKÄSTÄ AIKAA!

Ruoka, mikä ihana aihe ja asia! Paitsi silloin, kun se syystä tai toisesta tökkii ja nyt on pitkään ollut sellainen vaihe päällä. Viime talvi ja tämä kulunut kevät ovat olleet hirveän kaoottista aikaa; on ollut paljon itsestä riippumattomia elämää sekoittavia asioita, mutta ihan itse olen myös sotkenut hyvää ruoka-arkea monella tapaa. Ja sitä mukaa kun kaaos on lisääntynyt, olen sitä entisestään ruokkinut - ja ihan siis kirjaimellisesti ruokkinut - huonoilla ruokavalinnoilla. Ihan liian usein olen syönyt lounaaksi kouluruuan, mikä ei vaan sovi itselleni ollenkaan. Iltaisin ja viikonloppuisin ollaan hävyttömän usein syöty puoli- tai täysvalmisteita tai käyty ulkona syömässä, mikä ei meidän huudeilla tarkoita mitään fantastisia ruokaelämyksiä. Kokkausinto on ollut ihan häviksissä; milloin muistatte, että olisin viimeksi tännekään kirjoittanut mitään kivaa reseptiä tai ideaa? Ja kirsikkana kakun päällä olen syönyt aivan liian paljon lihaa, vehnää ja sokeria, mikä on tuntunut kropassa kaiken muun huonon lisäksi tunkkaisuutena ja raskaana olona.

Minulle ruoka ei ole enää moneen vuoteen ole ollut asia, jota säännöstelisin laihtumisen toivossa. Päin vastoin, muutamia vuosia sitten opin syömään tarpeeksi ja riittävän usein, mikä yllättävää kyllä näkyi myös kehon kiinteytymisenä ja jopa laihtumisena. Tässäkin asiassa on nyt ollut ongelmia, olen välillä syönyt liian vähän, välillä taas liian paljon. Kultainen keskitie on ollut ihan täysin kadoksissa. Koko ajan viime kuukausien ajan olen tämän kyllä tiedostanut, mutta homma on kosahtanut päivästä toiseen siihen mulle niin tuttuun "en nyt vaan saa aikaiseksi"... Myös tuo kasvisruuan puuttuminen on painanut mieltä. Ilmastoahdistaa tietenkin myös juu, mutta tällä kertaa enemmän oman hyvinvoinnin takia. Täyttä vegeilijää musta ei taida tulla koskaan (paitsi sitten, kun maailman tilan takia on pakko, mutta se on sitten eri juttu se), mutta olen kyllä kaivannut sitä, kun kokkasin paljon vegepainotteisemmin. Kaipaus vaan lisääntyi siitä, että ihan lähiaikoina olen syönyt kaksi kertaa ravintolassa ihan superhyvää kasvisruokaa ja huomannut taas kerran, kuinka hyvä olo sen jälkeen on.

Ravintola Pastiksen parsa-alkupala (vaikka siinä vähän lihaa olikin) oli niin hyvää, että voisin syödä tätä joka päivä!

Pari viikkoa sitten kyllästyin siihen pään sisällä jatkuvasti pyörivään "pitäisi, mutta kun en nyt vaan jaksa/viitsi/saa aikaiseksi" -narinaan ja päätin heittää sen marisijan niskaperseotteella ulos ja ottaa itsestäni niskasta kiinni. Työlästä on ollut tämä takaisin ruotuun pääseminen, en sitä kiellä, mutta vaikutukset alkavat pikkuhiljaa tuntumaan, mikä valaa lisäuskoa siihen, että tällä tiellä kannattaa pysyä. Olen lisäksi lueskellut vanhoja blogitekstejäni esim. tunnisteella lounas ja muistellut kuinka hyvä olo mulla on aina silloin, kun jaksan pitää näistä asioista hyvää huolta!

Jotenkin melkein naurattaa, kuinka yksinkertaisista asioista on kyse. Ja sitten melkein vähän itkettää (tai ennemminkin kiukuttaa) se, että miksi sen aina välillä unohtaa ja päästää asioiden menemään siihen syöksykierretilaan! Ainakin mulla periaatteet on hyvin simppelit ja niiden noudattaminen ei käytännössäkään ole kauhean työlästä, kunhan ne saa pidettyä rutiinina. Joku aika sitten lupailemani minuuttiaikataulu kahdeksi viikoksi oli ihan kuolleena syntynyt ajatus, riittää, että huolehtii niistä tärkeistä perusjutuista. Loppu meneekin sitten aika lailla omalla painollaan! Oma muistilistani on seuraavanlainen. Ei todellakaan mitään rakettitiedettä tai pyörän keksimistä uudestaan, vaan ihan simppeleitä juttuja!

• Syö riittävän usein ja riittävän paljon
• Jokaisella aterialla jotain tuoretta (kaikki kasvikset, hedelmät, marjat)
• Lounaalla ja mielellään myös illalla riittävästi proteiinia
• Päivän tärkeimmät ateriat ovat aamupala ja lounas
• Joku välipala iltapäivällä
• Vältä höttöhiilareita ja sokeria
• Juo riittävästi
• Nuku tarpeeksi
• Liiku jollain tavalla niin usein, kuin jaksat. Älä mieti liikaa määrää tai laatua, kunhan liikut.

Olen tehnyt sitkeästi eväät töihin, tämä on ollut se tärkein muutos. Tai ei muutos, vaan paluu entiseen. Food prepping eli usean päivän lounaiden valmistaminen kerralla on tässä se avainsana. Kun jääkaapissa on maanantaiaamuna neljän päivän lounaat valmiina, ei sen eteen tarvitse nähdä vaivaa enää keskellä viikkoa. Ja kun olen syönyt oikein päivällä, iltapäivällä on ollut energiaa tehdä myös hyvä iltaruoka. Näissä toki vielä on ollut jonkin verran parannettavan varaa, mutta selvästi olen pikkuhiljaa menossa kohti parempaa.

