Blogi joululomailee nyt jonkin aikaa, joten toivotan kaikille teille lukijoille ihanaa, levollista, rauhallista, onnellista ja juuri Sinun näköistäsi joulua ❤
torstai 20. joulukuuta 2018
keskiviikko 5. joulukuuta 2018
KASVISRUOKAPÄHKÄILYÄ
Myönnän eläväni jatkuvan pienen ahdistuksen vallassa kasvisruokailun suhteen. Ahdistaa ilmastonmuutos, maailman tila, kasvisruokavalion kiistaton ekologinen hyöty ja myös sen tuomat hyödyt omalle terveydelle. Haluaisin syödä kasvisruokaa paljon, paljon enemmän, kuin mikä tämänhetkinen tilanne on, mutta en vaan saa aikaiseksi. Ja sehän se tässä ahdistaakin (tai lähinnä nyppii) eniten!
Jotta vegeilystä tulisi mielekäs ja miellyttävä osa arkea, pitäisi siihen panostaa ainakin alkuvaiheessa ihan hirveän paljon enemmän, kuin sen iänikuisen jauhelihakastikkeen vääntämiseen. Pitäisi suunnitella viikkojen ruokalistat niin, että päivät olisivat ihan oikeasti mielenkiintoisia ja vaihtelevia. Resepteissä pitäisi olla monipuolisuutta, ettei kävisi kuten miehen taannoisen lihattoman lokakuun kanssa; en jaksanut kauheasti satsata ja ekan viikon jälkeen meillä mentiin aika lailla linssikeitto - linssikastike -linjalla koko kuukausi. Ei ihme, että koko porukka kyllästyi touhuun ja veti marraskuussa lihaa lähes joka päivä. Edelleen mieskin kuitenkin lähtisi ihan mielellään lihatonta ruokavaliota noudattamaan, onneksi! Lapsikin suostuu syömään kasvisruokiavähän pitkin hampain, mutta hänelle olisin kyllä valmis vääntämään sen jauhelihakastikkeen aina välillä.
Oikeastaan olisin ihan riittävän hyvillä mielin jo siitä, että saisin aikaiseksi lihattomat viikot. Ensi alkuun voisi lähteä siitä, että lihaa ja kanaa saa syödä viikonloppuna, jos siltä tuntuu. Ja viikolla pelkästään kasvisruokaa ja kalaa - sen haluan kuitenkin pitää lautasella. Jotenkin uskon (ja olen tämän kuullut myös monelta vegekaveriltani), että pikkuhiljaa myös noi viikonlopun lihat jäisivät pois.
Nyt varmaan moni miettii, että miksi pitäisi, jos se kerran on noin hiton vaikeaa!? No koska mä haluaisin! Kuten jo alussa mainitsin, syitä kasvisruokavalion noudattamiseen on niin monta, että tuntuu ihan hölmöltä syödä lihaa. Haluaisin voida sanoa ääneen "mä olen kasvissyöjä". En niin, että sanoisin sen jollekin muulle, en ollakseni jotenkin erinomainen ihminen, vaan ihan itselleni.
Syitä, miksi en alkaisi kasvisyöjäksi ei oikeastaan ole. Kuten jo aikaisemmin sanoin, saisin myös perheen mukaan tähän. Olen hyvä kokki, joten osaan tehdä hyviä kasvisruokia. Tykkään hyvästä kasvisruuasta tosi paljon. Ja jos annan itselleni kuitenkin luvan syödä kalaa, munia ja maitotuotteita (ja välillä viikonloppuna lihaa tai kanaa), ei mitään tekosyitä oikeasti ole enää jäljellä. Muu, kuin se saamattomuus. Että pitäisi miettiä ja suunnitella tarkasti ja myös jaksaa tehdä arki-iltoinatämän Mordor-pimeyden keskellä vaihtelevaa ja mielenkiintoista ruokaa.
Rupesin kirjoittamaan tätä juttua, koska arvasin ja toivoin, että käy näin, kuten nyt kävi. Että tämä kaikki tuntuu ihan järjettömän älyttömältä narisemiselta ja valittamiselta. Että tulisi tämä tunne: hitto soikoon nainen, lopeta toi saamaton marmattaminen ja just do it!
En lupaa nyt julkisesti mitään, mutta toivottavasti kuukauden kuluttua raportoin teille tähän aiheeseen liittyen jotain. En myöskään ala odottamaan mitään tammikuun alkua, vaan aloitan nyt heti. Muistuttakaa mua tammikuun alussa ja kysykää, että olenko saanut aikaiseksi! Ja joo, tiedän oikein hyvin, että olen kirjoittanut tänne aikaisemminkin vastaavia pähkäilyjä ja silti täällä vedetään hampurilaisia. Mutta en yhtään häpeä tätä, vaan uskon, että kun tämän nyt mä aloitan -ryhtiliikkeen tekee tarpeeksi monta kertaa, jossain vaiheessa se onnistuu.
Kun nyt kerran kasvisruuasta puhutaan ja tässä ollaan muka vähän niin kuin ruokablogi, niin linkkaan tähän loppuun muutamia mahtavia kasvisreseptejä, mitä olen tänne raportoinut. Postauksen kuvat liittyvät kaikki noihin resepteihin (ja osa on semmoisia, joita on tullut käytettyä täällä moneen kertaan). Jos ei maailmantuskasta, niin ainakin oman keventämisen kannalta on ihan järkevää lisätä vegeruokien määrää ennen joulua, koska aika moni syö silloin vähän liikaa ja usein myös aika paljon "väärällä tavalla". Itse tein nuorempana aina sen virheen, että kevensin sitten joulun jälkeen, mutta yhden viisaan ystäväni innoittamana olen lähivuosina pyrkinyt keventämään jo ennen joulua. Silloin voi juhlapyhinä nautiskella ihan rauhassa ja hyvällä omallatunnolla just niin paljon kuin sielu sietää!
Näillä pääsee jo hyvin alkuun. Ja blogista löytyy paljon lisää kasvisohjeita tunnisteella kasvisruoka!
Jotta vegeilystä tulisi mielekäs ja miellyttävä osa arkea, pitäisi siihen panostaa ainakin alkuvaiheessa ihan hirveän paljon enemmän, kuin sen iänikuisen jauhelihakastikkeen vääntämiseen. Pitäisi suunnitella viikkojen ruokalistat niin, että päivät olisivat ihan oikeasti mielenkiintoisia ja vaihtelevia. Resepteissä pitäisi olla monipuolisuutta, ettei kävisi kuten miehen taannoisen lihattoman lokakuun kanssa; en jaksanut kauheasti satsata ja ekan viikon jälkeen meillä mentiin aika lailla linssikeitto - linssikastike -linjalla koko kuukausi. Ei ihme, että koko porukka kyllästyi touhuun ja veti marraskuussa lihaa lähes joka päivä. Edelleen mieskin kuitenkin lähtisi ihan mielellään lihatonta ruokavaliota noudattamaan, onneksi! Lapsikin suostuu syömään kasvisruokia
Oikeastaan olisin ihan riittävän hyvillä mielin jo siitä, että saisin aikaiseksi lihattomat viikot. Ensi alkuun voisi lähteä siitä, että lihaa ja kanaa saa syödä viikonloppuna, jos siltä tuntuu. Ja viikolla pelkästään kasvisruokaa ja kalaa - sen haluan kuitenkin pitää lautasella. Jotenkin uskon (ja olen tämän kuullut myös monelta vegekaveriltani), että pikkuhiljaa myös noi viikonlopun lihat jäisivät pois.
