POSITIIVISTA PÖLINÄÄ - eli tietenkin ruokajuttuja - PITKÄSTÄ AIKAA!

Mulla on aivan ihanat lähikollegat, joiden kanssa saadaan aina sumplittua seuraavan vuoden lukujärjestykset sellaisiksi, että jokaisen toiveet toteutuvat ainakin osittain. Viime toukokuussa, kun tehtiin lukkareita, toivon tälle vuodelle kevyttä neljättä jaksoa, koska kevät ja mahdollisuus ulkoilla päivisin. Haha, big mistake!!! Miten ihmeessä en silloin tajunnut, että neljännessä jaksossa on yo-kirjoitukset?? Meidän isossa lukiossa valvontavuoroja tulee normaalistikin paljon, mutta nyt kun kirjoitukset järjestetään (toivottavasti vikaa kertaa) koronaturvallisesti eli kokelaat jaetaan pieniin ryhmiin, niin valvontoja on ihan älyttömän paljon. Ja tietenkin eniten niille, joilla on väljä lukujärjestys tässä jaksossa... Mulla on ollut iisejä päiviä ja täysin vapaat (opetuksettomat) maanantait nyt kahden viikon ajan, mutta huomisesta lähtien istun valvomassa kokeita kaiken sen ajan, mitä lukkarissa on vapaata (ja vähän myös tuntien kanssa päällekkäinkin, niin paljon niitä vuoroja tulee tänä keväänä). Joten päätin viettää tämän vikan vapaan maanantain tehden vain kivoja juttuja (no okei, tein kyllä pari tuntia kouluhommeleita aamulla) ja yksi niistä on kirjoittaa tänne positiivisella mielellä edellisten synkkien postausten vastapainoksi. Aiheena tietenkin ruoka, mikäpä muukaan! Jossain välissä kirjoittamista käyn lenkillä tuossa upeassa auringonpaisteessa ja illalla kokkailen viikon ruokia valmiiksi, koska päivistä tulee pitkiä, enkä halua tällä viikolla syödä mitään muiden tekemää.

Musta toppatakki on kyllä jo ihan liikaa näillä keleillä...

 

Mulla on edelleen viime vuoden uupumusajan jäljiltä kokkausrutiinit välillä hakusessa. Se on kyllä jännää, kuinka vaikea niitä on palauttaa takaisin normaaliin arkeen, vaikka monta vuotta olin jo ehtinyt noudattaa niitä semmoisella 80/20 -menestyksellä, mikä mulle on ihan riittävä suhde. Ja näillä rutiineilla tarkoitan nyt itselleni sopivaa aamupalaa (se on ohjelmassa jo päivittäin, hyvä minä!), itse tehtyä lounasta töihin mukaan otettuna (takkuaa vielä aika pahasti...) ja samoin itse tehtyä iltaruokaa (siinä mennään semmoisella fifty/sixty -suhteella tällä hetkellä). Elämässä on kuitenkin niin paljon ikäviä aiheita tällä hetkellä maailmantilanteesta johtuen (ja toki se iso kookin vielä hankaloittaa normaalia elämää jonkin verran), että koitan olla stressaamatta aiheesta. Kokkikartano pelastaa "huonoina" päivinä ja onhan noita muitakin hyviä valmisruokia (onneksi tosi paljon nykyjään myös vegepuolella).

Mutta koko ajan paremmin ja paremmin olen pääsemässä vanhoihin rutiineihin kiinni ja arkiruokaa tulee tehtyä enemmän viikko viikolta. Ja mikä tärkeintä, olen alkanut taas tekemään annoksen oheen vähän monipuolisempia salaatteja. Mullahan ei yleensä ole tapana tehdä "oikeaa" salaattia kauhean usein, yleensä vaan pilkon lautaselle erilaisia raakoja kasviksia paloiksi. Nyt mulla on joku hillitön Fetajuustokausi meneillään, joten sitä löytyy salaatin seasta monta kertaa viikossa. Jotenkin se nostaa sen yksinkertaisen (esim.) kurkku-paprika -palapelin ihan uudelle tasolle! Aikaisemmin jouduin murustelemaan Fetan miehen ja mun lautaselle erikseen, mutta nyt teinikin on tykästynyt, joten yhden kulhon periaatteella mennään nykyjään.

 

Teinistä ja kokkauksesta puheenollen; olin hänen kanssaan viikonloppuna kansanopiston Italia-kokkauskurssilla (kertoja on yhteensä kaksi) ja meillä oli ihan älyttömän kivaa, varsinkin kun saatiin meidän ryhmään kolmanneksi tosi mukava nuori nainen, jonka kanssa yhteistyö sujui mutkattomasti ja hauskasti. Italian makumaailma on mulle tosi tuttu ja olen kokkaillut saapasmaan ruokia elämäni aikana ihan älyttömän paljon, mutta niin vaan kuitenkin opin minäkin eilen paljon uutta. Meidän ryhmä teki antipastit eli leipoi Focaccia-leivän ja teki kaksi tahnaa sen kanssa tarjottavaksi. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin valmistimme Bruschette di focaccia con pate' di pomodori secchi e pate' di melanzane eli toisen tahnan pohja muodostui aurinkokuivatuista tomaateista, toisen uunissa paahdetusta munakoisosta. Ihmetykseni oli suuri, kun teini ihasteli tahnojen makua ja totesi, että näitä tehdään sitten uudestaan kotonakin. En ole saanut häntä syömään kotona mun tekemiä tahnoja (joihin mulla on, kuten osa teistä tietää, ihan hillitön himo), mutta kävi ilmi, että hän ei tykkää niistä mun hummus-pohjaisista tahnoista, kaikki muu kuulemma kelpaa. Eli heippa hummus vähäksi aikaa ja tervetuloa muut tahnat!

Mähän olen ihan parantumaton keittokirjojen hamstraaja. Harvemmin kokkaan mitään reseptiä ihan tarkasti, mutta selailen kirjoja usein aamupalaa syödessäni ja haen niistä inspiraatiota. Nyt mulla on meneillään Deliciously Ella -vaihe, olen jotenkin ihan täysin hurmaantunut hänen resepteistään. Siitä, kun tutustuin hänen ensimmäiseen kirjaansa, on jo aikaa ja Ella on kasvattanut itsestään melkoisen brändin näinä vuosina. Heillä on tosi monipuolinen nettisivusto, jonka saa myös appinä kännykkään (maksaa muistaakseni pari euroa kuussa). Pari viikkoa sitten ostin itselleni "täysjäsenyyden", mikä pitää sisällään reseptien, jooga yms-videoiden ja artikkelien lisäksi myös valmiita viikkosuunnitelmia ostoslistoineen. Olen myös tässä vuosien varrella hankkinut... kröhöm, muutaman... hänen kirjoistaan. Pidän nykyjään esillä keittiön kapeassa hyllyssä niitä kirjoja, jotka tällä hetkellä inspiroivat eniten.