Kaksi päivää kvinoa-salaattia (broilerinfileen kanssa, joka ei ehtinyt kuvaan)

Kaksi päivää salaattia lohella, fetalla ja kananmunalla

Tänään jopa päätin intoutua perjantaikokkaamaan kasvisruokaa, mikä ei kyllä meidän varhaisteiniä huvittanut ollenkaan, hän kun on niin tottunut siihen, että perjantaisin syödään jotain "kotimättöä" eli itse tehtyä pizzaa, tortilloja, hamppareita tai muuta vastaavaa. Nyt on nuoren herran kuitenkin alistuttava 😊 Listalla on punajuuri-halloumipihvejä, paahdettua palsternakkaa, lohkoperunoita ja hummusta. Kuvia sitten joskus myöhemmin, kunhan ruoka nyt ensin valmistuu.

Enkä edes koe "huonoa omaatuntoa" tästä perjantai-illan tradition rikkomisesta, koska huomenna meillä on tiedossa kaikki mahdolliset mätöt ja muutakin kivaa. Lapsella oli synttärit tällä viikolla ja pidimme lahja- ja juhlintahommelit tosi minimissä. Vähän on tehnyt pahaa katsoa, kun toinen on ollut selkeästi pikkuisen pettynyt vanhempiensa panokseen - mutta hänpä ei tiedä, että huomenna hänet viedään ylläriostoksille Giganttiin ja sen jälkeen kylpylähotelliin, leffaan ja illalla syömään omavalintaiseen ravintolaan. Samaan syssyyn päästään koko porukka vähän rentoutumaan näiden kevään rankkojen viikkojen päätteeksi, viettämään yhdessä aikaa ja minä saan herätä äitienpäivänä hotellisängystä, minkä jälkeen pääsen valmiiseen aamiaispöytään. Tästä tulee hyvä viikonloppu 💓

Herääkö näistä ruokajutuista ajatuksia?

Mikä sulle on tärkeintä hyvinvoinnin näkökulmasta - oikeanlainen ruoka vai joku muu asia?

Toivottavasti myös sulle tulee hyvä viikonloppu 💓

VIHREÄÄ JA VALKOISTA ❤

Olin raskaana, kun noin kolmetoista vuotta sitten löysimme tämän tontin ja rakastuimme paikkaan päätä pahkaa. Oli talvi, eikä meillä ollut mitään käsitystä, mitä lumihangen alta keväällä paljastuisi, mutta tunsimme niin vahvasti olevamme kotona, ettemme miettineet tuollaisia "pikkuseikkoja" ollenkaan. Myyjältä kyllä kuulimme, ettei täällä mitään kaunista vanhaa puutarhaa ole, eikä sellaista tosiaan keväällä paljastunutkaan. Vanhoja puita ja marjapensaita kuitenkin ja lähes puolen hehtaarin verran pihaa ja omaa metsää, joka oli valmiina odottamaan innostunutta puutarhuria... Syytän raskaushormoneja (ja myöhemmin imetyssellaisia) siitä vallattomasta ja innostuneesta optimismista, joka valtasi mieleni saaden mut uskomaan, että parissa vuodessa meillä olisi puutarhan alku, joka sitten seuraavien vuosien aikana jalostuisi ihanaksi, vähän sinne tänne silleen kivan boheemisti rehottavaksi, ei liian sliipatuksi, mutta kuitenkin harkitun kauniiksi ja seesteiseksi puutarhaparatiisiksi. Vähänkö tiesin siinä vaiheessa...

Olen siis kaupunkilainen, joka aikaisemmin (ja edelleen) kykeni tappamaan kaikki huonekasvit. En ollut koskaan edes haaveillut omasta pihasta tai puutarhasta, mutta tänne saapuessamme muhun iski ihan hillitön puutarhainto. En voinut edes kuvitellakaan, että olisin päästänyt tänne jonkun ammattilaisen sotkemaan ajatuksiani ja tekemään minun puutarhalleni jotain, mikä ei sitten näyttäisi minulta. No, arvaatte varmaan - olisi ehkä kannattanut. Into hiipui muutamassa vuodessa tajuttuani, mitä saatanallista työtä ja rahanmenoa tämän kokoisen alueen muuttaminen edes suht salonkikelpoiseksi puutarhaksi tarkoittaa. Enkä siis edelleenkään halunnut enkä halua mitään hienoa tai sliipattua, mutta edes jotain nättiä ja harkittua. Kaiken päälle kun lisää kärsimättömyyteni ja kyvyttömyyteni mihinkään perusteelliseen ja pikkutarkkaan työskentelyyn, niin tässä sitä nyt sitten ollaan.

Rakastan edelleen tätä paikkaa ja tietyllä tapaa jopa tuota pihaakin, mutta huokailen kyllä syvään joka kevät, kun lumien alta paljastuu ne samat kohdat, jotka olisi pitänyt viime kesänä (ja sitä edellisenä ja sitä edellisenä...) renssata, ruokota, pohjustaa, työstää, istuttaa, kitkeä, lannoittaa, kitkeä, leikata... saamari soikoon, eikö kukaan ole keksinyt kasveja, jotka vaan ovat paikallaan ja kiittävät istuttajaansa siitä, että ylipäätään saavat kasvaa jossain? Joka kevät päätän uhrata tämän vuoden lomarahat puutarhaan (mikä summa ei käytännössä edes riittäisi oikeastaan mihinkään), mutta joka vuosi päädyn käyttämään ne rahat kuitenkin johonkin järkevämpään eli siihen lomailuun, mihin ne on tarkoitettukin. Ja nuukuttani ostan neljä kesäkukkaa, jotka tapan juhannukseen mennessä 😂

No, olen mä parina viime kesänä saanut edes vähän aikaiseksi ja visio on jopa vähän kirkastunut. Olen antanut itselleni luvan tehdä oikeasti vain pienen palasen kerrallaan ja olen ollut niistä palasista ihan hurjan ylpeä. Niissä vaan on yksi ongelma eli mikään niistä ei oikein sovi yhteen. Jokainen pikkupläntti on syntynyt spontaanin innostuksen seurauksena, kun olen ihastunut johonkin kasviin tai väriin ja rakentanut sen ympärille pienen minipuutarhan. Punainen lanka on puuttunut ihan kokonaan!