Nyt varmaan moni miettii, että miksi pitäisi, jos se kerran on noin hiton vaikeaa!? No koska mä haluaisin! Kuten jo alussa mainitsin, syitä kasvisruokavalion noudattamiseen on niin monta, että tuntuu ihan hölmöltä syödä lihaa. Haluaisin voida sanoa ääneen "mä olen kasvissyöjä". En niin, että sanoisin sen jollekin muulle, en ollakseni jotenkin erinomainen ihminen, vaan ihan itselleni.
Syitä, miksi en alkaisi kasvisyöjäksi ei oikeastaan ole. Kuten jo aikaisemmin sanoin, saisin myös perheen mukaan tähän. Olen hyvä kokki, joten osaan tehdä hyviä kasvisruokia. Tykkään hyvästä kasvisruuasta tosi paljon. Ja jos annan itselleni kuitenkin luvan syödä kalaa, munia ja maitotuotteita (ja välillä viikonloppuna lihaa tai kanaa), ei mitään tekosyitä oikeasti ole enää jäljellä. Muu, kuin se saamattomuus. Että pitäisi miettiä ja suunnitella tarkasti ja myös jaksaa tehdä arki-iltoina
Rupesin kirjoittamaan tätä juttua, koska arvasin ja toivoin, että käy näin, kuten nyt kävi. Että tämä kaikki tuntuu ihan järjettömän älyttömältä narisemiselta ja valittamiselta. Että tulisi tämä tunne: hitto soikoon nainen, lopeta toi saamaton marmattaminen ja just do it!
En lupaa nyt julkisesti mitään, mutta toivottavasti kuukauden kuluttua raportoin teille tähän aiheeseen liittyen jotain. En myöskään ala odottamaan mitään tammikuun alkua, vaan aloitan nyt heti. Muistuttakaa mua tammikuun alussa ja kysykää, että olenko saanut aikaiseksi! Ja joo, tiedän oikein hyvin, että olen kirjoittanut tänne aikaisemminkin vastaavia pähkäilyjä ja silti täällä vedetään hampurilaisia. Mutta en yhtään häpeä tätä, vaan uskon, että kun tämän nyt mä aloitan -ryhtiliikkeen tekee tarpeeksi monta kertaa, jossain vaiheessa se onnistuu.
Kun nyt kerran kasvisruuasta puhutaan ja tässä ollaan muka vähän niin kuin ruokablogi, niin linkkaan tähän loppuun muutamia mahtavia kasvisreseptejä, mitä olen tänne raportoinut. Postauksen kuvat liittyvät kaikki noihin resepteihin (ja osa on semmoisia, joita on tullut käytettyä täällä moneen kertaan). Jos ei maailmantuskasta, niin ainakin oman keventämisen kannalta on ihan järkevää lisätä vegeruokien määrää ennen joulua, koska aika moni syö silloin vähän liikaa ja usein myös aika paljon "väärällä tavalla". Itse tein nuorempana aina sen virheen, että kevensin sitten joulun jälkeen, mutta yhden viisaan ystäväni innoittamana olen lähivuosina pyrkinyt keventämään jo ennen joulua. Silloin voi juhlapyhinä nautiskella ihan rauhassa ja hyvällä omallatunnolla just niin paljon kuin sielu sietää!
Pistaasi-lime-hummus kaikkien mahdollisten ruokien lisukkeeksi
Aina yhtä ihana linssikeitto
Näillä pääsee jo hyvin alkuun. Ja blogista löytyy paljon lisää kasvisohjeita tunnisteella kasvisruoka!
Mitä ajatuksia tämä herättää sussa? Painitko itse saman ongelman kanssa vai oletko peräti selättänyt sen ja saanut siirryttyä kasvisruokaan? Ja jos et, mikä on sun "tekosyy"? Mulla se on saamattomuus (ja myönnän, ajoittainen lihanhimo), mutta kuten sanottua - kun tarpeeksi monta kertaa aloittaa, jossain vaiheessa taatusti myös onnistuu!
Toivotan samalla rauhallista ja levollista Itsenäisyyspäivää kaikille 💗
Toivotan samalla rauhallista ja levollista Itsenäisyyspäivää kaikille 💗
tiistai 4. joulukuuta 2018
TÄYDELLISET HAMPURILAISSÄMPYLÄT
En ole mitenkään kauhean fanaattinen hampurilaisfani. Vaihtarivuosi Jenkeissä 80-luvulla kyllästi mut hampurilaisilla niin, että mulla meni monta vuotta niin, että söin hampparin ehkä kerran tai pari vuodessa. Edelleenkään mäkkäriruoka ei ole ykkösvaihtoehtoni, kun pitää saada nopeaa mättöruokaa. Toki piipahdamme hampurilaisilla aina välillä, lähinnä lapsen toiveesta, mutta jos minä saan päättää, menemme mieluummin vaikka Kotipizzaan. Mieheni suorastaa inhoaa kaikkia hampurilaispaikkoja. Varmaankin näistä syistä johtuen en myöskään tee hampurilaisia kotona kauhean usein, vaikka muuten perjantai-illat yleensä vietämmekin erilaisia "roskaruokia" syöden. Viime perjantaina keksimme kuitenkin pitkästä aikaa tehdä hampurilaisia kotona ja voi että, niistä tuli ihan sairaan hyviä. Ja syy tähän on se, että löysin vihdoin ja viimein sen oikean sämpyläohjeen, joka näköjään onnistuu myös tämmöiseltä jauhopeukalottomaltakin tyypiltä.
Kaupan valmiit hampurilaissämpylät on mun mielestä ihan kauheita, mutta en myöskään tykkää rakentaa burgeria minkään rapeakuorisen täysjyväsämpylän sisään. Valkoista höttöleipää sen olla pitää, mutta hyvää semmoista. Ja tässä se nyt tulee, täydelliset hampurilaissämpylät! Ohje on suoraan Jenni Häyrisen Katukeittiö-kirjasta, mikä muuten on mainio opas kaikenlaisen astetta paremman mättöruuan valmistamiseen. Ohjeen luvataan riittävän 8-10 sämpylään, mutta minä tein omistani jättiläismäisiä ja niitä tuli 6 kappaletta.
Hampurilaispihvithän pitäisi tietenkin paistaa grillissä tai ainakin pannulla, jotta niihin saisi sen välttämättömän, vähän kärtsänneen maun (tunnetaan myös karsinogeeneina...). Mä olen kuitenkin tosi laiska paistamaan mitään, koska en jaksa sitä sotkua, mikä paistamisesta seuraa. Meillä on tosi tehokas liesituuletin, joten käry ei pääse leviämään keittiöön, mutta en kestä sitä joka puolelle roiskunutta rasvaa ja ennen kaikkea sen siivoamista. Mullahan on kaasuliesi, mikä tarkoittaa sitä, että koko kapistus pitää purkaa atomeiksi, jos meinaa saada kaiken sen ympäriinsä roiskuneen rasvan siivottua. Siksi menen - ja menin tälläkin kertaa - yleensä mahdollisimman helpolla ja kypsennän lähes kaiken uunissa. Parhaat hampparipihvit syntyvät hyvälaatuisesta naudanjauhelihasta, suolasta, mustapippurista ja kunnon nokareesta Dijon-sinappia. Kaikki käsin sekaisin, pikainen suolan tarkistaminen maistamalla (kun lihassa ei ole sikaa, uskaltaa sitä ihan hyvin maistaa raakana), pihveiksi taputtelu ja uunissa 225 asteessa kunnes ovat kypsiä.