Lisäsin nyt uudeksi tunnisteeksi tuon Deliciously Ella. Jostain syystä en saanut lisättyä sitä vanhoihin postauksiin, mutta ne löytyvät kyllä tuolla hakusanalla. Seuraavassa kuvassa oleva kikherne-pinaatti -kastike sai meidät kaikki hykertelemään onnesta, niin hyvää se oli. Teen siitä ja parista muustakin ohjeesta lähiaikoina ihan oman postauksen niin, että saatte tekin reseptin talteen.

 

AirFryeriäkin on käytetty muuta kuin lohkoperunoiden tekemiseen. Valmistin siinä viikonloppuna paneroituja kanafileitä, jotka pannulla paistettuna olisivat taatusti suorastaan tihkuneet rasvaa (friteeraustahan en edes uskalla yrittää meidän kaasuliedellä). Eihän tuokaan nyt mitään varsinaista terveysruokaa ollut valkosipuli- ja curry-dippeineen (huomatkaa kuitenkin yritys: kipollinen tomaatteja 😂), mutta viikonloppunahan saa vähän rötvätä, eiks vaan? Perunat ja porkkanat paahdoin perinteisesti uunissa - se tuon AirFryerin ongelma on, että siihen ei kerralla mahdu ihan kauhean paljon tavaraa. Ensi kerralla kokeilen jotain kasvispihvejä (tai palleroita), jotka on mulle aina pienoinen murheenkryyni kasassa pysymisen (tai siis pysymättömyyden) takia.

 

Nyt pidän pienen huilauspaussin - koska kuitenkin vapaapäivä - ennen, kuin aloitan kokkailun ja Annukan innoittamana myös muutaman mehun linkoamisen.

                            Vielä ei löydy leskenlehtiä kevään takuuvarmasta ekasta paikasta...
 

...mutta pajunkissoja näkyy jo kaikkialla!

Valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö edelleen olisi ihan huolesta mykkyrällä sodan takia, mutta koitan kovasti tsempata itseäni miettimään välillä myös positiivisiakin asioita. 

Aurinkoista ja iloista viikkoa teille kaikille! 💛💛💛

Totinen ilme johtuu vain ja ainoastaan siitä, että selfien otto ilman lukulaseja on hieman haastavaa hommaa :D

PERJANTAIPÖLINÄÄ EDES VÄHÄN, VAIKKA KUINKA SYNKISTÄÄ

Haluaisin kirjoittaa jotain kivaa. Ihan itkettävän hyvää ruokaa tuli Air Fryerillä. Oli ihan mahtavan kivoja ja tärkeitä tunteja tällä viikolla; puhuttiin paljon elämästä, ihmissuhteista, seksistä, seksuaalisuudesta, geenitekniikan menetelmistä, malariasta ja DNA:n rakenteesta. AIDS-pandemiasta; ei nämä nuoret tiedä, miten 80-luvulla pelättiin, että tarttuuko se saunan lauteilta. Abit ovat vapaaehtoisessa, omaehtoisessa karanteenissa ja niille vedin Teamsin kautta kahdessa tunnissa maksan, haiman ja munuaisten toiminnan. Ensi viikolla vedetään virukset ja bakteerit ja koronavirus-pläjäys, koska kyllähän se ylppäreihin tulee varmasti jossain vaiheessa. Kävin ekaa kertaa kahteen vuoteen Pilateksessa ja itkeä tirautin siellä lattialla; kun sattui niin saakelisti niissä lihaksissa, joita en muistanut mulla olevankaan, mutta myös just sen takia, että makasin siellä lattialla muiden keskellä ja kuinka hyvältä se fyysinen kipu tuntuikaan siellä ihmisten keskellä. Uima-altaassa niitä kyyneliä ei kukaan onneksi huomaa, siellä vollotin ihan täysillä kauhoessani rapistuneella tekniikalla puoli kilsaa. Lopun aikaa vaan lilluin vedessä ja nautin.

Mutta silloinkin oli paha olla. Koko ajan on paha olla. Herään yölllä pissalle ja kurkkaan puhelimesta (mitä en yleensä tee) uutissivut. Onko se kaikista pahin tapahtunut? Kotivara meillä on aina, mutta mietin, pitäisikö varmuuden vuoksi pakata valmiiksi kassi, jonka ottaisi mukaan, jos pitää lähteä liikkeelle vauhdilla. Miehen ja mun passit eivät ole voimassa tällä hetkellä - onko niistä hyötyä vanhentuneena? Näkeehän niistä kuitenkin, että niissä on me ja että ne on meille myönnetty. Joditabletit; ei me miehen kanssa niitä tarvita, me ollaan niin vanhoja ja meidän kilpirauhanen on melko surkastunut jo, mutta teinille. Hän niitä tarvitsisi.

Koko ajan myös pyörii mielessä, että olenko ihan vainoharhainen, kun mietin tällaisia. Varmaan olen. Mutta entä jos se tilanne kuitenkin iskee päälle - silloin me oltaisi ne, joilla on parhaat edellytykset selviytyä. Mutta mites sitten ne muut... jäisinkö auttamaan heitä, vai lähtisinkö karkuun hyvin varustettu reppu selässäni?

Kuukausi sitten olisin pitänyt näitä ajatuksia ihan älyttöminä. Nyt ne eivät ole älyttömiä - jos ehkä vähän ylimitoitettuja - niin kuitenkin realistisia. Ehkä?

Mietin koko ajan, mitä voisin tehdä auttaakseni. Ensin ajattelin kerätä ja viedä vaatteita, hygieniatarvikkeita, lääkkeitä ja muuta konkreettista, mutta sitten luin, että Puolassa hukutaan siihen tavaramäärään. Kuka sen kaiken lajittelee? En minä sinne voi lähteä sitä tekemään. Olen sen sijaan lahjoittanut rahaa luotettavien kanavoiden kautta melkein 200 euron verran. Olen ilmoittautunut SPR:n lipaskerääjäksi. Ja kuten Rva Kepposen blogissa lupasin, teen kaikkeni sen eteen, että opettajana koulutan nuoria ajattelemaan omilla aivoillaan ja pyrin kasvattamaan heistä empaattisia maailmasta ja yhteiskunnasta kiinnostuneita aikuisia.