Pääsiäisenä kuitenkin koin jonkinlaisen valaistumisen! Koin lähes uskonnollista hurmiota ihastellessani ruukkuun istuttamiani valkoisia kukkia. Miten kaunis valkoisen ja vihreän liitto onkaan ❤ Se punainen lanka löytyi vihdoinkin! Haluan, että ensi keväänä maasta puskee satoja valkoisia tulppaaneita, narsisseja ja helmililjoja. Haluan ihastella Lumipalloheisin valkoisena hohtavia palleroita ja nuuhkia valkoisen syreenin kukkia. Haluan valkoisia pioneja, valkoisia Japaninkelloja amppeleihin, valkovihreitä kuunliljoja leviämään kaikkialle. Valkoista, valkoista, valkoista ❤

Nupuillaan olevan perunanarsissi näyttää kuvassa keltaiselta, mutta on oikeasti kauniin vihertävänvalkoinen!

Ai mitäkö tein tämän valaistumisen ja hurmion jälkeen? 

No kävin ostamassa amppelin tietenkin...

I rest my case 😂

WHEN LIFE GIVES YOU LEMONS...

... make lemonade, they say! Ai että, olen aina inhonnut tätä elämänviisautta! Teoriassahan se on aivan loistava, just noin tietenkin pitäisi toimia, mutta hitto soikoon - kyllä ne limonaadit useimmiten jää tekemättä siinä tilanteessa. Meillä on ollut kulho täynnä sitruunoita nyt parin viikon ajan - ei mitään vakavaa, mutta "kriisin" ja siitä seuraavan stressin määrähän ei aina korreloi lineaarisesti ja joskus joku pikkujuttukin saattaa suistaa normaalin arjen raiteiltaan ihan totaalisesti.

Noin puoli vuorokautta edellisen postauksen julkaisemisen jälkeen lapsen ranteen kaksi luuta sanoivat niksnaks (en onneksi kuullut) ja vietinkin 50-vuotispäiväni loppuillan ja puolet yöstä sairaalassa. Tuli kyllä hienosti nähtyä, kuinka tehokasta, kokonaisvaltaista ja loistavaa hoitoa meillä lapset saavat, mutta toisaalta olisin kyllä mielelläni jättänyt tämän kaiken kokematta! Sata ja tuhat kertaa pahempia asioita voisi sattua, mutta jokainen vanhempi tietää, että mikään ei ole kamalampaa kuin se, että omaan lapseen sattuu. Käsi on kipsattu ja ensimmäisen kontrollin mukaan paraneminen on hyvässä vauhdissa, mutta voi herranjestas, kuinka sekaisin kaksi pientä hajonnutta luuta voivatkaan arjen saada!

Arjen piti just helpottua, koska fillarilla kouluun ja takaisin. Samaan aikaan alkoi mun vuoden rankin jakso (= aikaiset aamut, myöhäiset iltapäivät), joten kuskaamiset ja kulkemiset vaatii ihan käsittämätöntä aikataulutusta. Koeviikon kokeet korjaamatta. Uuden jakson alku ja tuntien miettiminen. Koulutuspäivään osallistuminen. Pienryhmätreenin aloittaminen OP Centerillä. Pihan ja puutarhan keväthommien tekeminen. Oman treenihuoneen viimeistely (vihdoinkin). Kotona (perusteellisen) (kevät)siivouksen tekeminen. Talvivaatteiden laittaminen varastoon ja kevät/kesävaatteiden esiin kaivaminen. Plus kaikki tuhat ja sata muuta juttua, mitkä olisi just nyt pitänyt saada tehtyä.

No, onneksi osaan olla suht "armollinen" ja rento itseäni kohtaan tällaisessa tilanteesta ja moni juttu tolta listalta siirtyi myöhemmäksi ihan suosiolla. Mutta niin moni oli pakollista tekemistä, että onnistuin vetämään itseni ihan stressipiikkiin. Ja huomasin sen, että kun kaiken taustalla on lapselle tapahtunut onnettomuus, niin stressi on monikertaista verrattuna siihen, että kyseessä olisi ollut ihan vaan "tavallinen" stressijakso.

Nyt vähitellen alkaa helpottamaan (vaikka arki melkoista sompailua edelleen onkin). Työasiat on hoidettu ajan tasalla ja olen myös ihan superylpeä siitä, että olen kaiken tämän keskellä saanut treenaamisen kulkemaan. Kirjoitan myöhemmin noista pienryhmätreeneistä, ihan mahtava juttu! Ja oma treenihuone on ollut jo käytössä pari kertaa, muutama viimeistely vielä puutttuu, niin sitten otan kuvia ja esittelen sen teille :)

Niin että eipä mulla tällä kertaa ollut tämän kummempaa, kunhan kävin selittämässä missä olen ollut ja vähän purkamassa stressiä kirjoittamiseen. Piha ja puutarha on semmoinen rötykasa, että ei ole todellista, mutta nyt pääsiäisenä pitäisi olla kauniita päivä, että sinnekin pääsee vihdoin möyrimään. Sisällä siivouksen ja vaaterumban siirrän ensi keväälle hamaan tulevaisuuteen!

Ruokapuolikin on ollut ihan retuperällä, jopa pahemmin kuin aikaisemmin tämän kevään aikana, joten tänään keskityn siihen, että teen pitkästä aikaa hyvän arkiruuan. Kaadan lasiin viiniä (no joo, saatoin jo kaataa vähän...) ja keskityn vaan kokkaamiseen ja perheeseen. Suunnittelen samalla lauantain lampaalle jonkun hyvän reseptin. Huomenna nukun pitkään ja lepään, lauantaina kömmin pihalle ja vietän siellä sitten lopun pitkästä viikonlopusta. Ihan parasta 💓

Rauhallista, leppoisaa ja levollista pääsiäisen aikaa teille kaikille 💓

HAVAINTOJA VIIDELTÄ VUOSIKYMMENELTÄ

Rakkautta ei kannata etsiä aktiivisesti. Sen löytää siinä vaiheessa, kun on jo luovuttanut koko homman.

Elämää ei muutenkaan kannata suunnitella ihan kamalan paljon, se menee kuitenkin jonkun toisen käsikirjoituksen mukaan. Tärkeintä on nauttia matkasta.

Jos et osaa laulaa, kannattaa muistaa, että et osaa laulaa myöskään reippaassa kekkulissa. Varsinkaan julkisesti, kuten esim. karaokessa. Sama juttu kannattaa muistaa vuosikymmenestä toiseen.