Ja kotona tehtyihin hampurilaisiin saa luonnollisesti laittaa täytteeksi ihan mitä vaan! Meillä mentiin aika perusmeiningillä: salaattia, tomaattia, suolakurkkua, punasipulia, Cheddar-juustoa, ketsuppia, sinappia ja majoneesia. Ja lautaselle tietenkin myös vähän ranskalaisia.
Nyt siis kaikki hampurilaistalkoisiin ensi viikonloppuna! Tuossa Katukeittiö-kirjassa on muuten ideoita myös muihinkin, kuin ihan perushamppareihin. Nyhtökanahampurilainen jäi kutkuttelemaan mielen perukoille, veikkaan sen olevan meidän seuraava perjantai-illan herkku!
 |
| En tajua, miksi kuva on epätarkka täällä blogin puolella, vaikka se kuvakansiossa näyttää ihan terävältä... |
 |
| Ja sama juttu tämän kuvan tarkkuuden kanssa... |
Hampurilaissämpylät
25 g tuoretta hiivaa
2,5 dl kädenlämpöistä vettä
2 rkl oliiviöljyä
1 kananmuna
2 rkl sokeria
7 dl vehnäjauhoja
1 tl suolaa
1 kananmuna voiteluun
unikonsiemeniä koristeluun
Sekoita hiiva kädenlämpöiseen veteen ja anna seistä 10 minuuttia. Lisää oliiviöljy, kananmuna ja sokeri. Lisää suola ja jauhot koko ajan sekoittaen. Vaivaa taikinaa yleiskoneella tai käsin 5 minuuttia.
Nostata 1 - 1,5 tuntia liinalla peitettynä.
(Vinkki: minä lämmitän uunin noin 50 asteeseen, sammutan sen sitten ja laitan taikinan kohoamaan uuniin "jälkilämpöihin". Tämä tuntuu olevan ainoa keino millä tämmöinen tumpelo leipoja saa hiivataikinan kohoamaan 100% varmuudella)
Jaa taikina osiin ja pyörittele sämpylöiksi. Asettele leivinpaperilla vuoratulle pellille ja litistä sämpylöitä hieman. Nostata uudestaan liinan alla noin puoli tuntia. Laita tässä vaiheessa uuni lämpenemään 180 asteeseen.
Sudi sämpylät kananmunalla, ripottele päälle unikonsiemeniä ja paista 20-25 minuuttia.
Hampurilaispihvithän pitäisi tietenkin paistaa grillissä tai ainakin pannulla, jotta niihin saisi sen välttämättömän, vähän kärtsänneen maun (tunnetaan myös karsinogeeneina...). Mä olen kuitenkin tosi laiska paistamaan mitään, koska en jaksa sitä sotkua, mikä paistamisesta seuraa. Meillä on tosi tehokas liesituuletin, joten käry ei pääse leviämään keittiöön, mutta en kestä sitä joka puolelle roiskunutta rasvaa ja ennen kaikkea sen siivoamista. Mullahan on kaasuliesi, mikä tarkoittaa sitä, että koko kapistus pitää purkaa atomeiksi, jos meinaa saada kaiken sen ympäriinsä roiskuneen rasvan siivottua. Siksi menen - ja menin tälläkin kertaa - yleensä mahdollisimman helpolla ja kypsennän lähes kaiken uunissa. Parhaat hampparipihvit syntyvät hyvälaatuisesta naudanjauhelihasta, suolasta, mustapippurista ja kunnon nokareesta Dijon-sinappia. Kaikki käsin sekaisin, pikainen suolan tarkistaminen maistamalla (kun lihassa ei ole sikaa, uskaltaa sitä ihan hyvin maistaa raakana), pihveiksi taputtelu ja uunissa 225 asteessa kunnes ovat kypsiä.
Ja kotona tehtyihin hampurilaisiin saa luonnollisesti laittaa täytteeksi ihan mitä vaan! Meillä mentiin aika perusmeiningillä: salaattia, tomaattia, suolakurkkua, punasipulia, Cheddar-juustoa, ketsuppia, sinappia ja majoneesia. Ja lautaselle tietenkin myös vähän ranskalaisia.
Nyt siis kaikki hampurilaistalkoisiin ensi viikonloppuna! Tuossa Katukeittiö-kirjassa on muuten ideoita myös muihinkin, kuin ihan perushamppareihin. Nyhtökanahampurilainen jäi kutkuttelemaan mielen perukoille, veikkaan sen olevan meidän seuraava perjantai-illan herkku!
Mites teillä?
Syöttekö kotona itse tehtyä mättöruokaa?
Mikä teidän perjantaiherkku on?
perjantai 30. marraskuuta 2018
MARRASKUUN MUSERTAMA
No niin, johan se iski sitten kuitenkin. Marraskuu. Vähän jo ehdin ihmetellä, että näinkö selviäisin tänä vuonna ilman tätä ankeutta ja apeutta, mutta ihan viime metreillä ennen talven puolelle kääntymistä se ehti kuitenkin mut puristaa tukahduttavaan kouraansa. Sen verran nyt heti toppuuttelen, että dramaattisesta otsikosta huolimatta kaikki on ihan hyvin, kunhan vaan kaikki on ihan blaah. Mutta ei siis mitään yybervakavaa eli älkää olko huolissanne.
Olin jo ehtinyt toivoa, että tänä vuonna tämä ankeus ei iskisi päälle. Kesän ihmeellinen hyvä fiilis kantoi niin pitkälle ja kun vielä loppukesästä aloittamani estrogeeni humahti päähän niin vauhdilla, kuvittelin, että tämä talvi mentäisi jollain semmoisella ihanuusmeiningillä. Mutta niin siinä vaan kävi, että pitkittynyt flunssa, pimeys ja pari isoa huolta läheisistä ihmisistä olivat ne pisarat, jotka sitten saivat maljan läikkymään yli. Tai mitä näitä nyt on hienoja ilmauksia kuvaamaan sitä, että v****ttaa aamusta iltaan 😂 Tuntuu, että ainoa tapa selvitä vuorokaudesta on kääntää joku autopilotti päälle aamulla ja sitten kotiin tullessa kaivautua vällyjen alle odottamaan seuraavaa päivää.
Toisaalta olen tosi onnellinen siitä, että pari viime talvea olivat niin kaameita! Pystyn nyt kuitenkin ymmärtämään ja muistamaan joka hetki sen, että nyt ei ole kyse muusta kuin ihan vaan tavallisesta ankeilusta ja apeilusta. Mieli ei ole musta, eikä oikeasti ahdista. Kun niissä tunteissa tuli vellottua kaksi pimeää kautta (ja vähän sitä valoisaakin aikaa), niin osaan ottaa tämän aika kevyesti. On aika vuodesta, jolloin tämä nyt vaan on tämmöistä. En enää haikaile sitä nuoremman minäni pimeän kauden energiaa, en toivo pääseväni Italiaan koko talvikaudeksi (tai no toivon, mutta pankinjohtajani on tästä eri mieltä...), en kuvittele, että huomenna tämä helpottaa. Otan tämän nyt vastaan vahvana, mutta alistuneena. Olen siirtynyt omassa elämässäni siihen vaiheeseen, että pimeä kausi tekee tämän minulle. 10 tai 20 vuotta sitten oli toisin, mutta se oli silloin. Olen luojan kiitos siitä onnekkaassa asemassa, että oma arkeni on suht helppoa, mulla on ihana mies, joka tukee ja kannattelee mua, ihanat työkaverit, jotka ovat mahdollistaneet sen, että lukujärjestykseni on nyt keskellä pimeintä aikaa helppo ja suurempia huolia ei muutenkaan ole. Läheisistä olen aina huolissani ja kannan heidän murheitaan ehkä vähän liiankin suurella sydämellä, mutta sellainen olen ollut aina, joten se ei ole uutta.