Tunnen kuitenkin myös surua - ja jopa jotain vihaan vivahtavaa siitä, että nyt kun me kaikki haluamme auttaa Ukrainan pakolaisia jopa niissä määrin, että jotkut meistä majoittavat heitä koteihinsa, niin toimimme tietyllä tapaa kaksinaamaisesti. Olemme lahjoittaneet rahaa upean määrän ja lähettäneet konkreettista tavara-apua pakolaisille. Ihan mielettömän hienoa toimintaa meiltä kaikilta, kiitos kaikille osallistuneille 💙💚💜💛 Mutta muistatteko edellisen pakolaiskriisin Syyrian sodan alettua? Silloin iso osa meistä valitettavasti oli sitä mieltä, että "ei me noita auteta, mitä ne tänne tulee, ei ne kuitenkaan integroidu meidän yhteiskuntaan ja miksi siellä on niin paljon nuoria miehiä, luusereita ja hannareita kaikki - ja niin muistattehan, että ne on suurin osa muslimeita eli terroristeja koko porukka". Silloin ei löytynyt myötätuntoa, ei sääliä, ei auttamisen tarvetta muuta kuin aika harvoilta ihmisiltä. Samanlaisia ihmisiä hekin olivat. Se, mihin haluaisin ja toivoisin tämän ihmiskunnan päätyvän joskus on, että me emme arvota apua tarvitsevia ihmisiä sen mukaan, mihin jumalaan he uskovat tai miten he ylipäätään elävät elämäänsä. Hädässä oleva ihminen tarvitsee apua ja mun mielestä meillä, joilla asiat ovat hyvin, on velvollisuus auttaa kaikkia riippumatta siitä, minkälainen heidän kulttuurinsa on. Kukaan ei lähde kotimaastaan tyhjin taskuin johonkin kylmään pohjolan maahan ihan vaan sen takia, että siellä nyt vaan on jotenkin kivampaa olla.

Samaan aikaan, kun yritän opettaa omalle lapselle ja opiskelijoille hyvyyttä, humaaniutta ja positiivisia ajattelua, mun on pakko heillekin myöntää ääneen, että pieleen menee kaikki. Toistuvasti, aina uudestaan ja taas kerran. Sanon ääneen, että Putinin voi mieluusti tuoda meidän saunarakennuksen taakse ja... no, tiedätte kyllä, mitä siellä tehdään.  

Miten tässä kävi näin? Miksi me ollaan tämmöisiä?

SINÄ PÄIVÄNÄ KUN

Haluaisin niin kovasti pitää tämän blogin semmoisena positiivisena kuplana, johon ei maailman meno vaikuta, mutta ei se ole onnistunut enää aikoihin. Harkittujen herkkujen oli alun perin tarkoitus olla pelkästään ruokablogi, mutta vuosien varrella tästä on tullut virtuaalinen päiväkirja itselleni ja näin ollen on pakko kirjoittaa tänään myös siitä, mitä tällä hetkellä tapahtuu. Vaikka kuinka haluaisin elää siinä positiivisuuden kuplassa, en pysty siihen.

 

Eilen aamulla herätessäni tein sen, minkä yleensäkin eli kurkkasin uutissivustot läpi; onko maailmalla tapahtunut mitään merkittävää? Ihan tyynesti sitten nousin ylös ja totesin miehelle, että "nyt se Putin sitten aloitti sen hyökkäyksen". Lueskelin uutisia aamukahvia juodessani ja tajusin, että olen jonkinlaisessa shokissa, koska en reagoi tämän voimakkaammin. Olin jo monta päivää seurannut tilannetta - kuten varmaan kaikki muutkin - mutta ajatellut mielessäni, että se typpi nyt vaan uhoaa ja öyhöttää, ei tässä mitään tule käymään. Lähdimme kahdestaan liikkeelle ruokaostoksia tekemään ja samalla reissulla hankimme Airfyerin, jota on jo jonkin aikaa mietitty. Vasta kotiinpäin ajaessamme, kun selailin uutisia lisää, aloin tajuamaan, mitä oikeasti on tapahtunut. Sota on syttynyt. Kiovan keskustasta tuohon ulko-ovelleni on matkaa noin 1170 km. Hangon Tulliniemestä Suomen pohjoisimpaan kolkkaan Tenolle on matkaa noin 1160 km. 

Onhan näitä meidän viiskymppisten elinaikana ollut. Kylmä sota ja ydinsodan pelko 70-luvulla. Balkanin sodat 90-luvulla. Terrorismin vastainen sota vuodesta 2001 alkaen. Terrori-iskuja Euroopassa, jopa Suomessa. Mutta kuitenkin kaikki on tähän mennessä tuntunut jollain lailla kaukaiselta, epätodelliselta. 90-luvulla olimme autuaan tietämättömiä ja tarkoitan tällä sitä, että silloin ei ollut nettiä, emme tienneet ihan kaikkea ihan reaaliajassa koko ajan. Piti aamun Hesarista lukea, missä mennään ja katsoa puoli yhdeksän uutiset. Tietoa oli riittävän vähän, ahdistus ei vyörynyt päälle kuten nyt - ja myönnän kyllä myös sen, että en 90-luvulla ollut kauhean kiinnostunut maailmanpolitiikasta. Melkein hävettää, kuinka huithapeli olin silloin ja keskityin vain omiin juttuihini. Toisaalta, eipä silloin ahdistanut maailman tilanne, kuten se nyt tekee!

Nyt lisään blogiin tunnisteeksi sanan sota. Käsittämätöntä! Luen uutisia koko ajan, mikä ei ehkä kaikille ole oikea tapa selvitä tästä tilanteesta, mutta minä olen sellainen, että tieto ei lisää tuskaa, vaan nimenomaan tietämättömyys lisää tuskaa. Haluan olla kartalla koko ajan siitä, mitä tapahtuu. Näin oli myös koronan aikaan; vaikka se ei yhtään auttanut tunnepuolella, niin halusin seurata tilannetta herkeämättä, jotta tiesin, missä mennään. Silloin ymmärsin kuitenkin älyllisesti tilanteen; pandemiat liittyvät molempiin aineisiin, joita opetan. Virukset, virusten käyttäytyminen ja se, että ne mutatoituvat nopeammin, kuin mitä me ehdimme rokottautua, pandemioiden leviämismallit, yhteiskunnalliset vaikutukset... mikään koronapandemiassa ei siis tullut mulle yllätyksenä (paitsi tietenkin omat tunnereaktiot, mutta se on oma tarinansa se). Nyt en pysy älyllisesti mukana tässä tilanteessa varsinkaan, kun en ole koskaan ollut mikään politiikan tai kansainvälisten suhteiden asiantuntija. Nyt olen vain peloissani - ja tyrmistynyt.