Elä tänään, älä eilen tai huomenna. Älä odota eläkeikää tai jotain muuta maagista rajaa, voi olla, ettet koskaan yllä sinne asti.

Mieti aina kahteen kertaan ennen kuin sanot jotain omasta mielestäsi nasevaa, näppärää tai nokkelaa. Jos mielessä edes käväisee ajatus siitä, että pitäisikö jättää sanomatta, se on todennäköisesti oikea ratkaisu.

Kehu lastasi aina tilaisuuden tullen. Jos sinulla ei ole omia, kehu muiden lapsia.

Ylinopeussakon saa juuri silloin, kun ei mielestään aja ylinopeutta, varsinkaan sellaisella alueella, missä rajoituksen ei mielestäsi pitäisi olla niin alhainen.

Älä koskaan ole vahingoniloinen muiden ihmisten epäonnistumisesta. Paitsi silloin, kun joku saa ylinopeussakon, koska ylinopeuden ajaminen nyt vaan on tyhmää.

Äidit eivät ole aina oikeassa, vaikka niin väitetäänkin. Oman havaintoni mukaan isät useimmiten ovat, joten kuuntelee isääsi ja anna miehen puhua lapselle.

Kun mokaat, kanna asiasta vastuu ja pyydä anteeksi. Kaikki mokaavat joskus, vain harva osaa hoitaa jälkipyykin.

Arkiaamuna meikkaaminen onnistuu lähes aina, mutta juhlameikkiä tehdessä se toinen silmä epäonnistuu aina. Joka kerta.

Jos olet menossa niihin juhliin mekossa, joka oli vuosi sitten sopivan kokoinen, muista sovittaa sitä mekkoa hyvissä ajoin! Se on vuoden aikana muuttunut ihan taatusti joko liian pieneksi tai isoksi. Yleensä liian pieneksi.

Myös naisille kasvaa nenäkarvoja, mikä on huutava vääryys ottaen huomioon sen, että me saatiin luomisvaiheen lottokierroksella myös kuukautiset, vaihdevuodet, PMS, selluliitti ja tissit. No, tissit on toki ihan kivat, mutta ne alkaa roikkua jossain vaiheessa.

Toisaalta saatiin kyllä synnyttäminen, mikä sattuu ihan mielettömästi, mutta on kaiken sen kivun wörtti.

Ei kannata lainata äidin perintörintaneulaa salaa päiväkodin retkelle. Se katoaa kuitenkin. (onneksi kyllä löytyykin, mutta siinä kävi vaan tuuri)

Arki on samaa mössöä kaikilla, myös sillä naapurilla, jolla on hienompi auto tai ystävällä, jonka tissit ei ole vielä alkaneet roikkua. Nauti siitä arjesta, sitä kutsutaan elämäksi!

Maailma on täynnä paskoja tyyppejä ja joudut niiden kanssa tekemisiin väkisinkin. Tärkeintä on huolehtia siitä, ettet kuulu itse samaan porukkaan.

Laadukkaan vaatteen ostaminen kannattaa aina. Paitsi silloin, kun et varsinaisesti tarvitse kyseistä vaatetta.

Koulussa ei kannata stressata niin kamalasti, elämä onnistuu oikein hyvin ilman kuutta laudaturiakin.

Toisaalta ei kyllä myöskään kannata lintsata lukiossa niin monelta historian ja ruotsin tunnilta. Varsinkin historian osaaminen aikuisena on ihan älyttömän tärkeää, vaikka sitä ei 16-vuotiaana vielä tajuakaan.

Liikunnasta pitää tehdä itselleen tapa ja rutiini jo nuorena - vanhempana se on ihan hiton vaikeaa. Ei ole väliä mitä teet tai kuinka hyvä olet lajissasi, kunhan teet jotain!

Itselleen pitää osata nauraa. Jos ei tule luonnostaan, opettele. Homma ei toimi muuten!

Ihmisyyden tärkeimmät ominaisuudet ovat suvaitsevaisuus ja empatia. Jos ei tule luonnostaan, katso peiliin ja opettele.

Ihan kaikkea ei kuitenkaan pidä suvaita; vihan ilmaiseminen julkisesti ei ole ihmisoikeus tai sananvapauteen kuuluva asia. Pidä huoli, että kuulut niihin, jotka ovat tässä asiassa oikealla puolella. 

Kun timanttisormukset eivät ole arkipäivää, sellaisen saaminen lahjaksi tuntuu ihan hiton kivalta.

Elämää ei pidä ottaa niin hirveän tosissaan. Onnellisimpia ovat ne, jotka osaavat myös relata välillä.

No niin, arvaattekin varmaan, mikä päivä tänään on 😏

p.s. tämmöistä postausta ei kannata tehdä! Näiden miettimistä ei pysty lopettamaan...

24 KYSYMYSTÄ ELÄMÄSTÄ

Tuula haastoi minut miettimään elämää tässä hienossa haasteessa, joka on alunperin lähtenyt liikkeelle Vihervaaran Annan blogista (jos et jo lue näitä blogeja, aloita ihmeessä!). Kiitos Tuula, tässä olikin pohtimista ja miettimistä usealle päivälle. Vastausten vääntäminen oli joissain kohdissa jostain syystä ihan tosi vaikeaa, joten tämä on roikkunut puolivalmiina täällä jo ties miten pitkään. Nyt vihdoinkin sain kirjoitettua postauksen loppuun, vaikka moni kohta jäikin vähän kaihertamaan - että olisin halunnut jotenkin paremmin vastata, mutta menkööt nyt näin. Oli hassua huomata, että vaikka tunnen itseni tosi hyvin, sen saaminen paperille on jotenkin ihan kauhean vaikeaa!

Mitä rakastat?

Rauhan ja räiskeen välistä tasapainoa. Haluan elämän olevan toisaalta seesteistä ja rauhallista, mutta kaipaan välillä myös äänekästä naurua, meteliä ja suuria tunteita. Olen saavuttanut sellaisen elämän, jossa tämä tasapaino toteutuu suurimman osan ajasta.

Missä olet tosi hyvä?