Eli kyllä tämä tästä. Rakastan tuota perisuomalaista, vähän alistuneen melankolista lausahdusta. Kyllä tämä tästä. Se pitää sisällään hyväksynnän tästä hetkestä, mutta myös toivon (ja uskon) siitä, että jossain vaiheessa kaikki on taas paremmin. Puhuin just abeille abikurssin ekalla tunnilla tästä; että älkää ottako liian vakavasti sitä, että nyt stressaa, ahdistaa ja ottaa nuppiin. Että tätä jatkuu nyt pari kuukautta, mutta sitten elämä taas voittaa ja olette saavuttaneet jotain tosi isoa. Ehtivät toki heti muistuttaa, että "no joo, sitten tulee pääsykoestressi", mutta muistutin, että hei, elämä on sitä, että on kaikenlaista ja sitä kaikenlaista on aika lailla koko ajan. Ei se meillä aikuisillakaan ole niin, että koko ajan on kivaa. Elämä on arkea, tavallista, normaalia, joskus ihan paskaa - mutta sitten aina välillä ihanaa. Nauttikaa niistä ihanista hetkistä, nauttikaa siitä tavallisesta arjesta (koska se on elämää) ja muistakaa pitää itsestänne huolta. Tehkää niitä ihania hetkiä itsellenne sen arjen keskellä, älkää antako sen musertaa teitä. Aika moni tuntui tajuavan, mitä ajan takaa.
Minä teen nyt tämän (ankean) arjen keskelle ihanan hetken niin, että otan lasin (no ihan varmaan parikin) punkkua ja teen hampurilaisia. Meillähän on tosi usein joko pizzaperjantai tai tortillaperjantai, mutta nyt muistettiin pojan kanssa itse tehdyt hampurilaiset pitkästä aikaa. Leivon sämpylät itse (niistä kyllä tulee varmaan lässähtäneitä kiviä, koska olen tosi surkea hiivaleipuri, mutta ihan sama), paistan pihvit, pilkon lisukkeet, heitän ranut uuniin ja kaivan jääkylmän Pepsi-pullon pöytään. Ruuan jälkeen miehet käyvät saunassa ja sen jälkeen kaivan karkkipussit esiin ja katsotaan miehen kanssa pari jaksoa Billions-sarjaa (niiiiiiiin hyvä, katso ihmeessä!!!), lapsi saa räplätä iPadia ja valvoa pitkään perjantain kunniaksi. Minä kömmin sänkyyn mitä ilmeisimmin jo kymmenen aikoihin ja nukun huomenna niin pitkään kuin huvittaa.
Olin jo ehtinyt toivoa, että tänä vuonna tämä ankeus ei iskisi päälle. Kesän ihmeellinen hyvä fiilis kantoi niin pitkälle ja kun vielä loppukesästä aloittamani estrogeeni humahti päähän niin vauhdilla, kuvittelin, että tämä talvi mentäisi jollain semmoisella ihanuusmeiningillä. Mutta niin siinä vaan kävi, että pitkittynyt flunssa, pimeys ja pari isoa huolta läheisistä ihmisistä olivat ne pisarat, jotka sitten saivat maljan läikkymään yli. Tai mitä näitä nyt on hienoja ilmauksia kuvaamaan sitä, että v****ttaa aamusta iltaan 😂 Tuntuu, että ainoa tapa selvitä vuorokaudesta on kääntää joku autopilotti päälle aamulla ja sitten kotiin tullessa kaivautua vällyjen alle odottamaan seuraavaa päivää.
 |
| Kuvan osoite unohtui laittaa muistiin... |
Eli kyllä tämä tästä. Rakastan tuota perisuomalaista, vähän alistuneen melankolista lausahdusta. Kyllä tämä tästä. Se pitää sisällään hyväksynnän tästä hetkestä, mutta myös toivon (ja uskon) siitä, että jossain vaiheessa kaikki on taas paremmin. Puhuin just abeille abikurssin ekalla tunnilla tästä; että älkää ottako liian vakavasti sitä, että nyt stressaa, ahdistaa ja ottaa nuppiin. Että tätä jatkuu nyt pari kuukautta, mutta sitten elämä taas voittaa ja olette saavuttaneet jotain tosi isoa. Ehtivät toki heti muistuttaa, että "no joo, sitten tulee pääsykoestressi", mutta muistutin, että hei, elämä on sitä, että on kaikenlaista ja sitä kaikenlaista on aika lailla koko ajan. Ei se meillä aikuisillakaan ole niin, että koko ajan on kivaa. Elämä on arkea, tavallista, normaalia, joskus ihan paskaa - mutta sitten aina välillä ihanaa. Nauttikaa niistä ihanista hetkistä, nauttikaa siitä tavallisesta arjesta (koska se on elämää) ja muistakaa pitää itsestänne huolta. Tehkää niitä ihania hetkiä itsellenne sen arjen keskellä, älkää antako sen musertaa teitä. Aika moni tuntui tajuavan, mitä ajan takaa.
 |
| Kuvan osoite unohtui laittaa muistiin... |
Minä teen nyt tämän (ankean) arjen keskelle ihanan hetken niin, että otan lasin (no ihan varmaan parikin) punkkua ja teen hampurilaisia. Meillähän on tosi usein joko pizzaperjantai tai tortillaperjantai, mutta nyt muistettiin pojan kanssa itse tehdyt hampurilaiset pitkästä aikaa. Leivon sämpylät itse (niistä kyllä tulee varmaan lässähtäneitä kiviä, koska olen tosi surkea hiivaleipuri, mutta ihan sama), paistan pihvit, pilkon lisukkeet, heitän ranut uuniin ja kaivan jääkylmän Pepsi-pullon pöytään. Ruuan jälkeen miehet käyvät saunassa ja sen jälkeen kaivan karkkipussit esiin ja katsotaan miehen kanssa pari jaksoa Billions-sarjaa (niiiiiiiin hyvä, katso ihmeessä!!!), lapsi saa räplätä iPadia ja valvoa pitkään perjantain kunniaksi. Minä kömmin sänkyyn mitä ilmeisimmin jo kymmenen aikoihin ja nukun huomenna niin pitkään kuin huvittaa.
 |
| Kuvan osoite unohtui laittaa muistiin... |
Että siitäs sait marraskuu, ainakin panen kampoihin!
Ja sitä paitsi huomenna olet jo mennyttä ikuisesti, haha!
Miten siellä, miten te jaksatte?
Ihanaa viikonloppua kaikille 💗
tiistai 27. marraskuuta 2018
TALVINEN KURPITSALASAGNE
Tämän blogin piti alun perin
olla ruokablogi. Olin toki ajatellut välillä kirjoitella jostain
muustakin, mutta kunnianhimoinen ajatukseni oli kehittyä ruokablogiksi,
josta olisi apua arjen ruokakaaoksessa rämpiville. No, jos ihan
rehellisiä ollaan, sama ajatus kytee vieläkin jossain takaraivossa,
mutta olen ainakin tällä hetkellä realistisesti todennut, että musta ei
ole siihen. Toimivan, luetun, (suositun?) ja ihan oikeasti hyödyllisen
ruokablogin tulisi olla semmoinen, joka päivittyy säännöllisesti, on
sisällöltään laadukas ja mielenkiintoinen ja ennen kaikkea sisältää
tasokkaita ja kauniita kuvia, jotka innostavat lukemaan/katsomaan
blogitekstin läpi ja lisäksi vielä inspiroivat valmistamaan kyseisen
annoksen.