 

En ole koskaan pitänyt Putinista (no shit, Sherlock!), mutta olin aikaisemmin ajatellut hänen kuitenkin olevan jollain tasolla taitava ja älykäskin idiootti. Nyt me kaikki vihdoin tiedämme, että ei ole Kremlissä kaikki Muumit laaksossa ja että Putin on suuruudenhullu, harhainen ja niin sekaisin, että uskoo jo itsekin omia puheitaan. 

Teiniä ei voi pitää uutispimennossa ja häntä pelottaa, joten olemme puhuneet aiheesta juuri niin paljon, kuin hän haluaa. Hänellä on kuitenkin olemassa perusturvallisuuden tunne, jota mikään maailman tilanne ei voi täysin pyyhkäistä pois, mutta surullisena mietin sitä, miten ne nuoret, jotka eivät kotoa saa rauhoittavaa tukea tällä hetkellä, pärjäävät!? Kaksi vuotta pandemiaa ja nyt tämä. Kauhulla odotan ensi viikkoa ja opiskelijoiden kohtaamista. Siellä on iso määrä nuoria, jotka ovat henkisesti ihan jaksamisen äärirajoilla korona-ajan takia ja nyt sitten tämä. Jotain mun on puhuttava heille, mutta mitä? Miten? Kun en itsekään tajua kaikkea. Miten pystyn olemaan se vahva ja tukea antava aikuinen, jota osa heistä nyt kipeästi tarvitsee? Muutaman läheisen ja fiksun kollegan kanssa ollaan tästä jo viestitelty ja mietitty, miten kohdataan nuoret ensi viikolla. Meidän on pakko jaksaa nyt - ihan kuten korona-aikanakin, vaikka itse olisi kuinka hajalla tahansa.

Olen eilisestä illasta asti tuijottanut tuota Airfryeriä ja miettinyt, tuleeko se jokaisella käyttökerralla muistuttamaan mua siitä, että se hankittiin sinä päivänä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan? 

Eilen tein sen, minkä yleensäkin, kun ahdistaa tai surettaa eli pakenin keittiöön. En niinkään syömään, vaan tekemään. Kokkaaminen on aina takuuvarma keino saada ajatukset edes hetkeksi pois ikävistä asioista, ainoa asia, joka rentouttaa, jos oikein ahdistaa. Toinen rakas harrastukseni lukeminen ei tällaisissa tilanteissa toimi, koska en pysty keskittämään ajatuksia kirjaan, jos pään sisällä velloo isosti.

Eli niin absurdilta, kuin se tuntuukin, niin vähän nyt jotain kepeämpää tähän loppuun eli tuosta Airfryeristä. Mä olen sen hankkimista miettinyt jo jonkin aikaa, mutta olen koittanut toppuutella itseäni, että "et ihan oikeasti tarvitse jokaista maailman keittiöhärpäkettä". Laite olisikin varmaan jäänyt hankkimatta, ellen olisi sitä miettinyt ääneen miehen kuullen. Hän on semmoinen, että jos minä tai lapsi edes vihjaistaan haluavamme jotain, hän hankkii sen meille välittömästi. Ja yleensä vielä aina sen kaikista parhaan mallin. Itselleen hän harvemmin hankkii mitään muuta arvokasta, kuin työkaluja (ja ne surullisen kuuluisat housut). Olin saanut hänen "nyt mennään ostamaan se" -puheet hiljennettyä selittämällä, että haluan vielä miettiä asiaa, mutta viimeinen niitti tuli pari viikkoa sitten, kun kävimme ystävien luona kylässä, jotka kehuivat kovasti ja myös heillä oli tuo markkinoiden kallein (?) malli.

No kannattiko? Ensimmäisen käyttökerran jälkeen voin sanoa, että kyllä! Aloitin perusvarmalla jutulla eli lohkoperunoilla, joista kyllä kieltämättä tuli ihanan rapeita hyvin vähällä rasvan määrällä. En usko, että sitä alan päivittäin käyttämään, mutta suunnitelmissa on kokeilla itse tehtyjä kana- ja lohinugetteja, kokonainen kana, kasvispyöryköitä ja -pihvejä ja etenkin erilaisia paahdettuja juureksia, joita rakastan yli kaiken, mutta jotka tosi usein jäävät uunissa tehdessä joko yli tai ali. Kuten noi lohkoperunatkin. Ihan varmasti ihminen - jopa tämmöinen himokokkaaja - pärjäisi ilman tuota laitetta, mutta onhan se nyt aika kiva lisä mun keittiöhärpäkkeiden joukkoon. Nyt en kyllä keksi yhtäkään laitetta, mitä mulla ei ole... ja ehkä ihan hyvä niin, koska hain tänään postista muutaman uuden keittokirjan... Niiden lisääntyminen ei näytä laantuvan, ei sitten millään. 

 

Mutta kun... se on se mun juttu... kuten mies aina lohduttaa mua, kun tuskailen, että milloin osaisin lopettaa niiden ostamisen. (Välillä - tai itse asiassa lähes päivittäin - kyllä mietin, miten ihmeessä mulla kävi tommoinen tuuri, että löysin tuon tyypin 💓) Ja mulla on itse asiassa keittokirjoihin liittyen tulossa tänne yksi juttu, kunhan nyt ensin saadaan toi sota loppumaan ja Putin kuljetettua Siperiaan johonkin leirille miettimään, että mitä tulikaan tehtyä, vaikka olisi ollut mahdollisuus tehdä kaikkea hyvää. Tällä viimeisellä haluan muistuttaa kaikkia, että ei tuomita venäläisiä ihmisiä, ei anneta rasismille valtaa tässä tilanteessa!

Mitä ajatuksia sulla on tällä hetkellä? 

Täällä saa puhua ja keskustella, kertoa tunteistaan ja mielipiteistään - muistakaa, että tunteiden tukahduttaminen ei ole koskaan hyvä asia!