Haluan vastata tähän äitiydessä, vaikka olenkin siinä(kin) varmasti tehnyt paljonkin virheitä. Uskon kuitenkin, että kukaan meistä ei voi onnistua tässä täydellisesti, mutta silti voi sanoa olevansa hyvä äiti. Olen tehnyt asian eteen intuitiivisesti kaikkeni uhraamatta kuitenkaan omaa itseäni "äitiyden alttarille".

Olen käsittääkseni myös ihan kelpo opettaja (koska tykkään hommasta niin älyttömästi ja se välittyy opiskelijoille) ja ruuanlaitossa myös pärjään monelle.

Mikä tai kuka saa sydämesi lyömään nopeammin?

Mies ja lapsi, molemmat. Meri, hyvä kirja ja onnistunut ruoka-annos.

Mikä tai kuka saa sinusta parhaat puolesi esiin?

Vastaan tähänkin mies ja lapsi. Toki molemmat saavat minusta välillä myös ne pahimmat puoleni esiin, mutta mielestäni se on kolikon välttämätön kääntöpuoli. Opiskelijat koulussa, heille olen usein se paras versio itsestäni.

Mitä haluaisit oppia?

Tekemään ruokaa vieläkin paremmin. Ottamaan edes suht hyviä kuvia (varsinkin ruuasta). Ottamaan haltuun omat to do -listat. Hoitamaan pihaa ja puutarhaa paremmin.

Haluaisin myös ihan hirveän paljon osata laulaa, mutta se on aika lailla mahdoton tavoite tästä lähtökohdasta.

Mistä haluaisit tietää lisää?

Kaikesta siitä, mitä opetan jo nyt. Kun opettaa lukiossa kahta ainetta, asiaa on ihan tolkuttomasti. Lisäksi luonnontieteissä kenttä elää niin huimaa vauhtia, että on lähes mahdoton tehtävä pysyä ajan tasalla siinä, missä tällä hetkellä edes suurin piirtein mennään. Saati sitten, että osaisi niistä kaikista aiheista kaiken paljon.

Toisaalta haluaisin tietää myös tulevaisuudesta kaikenlaista. Keksitäänkö syöpiin (ja muihin vakaviin tauteihin) joskus hoitokeino? Miten käy ilmastonmuutoksen kanssa? Aletaanko ihmisiä kloonaamaan? Saavutetaanko joskus maailmanrauha ja saadaanko köyhyys poistettua? Miten käy ihmislajin, tämän fiksuimman ja samalla tyhmimmän lajin?

Onko sillä väliä viiden vuoden kuluttua?

Näillä kaikilla asioilla todellakin on väliä viiden ja kymmenen ja kahdenkymmenen jne. vuoden kuluttua.

Mitä unelmasi olet saavuttanut?

Olen löytänyt ihanan miehen rinnalleni ja mikä tärkeintä, olen äiti. Nämä ovat ainoita todellisia unelmia, mitä minulla on koskaan ollutkaan. Olen toki myös unelma-ammatissani, mutta en muista aktiivisesti unelmoineeni opettajan työstä koskaan. Kunhan vaan kävi "tuuri" jossain vaiheessa ja tajusin sen olevan minun juttuni.

Tietynlainen saavutus on sekin, että olen kohta 50-vuotias ja tykkään itsestäni ja elämästäni. Kai sekin jonkinlainen unelma on nuorena ollut, vaikkei sitä ole silloin sanoiksi osannut asettaakaan.

Missä tilanteessa / millainen olit vuosi sitten? Entä viisi vuotta sitten? (Olet varmasti mennyt eteenpäin, vaikkei siltä aina tunnu.)

Tämä on mulle vähän tylsä, koska elämä ei ole muuttunut kauheasti viimeisen 13 vuoden aikana. Jos kysymyksessä olisi ollut 15 vuotta sitten, vastaisin epäröimättä, että olin onneton ja hukassa. Elämässä ei ollut sisältöä. Tapahtumia, matkoja, juhlia ja kaikenlaista muutakin oli toki ihan valtavasti, mutta menin nukkumaan joka ilta surullisena. Nyt ei elämässä tapahdu juurikaan mitään, mutta menen nukkumaan joka ilta onnellisena 💓 Että juu, eteenpäin on todellakin menty!

Mikä on sinulle todella tärkeää?

Alan nyt toistaa itseäni, mutta vastaan taas ensimmäiseksi perhe. Itsenäisyys, rauha, tasa-arvoinen parisuhde ja yhteiskunta. Oma työ ja siellä opettajan työhön liittyvä itsenäisyys ja autonomisuus. Se, että koen olevani aika hyvin tasapainossa oman itseni kanssa.
 
Mitä tekisit, jos et voisi epäonnistua?

Kirjoittaisin kirjan. Perustaisin catering-yrityksen (en kyllä haluaisi lopettaa opettamista, joten tähän vaadittaisi myös 6 päivää lisää viikkoon, mutta tämähän oli nyt haaveilua).

Kun oikein mietin tätä, tajusin, että ei minulla ole asioita, joiden tekemistä rajoittaisi epäonnistumisen pelko. Kohdallani on yleensä kyse enemmänkin laiskuudesta tai saamattomuudesta :)

Kenen mielestä olet kaunis?

Lapsi on vielä siinä iässä, että hänen mielestään äiti on maailman kaunein nainen. Mies taitaa myös pitää minua kauniina, mutta meillä ei ole tapana puhua toistemme ulkonäöstä ei hyvässä eikä pahassa. Veikkaan, että myös oma äitini pitää minua - kuten kaikkia lapsiaan - kauniina.

En oikeasti osaa vastata tähän! En yleensä mieti itseäni ulkonäön kautta, enkä myöskään hengaile sellaisten ihmisten kanssa, jotka sitä tekevät.

Ilahduttavia ovat ne hetket, kun katson itseäni peilistä ja ajattelen itse noin.

Kuka rakastaa sinua?

Mies ja lapsi. Muu perhe. Ystävät. Minä itse.

Miten muuttaisit maailmaa, jos kaikki olisi mahdollista?

Ikävä kyllä maailmassa olisi niin paljon muutettavaa, että vastauksesta tulisi liian pitkä, ellen rajaisi tätä kolmeen kohtaan.