Ja tosiasiahan on se, että minä päivitän blogia vain ja ainoastaan sen aikataulun mukaan, mikä mulle sopii, en jaksa kokeilla ja tuottaa innovatiivisia arkiruokia säännöllisesti, ja varsinkaan en ole jaksanut panostaa valokuvaamisen opetteluun. Tuohon arkiruokakaaoksen selättämiseen (tai siis siinä auttamiseen) mulla tosiaan kytee vielä yksi idea, joka saattaa toteutua pitkällä tähtäimellä - tai sitten ei. Ja sitten vielä yksi, todella tärkeä pointti: kun blogi pikkuhiljaa alkoi ajautua myös muihin juttuihin, kuin pelkästään ruoka-aiheisiin, löytyi myös lukijoita ja nimenomaan niitä, jotka kommentoivat kirjoituksia ja joiden kanssa olen päässyt keskustelemaan, tutustumaan ja jopa (virtuaali)ystävystymään. Ja tämä on mulle se kaikista tärkein asia bloggaamisessa tällä hetkellä: vuorovaikutus näiden ihanien ihmisten kanssa 💓 Kun kirjoitan ruoka-aiheisen jutun, kommentteja tai varsinkaan keskustelua ei juurikaan synny ja tämä on ihan täysin ymmärrettävää; en minäkään käy kommentoimassa, kun luen suosimistani ruokablogeista jonkun kiinnostavan ohjeen! Joskus saatan kirjoittaa nopean "kiitos, tämä menee kokeiluun" -tyyppisen kommentin, mutta eipä ruokaohjeista oikein saa aikaiseksi säkenöivää keskustelua.
Joten pysyttelen oikein
mielelläni tällä hetkellä tässä genressä, mihin olen päätynyt. Toki
jatkossakin meinaan aina välillä postata ruoka-aiheisia juttuja ja semmoinen onkin tiedossa nyt, pitkästä aikaa. Glorian ruoka&viini -lehden "100 parasta" -keittokirjassa on ihana kurpitsalasagnen ohje, johon kiinnitin huomiota heti, kun luin kirjan läpi ensimmäistä kertaa. Resepti on kuitenkin semmoinen, johon ei tullut tartuttua syystä tai toisesta pitkään aikaan, mutta kun siskoni sattui kehumaan (ylistämään!) sitä pari viikkoa sitten, päätin ryhtyä toimeen. Sain siskoltani tiukan käskyn noudattaa ohjetta ihan kirjaimellisesti, mutta vuohenjuusto mun oli pakko vaihtaa mozzarellaan ja fetaan. Tykkään vuohenjuustosta ihan hulluna, mutta haluan syödä sen ihan sellaisenaan (grillattuna leivän päällä tai salaatin pääosassa), koska en tykkää siitä, miten se ruokaan sekoitettuna dominoi ja peittää kaikki maut alleen. Lisäksi saan vuohenjuustosta syystä tai toisesta ihan kauheita mahaväänteitä (mikä on vähän outoa, koska sen ei kai pitäisi laktoosiherkkää mahaa ärsyttää ollenkaan), joten syön sitä tosi harvoin ja aina niin, että tiedän pääseväni makuuasentoon potemaan mahakipua sen syömisen jälkeen.
Mutta ohje toimi kyllä näillä munkin juustoilla enemmän kuin hyvin; tämä oli niin hyvää, että voisin tehdä tätä ihan juhlaruuaksikin. Ja vielä varoituksen sana: tämä ei todellakaan ole mikään pikainen arki-illan herkku (kuten minä sitä erehdyin valmistamaan), sain kulumaan tämän tekemiseen 3,5 tuntia! No okei, vähän puuhailin samalla muutakin ja osa tosta ajasta menee kypsymiseen, mutta ensi kerralla kyllä teen tätä viikonloppuna, kun on aikaa kokkailla ihan rauhassa.
Tämä oli tosi hyvää seuraavanakin päivänä, mutta sikäli poikkeuksellinen uuniruoka, että parempaa tämä oli juuri tehtynä. Toivottavasti saat tästä itsellesi uuden viikonlopun herkkuruuan!
Ja tosiasiahan on se, että minä päivitän blogia vain ja ainoastaan sen aikataulun mukaan, mikä mulle sopii, en jaksa kokeilla ja tuottaa innovatiivisia arkiruokia säännöllisesti, ja varsinkaan en ole jaksanut panostaa valokuvaamisen opetteluun. Tuohon arkiruokakaaoksen selättämiseen (tai siis siinä auttamiseen) mulla tosiaan kytee vielä yksi idea, joka saattaa toteutua pitkällä tähtäimellä - tai sitten ei. Ja sitten vielä yksi, todella tärkeä pointti: kun blogi pikkuhiljaa alkoi ajautua myös muihin juttuihin, kuin pelkästään ruoka-aiheisiin, löytyi myös lukijoita ja nimenomaan niitä, jotka kommentoivat kirjoituksia ja joiden kanssa olen päässyt keskustelemaan, tutustumaan ja jopa (virtuaali)ystävystymään. Ja tämä on mulle se kaikista tärkein asia bloggaamisessa tällä hetkellä: vuorovaikutus näiden ihanien ihmisten kanssa 💓 Kun kirjoitan ruoka-aiheisen jutun, kommentteja tai varsinkaan keskustelua ei juurikaan synny ja tämä on ihan täysin ymmärrettävää; en minäkään käy kommentoimassa, kun luen suosimistani ruokablogeista jonkun kiinnostavan ohjeen! Joskus saatan kirjoittaa nopean "kiitos, tämä menee kokeiluun" -tyyppisen kommentin, mutta eipä ruokaohjeista oikein saa aikaiseksi säkenöivää keskustelua.
Mutta ohje toimi kyllä näillä munkin juustoilla enemmän kuin hyvin; tämä oli niin hyvää, että voisin tehdä tätä ihan juhlaruuaksikin. Ja vielä varoituksen sana: tämä ei todellakaan ole mikään pikainen arki-illan herkku (kuten minä sitä erehdyin valmistamaan), sain kulumaan tämän tekemiseen 3,5 tuntia! No okei, vähän puuhailin samalla muutakin ja osa tosta ajasta menee kypsymiseen, mutta ensi kerralla kyllä teen tätä viikonloppuna, kun on aikaa kokkailla ihan rauhassa.
Kurpitsalasagne
Paahdetut kasvikset
1 kg myskikurpitsaa (butternut)
2 isoa porkkanaa
2 paprikaa
1 (puna)sipuli
1 solovalkosipuli (tai 4-5 kynttä)
oliiviöljyä
3 timjaminoksaa
suolaa
mustapippuria
Tomaattikastike
2 tlk kuorittuja tomaatteja
ripaus sokeria
suolaa
mustapippuria
1/2 dl aurinkokuivattuja tomaatteja silputtuna
1,5 dl kivettömiä kalamataoliiveja silputtuna
4 timjaminoksaa
Lisäksi
10-15 lasagnelevyä
1 pallo mozzarellaa
paketti (150 g) fetaa
pari kourallista juustoraastetta (punainen Emmental)
Kuori kurpitsa, poista siitä siemenet ja leikkaa pieniksi kuutioiksi (vähän arpakuutiota isommiksi). Kuori ja pilko porkkanat, halkaise paprikat ja kuutioi. Kuori ja lohko sipulit. Yhdistä kaikki kasvikset kulhossa, lisää kunnon loraus öljyä ja mausteet.