Jutellaan 💛

LOMALLE TÖITÄ TEKEMÄÄN

Jee, tänään alkoi talviloma (silloin joskus aikoinaan, kun me oltiin nuoria, puhuttiin hiihtolomasta, mutta nykyjään se on on talviloma).  Mulla menee kuitenkin puolet lomasta töitä tehden. Korona iski muhun jakson vaihtuessa, mikä tarkoitti sitä, että edellisen jakson kokeiden korjaaminen on ihan vaiheessa. Sairastamisen aikana alkoi uusi jakso ja sen kurssien aloitus ja niihin panostaminen. Nyt tilanne on siis se, että nyt kun loma alkoi, mulla on vielä järjetön määrä kokeita korjaamatta. 

 

Mutta tätä tämä meidän opettajien elämä on. Tehtään joskus töitä lomalla. Tehdään joskus töitä illalla. Tehdään joskus töitä silloinkin, kun sitä ei välttämättä tarvisi tehdä. Joku tekee enemmän, joku tekee vähemmän. Ei meidän elämässä tehdä koskaan "ylitöitä", koska sitä käsitettä ei ole meidän työehtosopimuksessa. Jos ja kun me välillä päästään lähtemään työpaikalta jo yhden aikaan iltapäivällä, ei se tarkoita sitä, että meidän työpäivä olisi silloin loppu. 

Kun meillä on pitkä kesäloma, jota kaikki kadehtii, se tarkoittaa sitä, että meillä on ihan samanlainen kesäloma, kuin muillakin, mutta se "ylimääräinen" lomakuukausi on palkatonta kesäseisautusta, jolta me ei saada palkkaa. Se tasataan niin, että palkka maksetaan kuitenkin läpi vuoden niin, että ei tule heinäkuuta, jossa ei tulisi palkkaa ollenkaan

Ja jos harmittaa, että onhan meillä kuitenkin se syysloma, joululoma, talviloma ja ne lyhyet päivät- no, saat mun puolesta tulla kokeilemaan sitä, miltä tuntuu työ, jossa olet framilla ihan jatkuvasti. Niin, että käyt pissalla kesken tunnin sen takia, että et välitunnilla ehtinyt.

Mutta kuitenkin - tämä työ on ihan paras ja rakastan sitä ihan älyttömästi, kuten pidempään blogia lukeneet tietävät. Siitäkin huolimatta, että talvilomalla luen ja arvioin kokeita ja tutkielmia...

KORONAPÄIVÄKIRJAN VIIMEINEN LUKU

Olen päässyt nyt siihen pisteeseen, että ajattelin kirjoittaa koronapäiväkirjaan viimeisen luvun ja haudata sen sitten johonkin internetin syvimpään monttuun. Pandemia-aika on nyt antanut mulle kaikkensa; pelon, jännittämisen omasta tai läheisten (varsinkin iäkkäiden vanhempieni) sairastumisesta ja huolen globaalista tilanteesta. Olen tehnyt jättiläismäisen digiloikan, stressannut työstä ensimmäistä kertaa elämässäni siihen pisteeseen asti, että uuvuin ja sammahdin täydellisesti. Jäin sairaslomalle ja toivuin ilahduttavan nopeasti. Maksoin tuosta ajasta kovan hinnan eli uneni on edelleen rikki ja nukun vain lääkkeiden avulla, mutta tiedostan, että paljon pahemminkin olisi voinut käydä.

Olen tottunut ja sopeutunut koulumaailman uuteen todellisuuteen eli jatkuvaan sähläämiseen lähi-, hybridi- ja etäopetuksen välillä. Olen altistunut koulussa kymmeniä kertoja, mutta selvinnyt joka kerta säikähdyksellä. Kuten moni muukin, olen joutunut perumaan ja muuttamaan suunnitelmia arjessa ja loma-aikoina lukemattomia kertoja. En kuitenkaan enää päivittäin seuraa koronauutisointia, enkä myöskään käy lueskelemassa hörhö-keskustelupalstoja.

Ja nyt viimeisimpänä, sairastin koronan vihdoin itsekin. Selvisin helpolla, en usko, että olisin edes tajunnut sairastavani koronaa, ellen tietäisi varmuudella mistä ja keneltä tartunta tuli. Olin myös ainoa meidän perheessä, joka sairasti eli miehet pysyivät terveenä.

Päätin, että nyt lopetan elämisen koronan ehdoilla ja siirryn takaisin normaaliin elämään (noudattaen toki edelleen yleisiä varovaisuusohjeita, maskinkäyttösuositusta jne.). Ostin 10 kerran kortin joogasalille, missä kävin ennen koronaa ja toisen 10 kerran kortin pilates tunneille. Mulla on tässä jaksossa tosi helppo lukujärjestys, joka antaa mahdollisuuden käydä myös aamulla uimassa pari kertaa viikossa. 

Ellei tilanne muutu uudestaan pahempaan suuntaan, yritän olla puhumatta koronasta enää ikinä. Opetuksen yhteydessä siitä on pakko välillä höpistä, koska aihe tulee varmasti ylioppilaskokeen tehtäviin lähivuosina. Muuten toivotan koronalle nyt heipat ja totean, että vaikka opin tänä aikana paljon itsestäni, en tule kaipaamaan sinua millään tavalla!

 

Ja ei, mies ei ole pyynnöistäni huolimatta rakentanut taloon lisäsiipeä tätä unelmieni uima-allasta varten 😂 

Kuva herättää mussa ihanan rauhallisen ja seesteisen tunteen siitä, että kaikki on nyt hyvin ja edessä on suora ja tyhjä kaista kohti valoa ja tavallista elämää 💜💜💜

SITRUSHUUMAA, MATKASUUNNITELMIA JA PERINTEISTÄ maanantaina loppuun kirjoitettua PERJANTAIPÖLINÄÄ

Mun jokaisen postauksen otsikko voisi olla toi perjantaipölinä, mutta koska käytin sanan viime kerralla, niin tulkoot nyt tällä kertaa vain tolleen otsikon lopussa. Nyt on selvästi meneillään semmoinen kausi, että tekee mieli kirjoittaa koko ajan, mutta ihan kauheasti ei ole asiaa. Toisaalta tykkään itse lukea ehkä eniten postauksia, jotka on pölinää alusta loppuun JA myös kirjoittaa itse vastaavia, niin antaa mennä nyt tälläkin kertaa näin. Paitsi että on mulla vähän ihan oikeaa asiaakin eli noita matkasuunnitelmia, mutta sitrushedelmät ensin!