Itsekkyys on yksi lajimme huonoimmista piirteistä. Se johtaa pyrkimykseen alistaa ja sortaa toisia ja sitä kautta konflikteihin ja sotiin. Jos saisin lisättyä edes ripauksen empatiaa jokaiseen maailman ihmiseen, uskon, että kaikilla olisi vähän parempi olla. Tämä johtaisi myös luonnon parempaan arvostamiseen ja sitä kautta ympäristöongelmien ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseen.

Epätasa-arvon kitkeminen. Kuuluu samaan sarjaan kuin edellinen, mutta täsmentää ongelmaa.

Tekisi mieli toivoa tiettyjen sairauksien poistamisesta jotain, mutta biologina pelkään ajatusta siitä, että liian pitkälle menevä lääketieteen kehitys tulee sotkemaan luonnon tasapainoa. Jo nyt me "rikomme" sitä tasapainoa parantamalla heikot ja sairaat. En siis tarkoita sitä, etteikö näin saisi olla, mutta jos ihmiskunta onnistuisi karsimaan kaikki taudit ja sairaudet, meidän lisääntymistä ei rajoittaisi enää mikään. Ja mitä tämä tarkoittaisi muille lajeille ja maapallolle?

Arvasin, että tämä kohta on vaikea. Voisin kirjoittaa tästä loputtomiin ja kaikki, mitä sanoisin, vaatisi taas kymmenen sivun lisäselityksen. Jätän tämän kysymyksen siis tähän ja toivon, että saitte ajatuksestani kiinni edes vähän.

Miksi sinut kannattaa tuntea?

Olen parhaimmillani tosi hyvää seuraa; hauska, viihdyttävä ja kaikenlaisiin keskusteluun kykenevä. Tämän kääntöpuoli on kyllä sitten se, että saatan seurassa dominoida tilannetta liikaa, olla liikaa esillä ja jyrätä muut alleen. Uskoisin olevani ihminen, joka tuo iloa ja myös särmää ja sävyjä läheisteni elämään. Annan kaikkeni, silloin kun tunnen toisen sen ansaitsevan.

Milloin viimeksi teit jotain uutta?

Tässä kohtaa muhun iski ihan kauhea paniikki - miten voi olla niin, että mun elämä on niin tylsää (?) ja tasaista, etten muista lähiaikoina tehneeni mitään uutta?????? En laske tähän jonkun uuden ruokalajin kokkaamista tai muita "pikkujuttuja", mutta en ihan oikeasti saa päähäni, milloin olisin tehnyt jotain räväyttävän uutta. Huomenna olen menossa täältä landelta ekaa kertaa Helsinkiin ihan kokonaan julkisilla (tarkoittaa kävelemistä bussipysäkille, tuskaisan pitkää köröttelyä paikallisbussilla ties minkä mutkien kautta), koska en meinaa olla illalla ajokunnossa, eikä autoa voi jättää juna-asemalla yöksi, koska tarvitsen sitä seuraavana aamuna. Ensi viikolla olen aloittamassa pienryhmätreenaamisen Optimal Performance Centerillä (monen kuukauden, ettei jopa vuoden haave). Lasketaaks nää tähän?

 
Kohteletko muita kuten toivoisit itseäsi kohdeltavan?

Yritän ainakin. Joskus jyrään muut alleni dominoivan luonteeni takia, mikä ei tunnu yhtään hyvältä, koska en lainkaan tykkää siitä, jos minulle tehdään niin. Mutta suurimman osan ajasta kyllä.

Onko jotain, mistä sinun kannattaisi päästää irti?

Olen vähän huono uskomaan itseeni silloin, kun on kyse omaan hyvinvointiin ja sen parantamiseen liittyviin juttuihin. Olen takertunut vuosia(kymmeniä) mukana roikkuneeseen ajatukseen "en mä kuitenkaan saa aikaiseksi". Tuollainen ajattelu ruokkii itseään ja siitä kierteestä on vaikea päästä irti.

Mikä yksi asia sinun kannattaisi muuttaa heti, jotta voisit paremmin?

Katso edellinen vastaus. Ihan konkretian tasolla just nyt pitäisi saada uudestaan kiinni säännöllisestä rytmistä tehdä ruokaa, syödä sitä, syödä välipalat jne. Jos joku odottelee innoissaan raporttia minuuttiaikataulusta, niin joudutte kyllä odottelemaan - persiilleen meni koko homma heti startissa (kirjoitan tästä kyllä lisää jossain vaiheessa, mutta tiivistettynä: minuuttiaikataulu on ihan kauhea asia!)

Ketä varten pukeudut?

Arkisin opiskelijoita ja kollegoita "varten". Lainausmerkeissä sen takia, että enhän mä nyt ihan oikeasti niitä varten pukeudu, mutta jos olisin työpaikassa, jossa voisin nyhjätä yksin omassa kopissani, menisin sinne taatusti verkkareissa ja reikäisessä collegepaidassa. Opettajan tulee mun mielestä olla luokan edessä siisti ja neutraali - tai sitten räiskyvä ja persoonallinen. Minä kuulun ensimmäiseen ryhmään. Siinä mielessä kyllä itseäni varten, että töissäkin vaatteiden pitää olla mukavat ja sellaiset, että tunnen oloni niissä mukavaksi ja kivan näköiseksi. Mikään ei ole niin tuskallista, kuin vetää oppitunti vaatteissa, jotka eivät ole omanlaiset!

Viikonloppuisin vaan pukeudun, en varsinaisesti ketään varten :)

Millaiseksi vaatteesi saavat sinut tuntemaan itsesi?

Parhaimpana päivänä itsevarmaksi ja luontevaksi. Itse asiassa paras päivä on sellainen, että en kertaakaan päivän aikana mieti vaatteitani. Pahimpia päiviä (töissä) ovat ne, kun huomaa vaikka villatakin alla olevan topin olevan vähän turhan avonainen tai päällä on housut, joita pitää luokan edessä kiskoa koko ajan ylöspäin.

Viekö tämä unelmiasi kohti? 

Olen ihan varma, että tämä kysymys on putkahtanut väärään kohtaan... tai sitten en vaan tajua kysymystä. Vaatteet eivät todellakaan vie minua unelmiani kohti, mutta tämä postaus ja nämä kysymykset ehkä jonkin verran kyllä. Näiden avulla mietin taas omaa itseäni pitkästä aikaa.