Levitä kasvikset uunipellille ja paahda niitä 200 asteisessa uunissa 30 - 45 minuuttia. Kääntele kerran kypsentämisen puolivälissä. Kasviksiin saa tulla vähän kärtsänneitä kulmia, mutta varo kuitenkin polttamasta niitä.
Tee tomaattikastike kasvisten kypsyessä uunissa. Kaada tomaatit kattilaan, lisää mausteet, aurinkokuivatut tomaatit ja oliivit. Anna kiehahtaa ja laske sitten keskilämmölle. Anna kastikkeen porista rauhassa, sekoittele välillä. (Ohjeessa sanotaan puoli tuntia, mutta minä kypsensin tunnin verran.) Muista maistella välillä onko suolan ja sokerin liitto balanssissa! Poista timjaminoksat kastikkeesta lopuksi. Sekoita kypsät kasvikset tomaattikastikkeen joukkoon (poista timjaminoksat niistäkin).
Voitele uunivuoka öljyllä ja levitä hieman tomaattikastiketta ohut kerros pohjalle. Lado lasagnelevyjä kastikkeen päälle, murustele feta tasaisesti levyjen päälle ja lisää sen jälkeen tomaattikastiketta kerros. Uudet lasagnelevyt, mozzarellapallo murusteltuna ja taas kastiketta. Lasagnelevyt, loput kastikkeet pinnalle ja päälle vielä kerros juustoraastetta.
Kypsennä uunin keskitasossa (200 asteessa) noin puoli tuntia. Anna jäähtyä hetki ja tarjoa hyvän salaatin kanssa.
Ja hei, olisi tosi kiva kuulla, kiinnostavatko ruokajutut sua vai jätätkö ne lukematta?
Oletko joskus tehnyt täältä löytämäsi reseptin?
Ja jos ruoka kiinnostaa, minkälaisia ohjeita toivot?
perjantai 23. marraskuuta 2018
OLETTAMUKSIA MINUSTA
Lainaan tämän haasteen lyhyen ja ytimekkään ohjeistuksen suoraan Marikan blogista:
Olettamuksia - millainen oletat minun olevan?
Kirjoitukset paljastavat ihmisestä jotain, mutta mitä?
Millaisena kirjoituksissani näyttäydyn, millaisen kuvan olet minusta saanut?
Kirjoitukset paljastavat ihmisestä jotain, mutta mitä?
Millaisena kirjoituksissani näyttäydyn, millaisen kuvan olet minusta saanut?
 |
| Pimeyttä karkottamaan muistoja kesältä ❤ |
Eli viikonlopun (tai osalle teistä alkuviikon, koska olette fiksusti pois koneelta viikonloppuna) kunniaksi tämmöinen haasteen pläjäys tällä kertaa.
Kivaa viikonloppua kaikille ja tarttukaa ihmeessä tähän haasteeseen!
perjantai 16. marraskuuta 2018
"KORVAAMATON" SAIKULLA, YÖNAISIA JA MUITA HÖPINÖITÄ
Heipä hei pitkästä aikaa ja terveisiä sairaslomalaiselta! Takana on pari viikkoa hiljaisuutta niin täällä kirjoittamisen puolella, kuin kommenttiosioissakin. Syynä tähän omituisesti kenkkuillut Blogger, joka on pitänyt mut kaiken kirjoittamisen ulkopuolella. En ole päässyt siis kommentoimaan myöskään muita blogeja ja anonyyminä en ole viitsinyt, tämä tiedoksi kaikille, jotka mahdollisesti mua ovat kaipailleet! Ei mitään hajua, mikä ongelma on ollut, eikä varsinkaan siitä, miten sain sen korjautumaan, mutta niin vaan tänään kaikki on taas kunnossa. Ja hyvä niin, vaikka ei mulla mitään ihmeellistä asiaa taaskaan ole. Kuinkakohan mones peräkkäinen "tyhjää täynnä" -kirjoitus tämä mahtaa olla?
Mitä tulee otsikkoon, niin flunssa on siis kaatanut mut sängyn pohjalle. Koska olin alkuviikosta olevinani niin korvaamaton, menin töihin sairaana, mikä nyt sitten tietenkin kostautui siten, että olen tällä hetkellä aivan puolikuollut ja maannut eilisestä iltapäivästä lähtien sängyssä nenäliinapaketin kanssa (jälleen kerran pakko ihmetellä sitä, mistä se kaikki räkä tulee???). Nuorempana tein aina tämän saman virheen ja sen seurauksena sitten kärsin kaikki flunssat tosi pitkinä. Lähivuosina olen viisastunut ja jäänyt yleensä heti ekana päivänä kotiin. Yleensä se yksi sairaspäivä sitten onkin riittänyt ja flunssat ovat olleet melko helppoja ja pikaisia. Tällä viikolla oli kuitenkin tiedossa niin monta tosi tärkeää jakson vikaa tuntia, että leikin urheaa... no, ei olisi kannattanut! On vaan aina niin ikävä vaivata kollegoita hoitamaan omia tunteja ja kyllähän se tietyllä tapaa on niin, että (jos sijainen ei järjesty) opettaja ihan oikeasti on "korvaamaton". Jos se yksi tärkeä tunti jää pitämättä, se on ohi opiskelijoilta ikuisesti ja ainakin bilsan puolella osa asioista on tosi vaikeita opiskella itsenäisesti. No, kaikki järjestyi ja viikon kunnosta kertoo ehkä jotain se, että jopa opiskelijat kehottivat mua lähtemään kotiin ja pysymään siellä. Jep, täällä nyt ollaan ja varmasti pysytään muutaman päivän ajan. Onneksi viikonlopulle ei ole ohjelmassa mitään erityistä.
Sängyssä mua on viihdyttänyt (sen nenäliinapaketin lisäksi) Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Kirja tempaisi mut mukaansa jo viime viikolla, mutta olen vähän yrittänyt jarrutella sen kanssa, jotta se kestäisi mahdollisimman pitkään. Olen itse asiassa vähän hämmentynyt siitä, kuinka lumoutunut olen tästä kirjasta, koska en yleensä kauheasti lue tämän tyyppistä kirjallisuutta ja sen lisäksi nuo yönaiset suututtavat mua ihan mahdottomasti. Kyllä, luit ihan oikein. Suututtavat! Olen itse ollut aina todella varovainen ja jopa arka matkustelija. Itse asiassa, jos tarkemmin miettii, niin en ole oikein millään elämän alueella ollut kauhean rohkea heittäytyjä, vaan olen aina tykännyt tehdä asiat tutulla ja turvallisella tavalla välttäen isojen riskien ottamista. Ja tämän olen siis tajunnut oikeastaan vasta nyt, kun luen Kankimäen kirjaa. Hän kuvaa naisia, jotka matkustelevat ympäri maailmaa aikana, jolloin naisen paikka oli kotona (en siis vielä ole kauhean pitkällä kirjassa, kuten sen jo lukeneet huomaavat). Niin vaan nuo naiset kuitenkin riuhtaisevat itsensä irti kaikista aikakautensa sovinnaisuussäännöistä ja heittäytyvät täysin tyhjän päälle. Ja mitä teen minä 150 vuotta myöhemmin lukiessani heistä: suutun heille! Oletko ihan hullu, miten voit lähteä yksin ilman rahaa noin vaaralliselle matkalle? Ja sitten ahmin henkeä pidätellen kuvaukset näistä matkoista ja suutun uudestaan, kun naiset aina välillä palaavat takaisin tylsään, sovinnaiseen elämäänsä. Oletko ihan hullu, miten voit tulla takaisin ja vaipua takaisin oman elämäsi tylsyyteen? Ja kuten Kankimäki itsekin, huomaan ajattelevani näitä naisia illalla ennen nukahtamista, aamulla ensimmäisenä herätessäni ja päivällä autossa kotiin ajaessani. Ja tajuan tietenkin, että voimakas reaktioni näiden naisten elämään on jonkinlaista oman elämän peilaamista; mietinkö, että olisi pitänyt olla rohkeampi, tehdä enemmän hulluja päätöksiä ja valintoja? Mutta toisaalta tiedän, että en ajattele niin. Olen tässä parin vuoden aikana vatvonut elämääni niin paljon, että tiedän olevani siihen tyytyväinen. Ja koska inhoan ylenpalttista keittöpsykologointia, jätän tämän ajatuksen tähän ja totean, että jos jossain alitajunnassa sittenkin olisin halunnut olla aikamme Karen Blixen (paitsi se syfilis!), niin se juna meni jo.