 

Olen rakastanut kaikkea hapanta ja kirpeää ihan pienestä pitäen. Meillä syötiin kotona tosi usein greippejä jälkiruuaksi; aika järkevää varsinkin, jos pääruoka on ollut raskas ja rasvainen, niin greipin hapokkuus puhdistaa sitä vähän tunkkaista oloa, mikä ruuasta ehkä jää. Muistan joskus syöneeni jopa sitruunoita ihan, kuin appelsiineja! Ihan todellisia herkkuja oli pakastetut punaviinimarjat, joita pöllin salaa pakastimesta ja imeskelin niitä, kuin karkkeja. Se ilo kyllä loppui siinä vaiheessa, kun äiti veti kauheat kilarit siitä, että pakastimesta oli TAAS joku syönyt punaviinimarjat loppuun 😂

 

Raskausaikana mua vaivasi tosi paha närästys, joka oli parina viimeisenä kuukautena niin paha, että mulla oli Rennie-tabletti suussa lähes koko ajan. Silloin ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisin voinut syödä mitään hapokkaita hedelmiä tai marjoja. Odotin koko ajan sitä, että lapsi syntyy ja pääsen taas syömään suurimpia herkkujani eli appelsiineja, mandariineja ja kirpakkaita marjoja. Pettymys oli melkoinen, kun huomasin lapsen syntymän jälkeen, että närästysherkkyys jäikin mulle ihan pysyväksi vaivaksi. Näin on ollut tähän talveen asti - jos olen syönyt appelsiinin tai mandariinin, makeankin sellaisen, heti on alkanut närästää niin paljon, että olen lopettanut siihen yhteen. Mutta halleluujaaaaa - jostain syystä tämä on nyt historiaa ja tänä talvena olen pystynyt syömään taas sitrushedelmiä ihan niin paljon, kuin napa vaan vetää. Närästys on hävinnyt, ihan tosta vaan! Olen yrittänyt miettiä, mikä tämän on saanut aikaan, mutta en ole keksinyt. Ja ihassama, ei haittaa, vaikka en syytä tiedäkään, joten olen syönyt sitruksia ihan älyttömän paljon parin viime kuukauden aikana. Syön niitä myös "varastoon", koska koko ajan pelkään, että närästystaipumus palaa. Olen siis täysin kyllästetty C-vitamiinin suhteen tällä hetkellä 🍊💛🍋

 

Perjantain pakollinen pölinäpuoli on nyt varmaan hoidettu tällä tuiki tärkeällä tarinana minun suhteestani sitrushedelmiin, joten päästään vihdoin itse asiaan eli tämän hetken matkasuunnitelmiin 💜 Me ollaan oltu viimeksi reissussa syksyllä 2019, jolloin käytiin Roomassa. Ihana matka oli se ja sikäli harvinainen meidän perheen matkailussa, että kohde oli miehen toivoma. Hän ei ole mitenkään hirveän innostunut matkustelija, eikä siitä syystä olla ihan kauhean paljoa reissattu meidän kohta 16-vuotisen yhteisen "uran" aikana. Roomaan hän muutama vuosi sitten paljasti halunneensa ihan pienestä pitäen ja totta kai se toive toteutettiin. Sitä ennen oltiin Prahassa jouluna 2018 (jos nyt muistan oikein). Aurinkolomia me ei olla harrastettu kauheasti, vaan yleensä meidän reissut on olleet kaupunkikohteita ja yleensä myös omatoimimatkoja. Aurinkolomalla ollaan oltu kaksi kertaa - Mallorcalla ja Sisiliassa - molemmat ihania ja onnistuneita reissuja, mutta molemmilla myös ollaan yhteistuumin todettu, että viidennen päivän kohdalla alkaa jo vähän kypsyttämään se altaan laidalla makoilu (vaikka joka kerta ollaan tehty myös muutankin, kuin vaan maattu). 

Nyt k-aikana matkailu oli luonnollisesti jäissä alkuvaiheessa, eikä tässä rajoitusten vähän höllennyttyäkään ole yhtään tehnyt mieli lähteä mihinkään, koska minä en jaksaisi sitä stressaamisen ja säätämisen määrää kaikkien rajoitusten, testien, koronapassien ja epävarmuuden suhteen. Viime syksynä vähitellen alkoi kuitenkin kehittyä mielessä ajatus, että kesällä 2022 voisi ehkä päästä reissuun ilman ihan kauheaa säätämistä ja riskiä. Suunnitelmia on ollut ja mennyt Jenkkeihin lähdöstä taloon Toscanassa ja kaikkea siltä väliltä. Jenkkireissu hylättiin matkan kalleuden, ajan (meidän pitää aina suunnitella reissut sen mukaan, saadaanko joku talo- ja kissavahdiksi) ja sen takia, että mun vaihtariperhe on jostain syystä riitautunut keskenään niin pahasti, että meidän olisi pitänyt tavata jokainen omalla ajallaan. Talo Toscanassa houkutteli, mutta en jaksanut lähteä siihen rumbaan, että käy ne kaikki 100000 taloa läpi ja valitsee sieltä sit just sen oikean. Enkä ollut ihan varma, haluaisinko sittenkään viettää sitä viikkoa kokkaillen keittiössä - mikä on siis oikeasti se, minkä takia haluan sen oma talo -loman, joten ehkä sen aika on kuitenkin vasta kesällä 2023. Viimeisin suunnitelma oli se, että lähdetään omalla autolla Pohjois-Eurooppaan (Baltia - Puola - Saksa - Belgia - Tanska - Ruotsi), mikä oli mulle ihan ok suunnitelma... mutta olin kuitenkin vähän blääh siitä. Koko ajan hotellin vaihtamista, kamojen purkamista ja pakkaamista, maa ja kaupunki toisensa perään... jotenkin ihan kauhean rasittavaa, kun tällä hetkellä mun "lähdetään matkalle" -ajatus on, että reissu on silkkaa relaamista alusta loppuun. Mutta perheen miehet olivat eniten tämän kannalla, joten olin, että "ihan ok" (ja siis varmaan tehdään tommoinen reissu jossain vaiheessa, tosi kiva suunnitelma mun mielestä). Tärkeintä ajatuksissa kuitenkin oli, että päästään johonkin muualle, kuin Juupajoen traktorimuseoon tai mitä näitä nyt onkaan, missä ollaan kierretty pari viimeistä vuotta 😂