Millaiseksi saat muut ihmiset tuntemaan itsensä?

Rakastetuiksi, tärkeiksi, hauskoiksi, merkityksellisiksi. Tai tähän ainakin pyrin. Vanhemmiten olen kyllä tullut myös sellaiseksi, että ne ihmiset, jotka eivät ansaitse kunnioitustani syystä tai toisesta, huomaavat sen kyllä käytöksestäni... 

Oletko oman elämäsi ohjissa vai tapahtuvatko asiat sinulle?

Väitän kyllä olevani ohjissa. Se, onko tie aina oikea tai mennäänkö oikeaan suuntaan, on sitten eri asia, mutta ohjaan kyllä mielestäni omaa elämääni - niin hyvässä kuin pahassa.

Hittolainen, että nämä olivat vaikeita!

Heittäisin haasteen mielelläni eteenpäin, 

mutta lähes kaikki blogiystäväni ovat tämän jo saaneet. 

Haastankin teidät kaikki, jotka vielä ette ole näihin 

sikavaikeisiin kysymyksiin tarttuneet, tekemään sen nyt!

Ihanaa huhtikuun alkua kaikille 💓

PIENIN ASKELIN KOHTI MUOVITTOMUUTTA

Yhteistyössä Hyvinvoinnin tavaratalon kanssa

Miettikääpä, kuinka monta pientä ja isoa asiaa jokaisen meistä tulisi ottaa huomioon nykyjään ihan päivittäin! Vähääkään vastuullisesti ajattelevat ihmiset näitä onneksi miettivät, jos eivät aina päivittäin, niin ainakin monta kertaa viikossa. Valitettavasti meillä ja muualla on edelleen valtava määrä ihmisiä, joita ei kiinnosta tai jotka eivät usko esim. ilmastonmuutokseen, mutta onneksi vastuullisuus on lisääntynyt lähivuosina ihan valtavasti ja lisääntyy koko ajan. Kaikista ilahduttavinta on se, mitä näen itse päivittäin töissä ja kotona; lapset ja nuoret eivät kyseenalaista näitä asioita, he eivät juurikaan mieti "kannattaako?" tai "pitääkö todellakin?" - he tekevät ja kaikista hienointa on se, että he myös ymmärtävät miksi he tekevät näin. Osa nuoristakin toki on autuaan tietämätön, miksi banaaninkuoret pitää laittaa biojäteastiaan, mutta luojan kiitos suurin osa heistä kuitenkin toimii niin kuin heille on opetettu. Koulujärjestelmän tehtävä on opettaa miksi näin tehdään, jos niin ei olla jo kotona tehty. Ihan vähän haluan mainostaa teille "alaa tuntemattomille", että lukion maantieteen opinnot keskittyvät pitkälle juuri näihin asioihin, ei siihen, mikä on Euroopan viidenneksi pisin joki. No juu, mutta nyt eksyin raiteilta jo ihan alkumetreillä eli takaisin postauksen varsinaiseen pointtiin...

Muovin kierrättäminen on yksi helppo tapa vähentää omaa ympäristökuormaansa. Kaikki ovat varmasti lukeneet maailman alati kasvavasta muoviongelmasta ja sen vaikutuksista niin solu-, yksilö- kuin ekosysteemitasollakin. Kierrätykseen päätyvä muovi päätyy joko uusien muoviteollisuustuotteiden raaka-aineeksi tai energiaksi. Paras vaihtoehto olisi päästä kaikesta muovista eroon, mutta se ei liene realistinen vaihtoehto vielä pitkään aikaan. Tavallisen kuluttajan on todella vaikea välttyä muovijätteeltä, vaikka miten kiinnittäisi asiaan huomiota. Lähes kaikki ostamamme elintarvikkeet (ja kaikki muukin) on pakattu muoviin, usein jopa moneen kerrokseen. Ellei heittäydy tosi vastuulliseksi ja kulje joka paikassa omat purkit ja kangaspussukat mukanaan, on todella vaikea välttää muovia.

Oma kysymyksensä on myös se, että moni vaihtoehtotuote ei ole aina välttämättä sen parempi vaihtoehto. Tuula nosti just yhtenä arki-iltana Facebookissa esiin sen ongelman, että hedelmille tarkoitetut kestopussit on valmistettu Kiinassa, maailman eniten saastuttavassa maassa ja toisella puolella maapalloa. Itse totesin tuossa keskustelussa pakkaavani hedelmät kyllä niihin parjattuihin ja suorastaan "syntisiin" muovipusseihin, mutta käytän ne sitten moneen kertaan: korvaan niillä tuorekelmun, joka yleensä jää aina kertakäyttöiseksi eli sujautan vaikkapa ruokajämiä sisältävän lautasen hedelmäpussin sisään. Tällä tavalla samaa pussia voi käyttää monta kertaa. Samaa pussia voi käyttää myös esim. paperiin pakatun leivän säilyttämiseen (leipä kovettuu paperipussissa), monta kertaa eväiden roudaamiseen työpaikalle ja vaikka miten monessa muussa mahdollisessa uusiotehtävässä. Ja kun pussi alkaa olla tiensä päässä, käytän sen roskapussina kissan astiaa tyhjentäessäni. Ajatuksena on siis se, että kun joku muovituote kuitenkin on kertaalleen valmistettu ja se on päätynyt talouteen, käytä sitä mahdollisimman monta kertaa, jotta sen valmistaminen ei "mene hukkaan". Voisin tietenkin ommella itse hedelmäpusseja, joita kantaisin mukanani, mutta... no niin, se kuuluisa mutta. Ei musta ole semmoiseen, myönnän!

Meidän lähin muovinkeräyspiste on n. 20 km päässä, mikä tuntuu äkkiseltään ihan mahdottomalta asialta. Mutta me kuljemme tuon saman matkan töihin ja kauppaan ja näillä reissuilla käyn tyhjentämässä meidän muovijätteemme (samalla vien pahvin, metallin ja lasin). Kerään kaiken muovin isoon kaupan (muoviseen...) kestokassiin ja sen täytyttyä kippaan kassin auton takakonttiin. Usein se kieltämättä jää tyhjentämättä ajallaan ja takakontti täyttyy kasseista, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun kontti on täynnä, piipahdan kierrätyspisteellä.