Mutta takaisin todellisuuteen. Nyt on se aika vuodesta, kun mun mielestä paras tapa elää arkea on mennä sieltä, missä aita on matalin. Anna Perho sanoi hyvin jossain kirjassaan (en saa aikaiseksi kaivaa, missä) jotenkin sinne päin, että ihan ok riittää. Ja näin siis kannattaisi muuten ajatella ympäri vuoden, mutta varsinkin tähän aikaan vuodesta. Nyt ei ole aika havitella vuoden supernainen -palkintoa, vaan tärkeintä on pitää huolta siitä, että selviytyy. Ja voi että, mä todellakin olen mennyt niiiiiin sieltä aidan matalimmasta kohdasta ja vähän vielä senkin ali. Olen nukkunut niin paljon, kun olen vuorokaudessa ehtinyt, ottanut normaaliakin rauhallisemmin siivoamisen, pyykinpesun ja kaikkien muiden velvoitteiden suhteen ja ikävä kyllä laiminlyönyt myös ruokapuolta. Kaiken muun lööbaamisen hyväksyn (ja se on siis jopa suotavaa), mutta ruoka on se, johon pitäisi jaksaa satsata tähänkin aikaan vuodesta. Varsinkin tähän aikaan. Olen melko varma, että osasyy tähän sairastumiseen on se, että olen syönyt tosi huonosti. Pimeys ja väsymys vievät terveellisen ruokahalun mennessään, eikä energiaa kokkaamiseen juurikaan ole. Se saa aikaan vetämättömän naisen, joka on mehevä kasvualusta ärhäkkäälle bakteerille tai virukselle. Sen verran mikrobiologi olen, että ymmärrän sairastumisen johtuvan vain ja ainoastaan taudinaiheuttajasta, enkä kauheasti usko mihinkään poppakonsteihin. Mutta jos ei syö hyvin, ei elimistö ole kunnossa taistelemaan pöpöä vastaan.
Kuvassa oleva sairaspäivän lounaani kiteyttää viime viikkojen tilanteen. Mitään ei tee mieli, mutta jotain on pakko syödä. Auta armias mitään kasviksia jaksa silloin pilkkoa! Kuvan basilikanlehden heitin pannulle ihan vaan teitä ilahduttamaan ja kyllä, nappasin sen mahdollisimman pikaisesti siitä pois! Ja jälkkäriksi suklaata, tietenkin. Koska sairaslomalla.
Kunhan tästä tervehdyn, otan ryhtiliikkeen tässä ruokapuolessa. Vaikka tämmöinen olikin joskus aikaisemmin mulle ihan tuttua, ei se enää tunnut hyvältä, enkä ole voinut viime viikkoina fyysisesti hyvin johtuen juurikin tästä huonosta syömisestä. Naputtelin päivällä kauppakassitilauksen, jonka noudan maanantaina. Kassi on täynnä vain ja ainoastaan hyvää tekevää ruokaa, kaikkea semmoista, josta ei saa epäterveellistä tekemälläkään.
Yhtenä päivänä kyllä olen syönyt hyvin eli viikko sitten Brondassa, missä istuin iltaa rakkaan ystäväni kanssa juhlien hänen 50-vuotispäiväänsä. Ruoka oli niin itkettävän hyvää, että en oikein osaa sitä edes kuvailla. En ole yleensä fine dining -ystävä, vaan pidän enemmän mutkattomasta bistro-tyyppisestä ruuasta. Nämä ruoka-annokset ovat kuitenkin hienoista nimistä ja "piperrys-ulkonäöstään" huolimatta samaan aikaan yksinkertaisia ja kuitenkin monitahoisia. Äh, kuten sanoin, en osaa kuvailla näitä, ne pitää itse kokea. Ja illan kyllä kruunasi se, että itse Tomi Björk istui seurueineen viereisessä pöydässä! Saatoin ehkä ihan vähän käydä juttelemassa sille, mutta ei siitä nyt sen enempää. Ihan hyvin meni noin niinkuin omasta mielestä, en ainakaan saanut porttaria tai muutenkaan herättänyt ihan kauheasti huomiota. Brondalle siis tosi vahva suositus (tämä oli mun toka kerta), jos haluat syödä hyvin Helsingissä!
Hinta-laatusuhde on mielestäni ok, tuo menu maksoi 54 €/henkilö (se siis tilataan koko pöytäseurueelle) ja olen kyllä valmis maksamaan tuon hinnan noin loistavasta illallisesta. Tiramisu tosin oli vähän pettymys, mutta minä olenkin pohjoisen pallonpuoliskon kriittisin (ja mielestäni taitavin sitä tekemään) Tiramisun suhteen, joten mua ei ehkä kannata tässä asiassa kuunnella. Haha, ystävä onneksi kielsi mua menemästä toista kertaa Björkin pöytään, vähän vaan olisin halunnut hänen kanssaan keskustella siitä reseptistä 😅 Viineihin Brondassa saisi kyllä menemään ihan tolkuttomasti rahaa. Siis olettaen, että niitä joisi enemmän kuin yhden lasillisen. Ihan vaan siis olettaen. Kröhöm.
Lupasin lapselle jo alkuviikosta, että tänä perjantaina tehdään pizzaa. Vaikka en mitenkään jaksaisi ruveta sitä nyt vääntämään, en henno perua lupaustani. Hänelläkin on ollut rankka viikko ja tekee mieli hemmotella lasta. Makaan sitten taas huomenna koko päivän sängyssä, vaikka nyt näyttääkin vahvasti siltä, että aurinko saattaa näyttäytyä meidän nurkilla huomenna. En ole ihan varma, uskaltaako sitä ottaa riskin ja jättää sen tapaaminen kokonaan välistä, koska seuraavasta kerrasta ei välttämättä ole taas tietoa. En kyllä muista näin pitkää pimeää putkea moneen vuoteen! Tai sitten muisti vaan tekee tepposet ja tämmöistä tämä on aina.
Mitä tulee otsikkoon, niin flunssa on siis kaatanut mut sängyn pohjalle. Koska olin alkuviikosta olevinani niin korvaamaton, menin töihin sairaana, mikä nyt sitten tietenkin kostautui siten, että olen tällä hetkellä aivan puolikuollut ja maannut eilisestä iltapäivästä lähtien sängyssä nenäliinapaketin kanssa (jälleen kerran pakko ihmetellä sitä, mistä se kaikki räkä tulee???). Nuorempana tein aina tämän saman virheen ja sen seurauksena sitten kärsin kaikki flunssat tosi pitkinä. Lähivuosina olen viisastunut ja jäänyt yleensä heti ekana päivänä kotiin. Yleensä se yksi sairaspäivä sitten onkin riittänyt ja flunssat ovat olleet melko helppoja ja pikaisia. Tällä viikolla oli kuitenkin tiedossa niin monta tosi tärkeää jakson vikaa tuntia, että leikin urheaa... no, ei olisi kannattanut! On vaan aina niin ikävä vaivata kollegoita hoitamaan omia tunteja ja kyllähän se tietyllä tapaa on niin, että (jos sijainen ei järjesty) opettaja ihan oikeasti on "korvaamaton". Jos se yksi tärkeä tunti jää pitämättä, se on ohi opiskelijoilta ikuisesti ja ainakin bilsan puolella osa asioista on tosi vaikeita opiskella itsenäisesti. No, kaikki järjestyi ja viikon kunnosta kertoo ehkä jotain se, että jopa opiskelijat kehottivat mua lähtemään kotiin ja pysymään siellä. Jep, täällä nyt ollaan ja varmasti pysytään muutaman päivän ajan. Onneksi viikonlopulle ei ole ohjelmassa mitään erityistä.