Eilen sitten kuitenkin kävi semmoinen ihme (ja tämä siis on meidän huushollissa luokiteltavissa lähes Raamatukselliseksi ihmeeksi), että mies tuli kotiin ja totesi ensimmäiseksi, että "seuraava loma on sitten johonkin aurinkoon, lämpimään, uima-altaan äärelle makaamaan ja ei vittu yhtään mitään semmoista, että kävellään koko päivä". Ja minä siihen sitten yhtään mitään kyselemättä, että "kyllä joo kulta, näin tehdään". Ajatus oli hänellä tullut mieleen, kun oli aamulla unohtanut pukea päälle ne surullisen kuuluisat housut ja muutkin sään kestävät varusteet ja oli sitten rämpinyt väärissä vaatteissa räntäsateessa kaksi tuntia odotellen lapsen harrastuksen loppumista. Haha - kiitos Suomen sää, kiitos hatarapäinen mies ja kiitos väärä vaatetus - me lähdetään alkukesästä lörsölomalle!!! 💓💓💓

Hän ei liity asiaan mitenkään, mutta on niin nätti, että piti ottaa mukaan ❤

 

Mulla lähti päässä käyntiin Emman suunnittelutoimisto välittömästi. Milloin - check: kesäkuun viimeisellä viikolla. Mihin - tästä keskusteltiin hetki ja päädyttiin Portugaliin (tästä joskus myöhemmin ihan oma postaus). Mihin siellä - pitää vielä miettiä, mutta rannikolle tietenkin. Omatoimi- vai pakettimatka... tätä nyt pähkäilen. Ja tässä tarvitsen ja toivon saavani teidän neuvoja ja kokemuksia!

Tässä kohtaa perjantaita tuli muuta puuhaa, joten postaus jäi kesken...

Niin, nuo matkatoimistot. Mä olen aina tykännyt omatoimimatkoista, koska se suunnitteluvaihe on mulle aina yksi kiva osa lomareissua. Suurin osa mun (ja meidän perheen) matkoista on ollut itse suunniteltuja, mutta nyt tuo säätäminen ei huvita eli tarkoitus on lähteä pakettimatkalle. Meillä on kuitenkin vähän huonot kokemukset niistä kahdesta matkatoimistosta, mitä ollaan käytetty. Ei mitään hirveää, mutta molemmilla kerroilla vähän turhan paljon säätämistä ja sekoilua. Tiedän, että kahden kerran otanta ei ole mitenkään tilastollisesti merkittävä, mutta kuitenkin...

Eli kyselenkin nyt, onko siellä linjoilla lukijoita, joilla on paljon kokemusta valmismatkoista ja jos on, mitä matkatoimistoa suosittelisit? Onko joku, joka on ollut onnistunut valinta kerta toisensa perään? Tai toisinpäin, onko joku toimisto semmoinen, mitä et missään tapauksessa suosittele? Olisin ihan hurjan kiitollinen vinkeistä!

Valtteri kävi meilläkin...

PERJANTAIPÖLINÖTÄ JA TERVEISIÄ KOULUMAAILMASTA

Muistan joskus jostain lukeneeni, että perjantai-ilta on kaikista huonoin aika julkaista blogissa uusi postaus. Että kukaan ei niitä silloin lue ja jos ehkä lukevat viikonloppuna, niin ei kukaan silloin jaksa kommentoida. Noh, mun blogissa tämä menee ihan päinvastoin; mun mielestä perjantai-ilta on just paras aika kirjoittaa ja julkaista postauksia. Yritän aina järjestää meidän perheen ohjelmat niin, että perjantai-illalle ei osuisi mitään menoja tai velvollisuuksia. Rakastan sitä, kun tulen iltapäivällä kotiin ja tiedän, että illan ohjelmassa on vain mättöruuan tekemistä, blogin kirjoittamista ja viinin lipittelyä. Ja jos kaikki menee ihanteellisesti, niin lauantainakaan ei ole kauheasti mitään erityistä, koska se on mun viikon "THE lörsöpäivä", jolloin haluan nukkua pitkään, syödä aamupalaa ja juoda kahvia hissukseen pari tuntia, vaihtaa yöpaidasta kotivaatteisiin vasta joskus puolenpäivän jälkeen ja sitten viettää loppupäivä lörsöten (eli lukien kirjaa, nukkuen päiväunia, käyden lyhyellä kävelyllä jos siltä tuntuu ja parhaimmassa tapauksessa syöminenkin ulkoistetaan niin, että mennään ulos syömään joskus myöhään iltapäivällä). Aika usein käy näiden postausten kanssa niin, että aloitan ne perjantai-iltana ja kirjoitan sitten loppuun joskus alkuviikosta, koska perjantaisin tuntuu aina olevan niin paljon sanottavaa (haha, eli höpöttämistä), että ilta ei välttämättä riitä kaiken kirjoittamiseen, varsinkin jos tarkoitus on kirjoittaa jotain järkevää. Tänään ei kyllä tiedossa ole mitään järkevää eli pelkästään höpöttämistä, joten saas nähdä, josko saisin tämän ulos tämän vuorokauden puolella 😂

Multa kysellään tällä hetkellä tosi paljon, että miten siellä kouluissa menee. No, ihan hyvin menee ainakin meidän yli 1000 opiskelijan lukiossa, mutta kyllähän se meno kyllä melkoista on. Onneksi (ainakin minä) ollaan päästy jo siihen pisteeseen, että päivät vedetään ihan vaan huumorilla maaliin. Ohjeita, ohjeiden täsmennyksiä, muutoksia ja tarkennuksia tulee päivittäin useita. Osa on valtakunnan tason ohjeita, osa OAJ:n (eli meidän ammattiliiton) suosituksia, osa on sote-alueen ohjeita, osa oman kunnan ja loput sitten oman koulun ohjeita, suosituksia ja/tai määräyksiä. Mua on lähipäivinä naurattanut se, että olen sentään filosofian maisteri, tehnyt geenitutkimusta pari vuotta ja opettanut lukiossa luonnontieteitä yli 20 vuotta  - ja siltikään en tajua siitä ohjeisteuksesta hölkäsen pöläystä. Lukekaas seuraava ja kertokaa kommenttiboksissa, tajuatteko tekään!