Käytetty tuorekelmu kuitenkin päätyy aina sekajätteeseen. En tiedä ketään, joka uusiokäyttäisi kertaalleen käytettyä Elmukelmua (jos teet sitä, kerro ihmeessä kommenttipuolella, lähetän sulle jonkun "arjen ympäristösankari" -palkinnon!). Olen hankkinut tosi paljon (Ikean) loistavia lasista valmistettuja säilytysrasioita, mutta kyllähän tuota tuorekelmua kuluu arjessa surullisen paljon. En aikaisemmin osannut kuvitellakaan, että sen voisi korvata jollain ekologisemmalla tuotteella, joten olin tosi ilahtunut päästessäni testaamaan yhteistyössä Hyvinvoinnin tavaratalon kanssa mehiläisvahakääreitä, jotka on valmistettu puuvillasta, mehiläisvahasta, pihkasta ja kookosöljystä. Kääreiden käyttöikä on noin vuosi, minkä jälkeen ne voi luonnontuotteena kompostoida.

Kääre pestään ennen ensimmäistä käyttökertaa (ihan vaan hanan alla haalealla vedellä), puristetaan kuivaksi ja annetaan kuivua. Käyttö on mahdottoman helppoa: astia peitetään kääreellä ja muotoillaan sen ympärille. Käsiä pidetään hetki astian ympärillä, jolloin kääre reagoi käden lämpöön ja se muotoutuu tiiviisti astian ympärille. Mehiläisvahan ansiosta kääre pitää muotonsa kylmässä ja toimii näin erinomaisesti jääkaapissa. Käytön jälkeen se pestään haalealla vedellä, kuivataan ja käytetään uudestaan.

Kuva Hyvinvoinnin tavaratalon sivulta

Olen nyt käyttänyt näitä kääreitä muutaman viikon ajan, enkä ole keksinyt niistä kauhean paljoa mitään merkittävää kritisoitavaa. Ensimmäisillä käyttökerroilla kääreestä jää vähän vahaa astian reunoille, mutta sen saa helposti pestyä pois. Tämän ominaisuuden takia en ole käärinyt näihin esim. lapsen välipalaleipiä sellaisenaan, mutta kun kääreellä on jo vähän enemmän käyttöikää, tuokin ominaisuus jää pois, joten niitä voi käyttää myös siihen tarkoitukseen. Jopa tärkeä sipulitesti onnistui eli kääre piti raa'an sipulin hajun astian sisällä. Miinusta tulee siitä, että sipulin haju kyllä tarttui itse kääreeseen, mutta haju ei siitä tartu eteenpäin, eikä leviä ympäriinsä, joten aika pieni miinus tämä kyllä on! Toinen niinikään pieni miinus siitä, että kääreen läpi ei näe, mitä sen alla on. Tämä aiheuttaa jonkun verran turhaa arpomista ja kääreiden availemista jääkaapilla silloin, kun sen ovea availee useampi kuin yksi henkilö.

Tykkään ihan superpaljon siitä, että kääreitä on saatavilla useiden kokojen lisäksi vaikka minkälaisilla kuoseilla. Sain testiin kolme M-kokoista (26 cm x 26 cm) aika maltillisen väristä käärettä, mutta jos tykkää kirkkaista väreistä ja kuvioista, niin valinnanvaraa löytyy. Hintakaan ei mielestäni ole todellakaan paha: kolme keskikokoista käärettä maksaa 21 euroa ja kun mietitään, että näillä pärjää vuoden ei yhden kääreen käyttökerralle tule hintaa juuri nimeksikään. Luonnollisesti saatte tämän postauksen myötä pienen alennuksen, joka löytyy ihan jutun lopusta.

Kääreistä vielä takaisin "isompaan kuvaan". Olen ihan älyttömän tyytyväinen siitä, että näitä erilaisia korvaavia tuotteita tulee koko ajan lisää kaikilla mahdollisilla elämänalueilla. Sähköautoista nyhtökauraan, mehiläisvahakääreistä luonnonkosmetiikkaan ja kaikkea mahdollista siltä väliltä - mitä helpommaksi tehdään yksittäisen ihmisen hyvien valintojen tekeminen, sitä todennäköisemmin niitä myös tehdään! No okei, sähköauto oli nyt ehkä vähän kaukaa haettu esimerkki tässä yhteydessä; 35000 euroa ei kyllä ole kauhean helppo valinta, mutta ei nyt mennä autojen verotuspolitiikkaan tämän postauksen yhteydessä... Tällaisia korvaavia tuotteita pitäisi vaan saada enemmän ja enemmän myös ihan tavallisten markettien hyllyille, siellä ne päivittäiset valinnat kuitenkin tehdään.

Sitä odotellessa on onneksi helppo asioida netin välityksellä. Hyvinvoinnin tavaratalosta voi kaikkien muiden mahtavien tuotteiden lisäksi tilata myös näitä Superbee Mehiläisvahakääreitä. Saat huhtikuun loppuun asti 10% alennusta kääreistä koodilla HYVISKÄÄREET10. Koodia voi käyttää kerran per asiakas, joten suosittelen tilaamaan pari pakettia kerralla!

Haluan tähän loppuun muistuttaa kaikkia ilmasto-, muovi- ja muusta ympäristöahdistuksesta kärsiviä siitä, että kukaan meistä ei ole yksin vastuussa maailman tilasta ja tulevaisuudesta. Jokaisella meillä on pieni vastuu, iso kokonaisuus muodostuu kaikista niistä pienistä yhteenlasketuista teosta. Sinun ei siis tarvitse tehdä kaikkia mahdollisia asioita 100% oikein, mutta on hyvä tehdä niin monta pientä tekoa, kuin pystyt ja jaksat. Ja jos joskus epäonnistut - unohda se ja tee asia seuraavalla (tai sitä seuraavalla kerralla) oikein. Kaikista tärkeintä on opettaa näitä asioita lapsille ja nuorille ja pyydänkin teitä tekemään edes sen. Vaikka et itse jaksaisi, viitsisi tai edes uskoisi pienten tekojen tärkeyteen, opeta se kuitenkin lapsillesi. Kyse ei ole meidän tulevaisuudestamme, vaan lastemme ja heidän lastensa tulevaisuudesta 💓