 

Opettaja ei ole velvollinen opettamaan etä- ja lähiopetusta samaan aikaan. Suositeltavaa kuitenkin olisi, että ne opiskelijat, jotka ovat saaneet rehtorilta etäopetusluvan (tästä erityinen merkintä Wilmassa), saisivat seurata tuntia striimauksen kautta, vaikka OAJ sanoo, että ei ole pakko (mutta ehkä kuitenkin voisi). Ei ole siis pakko, mutta olisi kiva. Ehkä jollain kursseilla joskus, jos se vaan on mahdollista. Ne opiskelijat, jotka ovat ihan muuten vaan kipeenä (ei siis koronaa tai epäilyä siitä), eivät ole oikeutettuja tähän striimaamiseen, mutta kuka nyt sitä estää, että kuitenkin kuuntelevat tuntia kuitenkin (tähänkin joku Wilma-merkintä, en ole ihan varma mikä se on). Jos on rehtorin merkkaama etäopetuslupa siellä Wilmassa, mutta ei ole kuitenkaan paikalla, niin siitä pitää klikata joku niistä yhdeksästä (9) eri värikoodista Wilmassa. Sitten on niitä opiskelijoita, joiden kohdalla on rehtorin merkintä "etäopetus", mutta joka kuitenkin on tunnilla. Tämä sitten johtuu siitä, että voi käydä niin, että kotitesti näyttää kaksi kertaa positiivista, mutta virallinen testi kertoo, että ei ole koronaa. Joten tullaan tunnollisesti kouluun, koska ei ole koronaa, vaikka rehtori on merkinnyt, että on. Joillekin merkitään ihan normaali pre-korona -aikainen poissaolomerkintä, mutta oikeastaan kukaan opettaja ei ole ihan varma, saako sellaista merkata sinne, koska sehän voi kuitenkin olla koronaa. Joillekin sitten päivän mittaan ehtii laittaa ehkä viestin, että "mikä meininki, et ollut tunnilla?" ja sitten tulee ylihuomenna vastaus, että "vähän valui räkä nenästä"....Niin oliko se sitten koronaa, etäopetukseen oikeutettua tunnin seuraamista vai ihan vaan lintsaamista (mitä ei tietenkään saa kysyä suoraan, vaikka tietäisi, että näin on)...

Ja hei, jos tämä kuulostaa sekavalta, niin ei tässä vielä kaikki. Koulua on ollut nyt kaksi viikkoa joululoman jälkeen ja olen saanut näiden kahden viikon aikana seitsemän altistumisilmoitusta. Muistan, kun sain yhden tämmöisen vuosina 2020 - 2021 ja olin ihan paniikissa silloin. Nyt siis kahdessa viikossa on tullut 7 ja olen ihan vaan, että normipäivä. Ennätys on kollegalla, joka on saanut altistusilmoituksia 14 kpl kahdessa viikossa. Noh, ei tässä mitään... paitsi että, näistä olisi hyvä tehdä työturvallisuusilmoitus "läheltä piti". Tämän kaupungin lomakkeen löytyminen on tietenkin työn ja tuskan takana, eikä sen täyttäminenkään ihan helppoa ole. Se kuitenkin kannattaa tehdä ja sitten tehdä jatkoilmoitus, jos oikeasti saa tartunnan koulusta (mitä ei kukaan kuitenkaan pysty todentamaan, että tuliko se sieltä vai lähikaupassa käydessä), jotta on jotain dokumenttia näyttää, jos sattuukin saamaan long covidin. Esihenkilöille on kuitenkin liian kuormittavaa käydä näitä läpi päivittäin, joten suositellaan, että ne läheltä piti -ilmoitukset tehdään keskitetysti aina kerran kuussa. Paitsi että tänään tuli ohje, että jos sitä ei ole tehnyt 7 päivän sisällä mahdollisesta altistumisesta, niin sen tekemisestä ei ole mitään hyötyä.

 

Niin ja siitä altistumisesta vielä, jos tämä ei ollut jo tähän mennessä tarpeeksi härdelliä. Kun opettaja altistuu, niin saa jatkaa opettamista, paitsi jos tulee oireita, niin sitten pitää tehdä kotitesti (joka ei ole luotettava) ja jos se näyttää positiivista (ja oikeastaan silloinkin, vaikka näyttäsi negatiivista, koska ne ei ole luotettavia), olisi hyvä jäädä kotiin pitämään tunnit etänä (ja käydä virallisissa testeissä, joita ainakaan meidän kunnassa ei edes tehdä enää). Mutta taukotilaan ei saa mennä syömään lounasta,  koska ne yhdeksän ihmistä, jotka siellä ovat samaan aikaan syömässä, saattavat saada sulta ehkä tartunnan, jota et vielä edes tiedä saaneesi. Opiskelijat siellä luokassa eivät kuitenkaan virallisen ohjeistuksen mukaan voi saada tartuntaa opettajalta, koska käytät maskia (suurin osa meistä käyttää sitä normi kirurginmaskia, koska sen FFP-maskin kanssa puhuminen ja hengittäminen monta tuntia putkeen on ihan mahdotonta). Altistuminen voi kuitenkin tapahtua, jos vieruskaveri osoittautuu positiiviseksi. Vai siis miten se nyt siis menikään....?

Niin että miten meni noin niinkuin omasta mielestä?, tekisi mieli mieli viestittää kaikille näitä ohjeistuksia lähettäville tahoille...

Mutta en kuitenkaan sitä tee, koska tärkeintä tällä hetkellä on olla valittamatta ja kaikista tärkein asia: pitää mahdollisimman moni nuori tunneilla mukana. Ihan sama minkä värinen se Wilma-merkintä on, mutta jos se tyyppi on ollut paikalla lähinä tai etänä, niin 💚💚💚 Ne jotka häviävät tutkasta, niitä lähdetään jäljittämään.

 

Nyt takaisin perjantaipölinöihin ja siihen, että syötiin teinin kanssa niitä tacoja jo pari tuntia sitten. Mies on työpaikan juhlissa (kollegan eläköityminen). Taitaa olla ensimmäinen kerta hänellä moneen vuoteen, että on viihteellä. Siellä kuulemma se pieni porukka, joka ylipäätään lähti juhlimaan, teki kotitestejä päivällä varmistaakseen, että on turvallista mennä yhdessä syömään, saunomaan ja avantoon porukalla. Toivon, että heillä kaikilla on ihan mahtavan hauskaa tänään.

Ihanaa viikonloppua kaikille! 

Mites teillä työpaikalla - onko samanlaista säätämistä, kuin meillä koulussa?

PUS  💜💜💜