Sängyssä mua on viihdyttänyt (sen nenäliinapaketin lisäksi) Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Kirja tempaisi mut mukaansa jo viime viikolla, mutta olen vähän yrittänyt jarrutella sen kanssa, jotta se kestäisi mahdollisimman pitkään. Olen itse asiassa vähän hämmentynyt siitä, kuinka lumoutunut olen tästä kirjasta, koska en yleensä kauheasti lue tämän tyyppistä kirjallisuutta ja sen lisäksi nuo yönaiset suututtavat mua ihan mahdottomasti. Kyllä, luit ihan oikein. Suututtavat! Olen itse ollut aina todella varovainen ja jopa arka matkustelija. Itse asiassa, jos tarkemmin miettii, niin en ole oikein millään elämän alueella ollut kauhean rohkea heittäytyjä, vaan olen aina tykännyt tehdä asiat tutulla ja turvallisella tavalla välttäen isojen riskien ottamista. Ja tämän olen siis tajunnut oikeastaan vasta nyt, kun luen Kankimäen kirjaa. Hän kuvaa naisia, jotka matkustelevat ympäri maailmaa aikana, jolloin naisen paikka oli kotona (en siis vielä ole kauhean pitkällä kirjassa, kuten sen jo lukeneet huomaavat). Niin vaan nuo naiset kuitenkin riuhtaisevat itsensä irti kaikista aikakautensa sovinnaisuussäännöistä ja heittäytyvät täysin tyhjän päälle. Ja mitä teen minä 150 vuotta myöhemmin lukiessani heistä: suutun heille! Oletko ihan hullu, miten voit lähteä yksin ilman rahaa noin vaaralliselle matkalle? Ja sitten ahmin henkeä pidätellen kuvaukset näistä matkoista ja suutun uudestaan, kun naiset aina välillä palaavat takaisin tylsään, sovinnaiseen elämäänsä. Oletko ihan hullu, miten voit tulla takaisin ja vaipua takaisin oman elämäsi tylsyyteen? Ja kuten Kankimäki itsekin, huomaan ajattelevani näitä naisia illalla ennen nukahtamista, aamulla ensimmäisenä herätessäni ja päivällä autossa kotiin ajaessani. Ja tajuan tietenkin, että voimakas reaktioni näiden naisten elämään on jonkinlaista oman elämän peilaamista; mietinkö, että olisi pitänyt olla rohkeampi, tehdä enemmän hulluja päätöksiä ja valintoja? Mutta toisaalta tiedän, että en ajattele niin. Olen tässä parin vuoden aikana vatvonut elämääni niin paljon, että tiedän olevani siihen tyytyväinen. Ja koska inhoan ylenpalttista keittöpsykologointia, jätän tämän ajatuksen tähän ja totean, että jos jossain alitajunnassa sittenkin olisin halunnut olla aikamme Karen Blixen (paitsi se syfilis!), niin se juna meni jo.
 |
| Kuva täältä |
Kuvassa oleva sairaspäivän lounaani kiteyttää viime viikkojen tilanteen. Mitään ei tee mieli, mutta jotain on pakko syödä. Auta armias mitään kasviksia jaksa silloin pilkkoa! Kuvan basilikanlehden heitin pannulle ihan vaan teitä ilahduttamaan ja kyllä, nappasin sen mahdollisimman pikaisesti siitä pois! Ja jälkkäriksi suklaata, tietenkin. Koska sairaslomalla.
Kunhan tästä tervehdyn, otan ryhtiliikkeen tässä ruokapuolessa. Vaikka tämmöinen olikin joskus aikaisemmin mulle ihan tuttua, ei se enää tunnut hyvältä, enkä ole voinut viime viikkoina fyysisesti hyvin johtuen juurikin tästä huonosta syömisestä. Naputtelin päivällä kauppakassitilauksen, jonka noudan maanantaina. Kassi on täynnä vain ja ainoastaan hyvää tekevää ruokaa, kaikkea semmoista, josta ei saa epäterveellistä tekemälläkään.
Yhtenä päivänä kyllä olen syönyt hyvin eli viikko sitten Brondassa, missä istuin iltaa rakkaan ystäväni kanssa juhlien hänen 50-vuotispäiväänsä. Ruoka oli niin itkettävän hyvää, että en oikein osaa sitä edes kuvailla. En ole yleensä fine dining -ystävä, vaan pidän enemmän mutkattomasta bistro-tyyppisestä ruuasta. Nämä ruoka-annokset ovat kuitenkin hienoista nimistä ja "piperrys-ulkonäöstään" huolimatta samaan aikaan yksinkertaisia ja kuitenkin monitahoisia. Äh, kuten sanoin, en osaa kuvailla näitä, ne pitää itse kokea. Ja illan kyllä kruunasi se, että itse Tomi Björk istui seurueineen viereisessä pöydässä! Saatoin ehkä ihan vähän käydä juttelemassa sille, mutta ei siitä nyt sen enempää. Ihan hyvin meni noin niinkuin omasta mielestä, en ainakaan saanut porttaria tai muutenkaan herättänyt ihan kauheasti huomiota. Brondalle siis tosi vahva suositus (tämä oli mun toka kerta), jos haluat syödä hyvin Helsingissä!
Hinta-laatusuhde on mielestäni ok, tuo menu maksoi 54 €/henkilö (se siis tilataan koko pöytäseurueelle) ja olen kyllä valmis maksamaan tuon hinnan noin loistavasta illallisesta. Tiramisu tosin oli vähän pettymys, mutta minä olenkin pohjoisen pallonpuoliskon kriittisin (ja mielestäni taitavin sitä tekemään) Tiramisun suhteen, joten mua ei ehkä kannata tässä asiassa kuunnella. Haha, ystävä onneksi kielsi mua menemästä toista kertaa Björkin pöytään, vähän vaan olisin halunnut hänen kanssaan keskustella siitä reseptistä 😅 Viineihin Brondassa saisi kyllä menemään ihan tolkuttomasti rahaa. Siis olettaen, että niitä joisi enemmän kuin yhden lasillisen. Ihan vaan siis olettaen. Kröhöm.
Lupasin lapselle jo alkuviikosta, että tänä perjantaina tehdään pizzaa. Vaikka en mitenkään jaksaisi ruveta sitä nyt vääntämään, en henno perua lupaustani. Hänelläkin on ollut rankka viikko ja tekee mieli hemmotella lasta. Makaan sitten taas huomenna koko päivän sängyssä, vaikka nyt näyttääkin vahvasti siltä, että aurinko saattaa näyttäytyä meidän nurkilla huomenna. En ole ihan varma, uskaltaako sitä ottaa riskin ja jättää sen tapaaminen kokonaan välistä, koska seuraavasta kerrasta ei välttämättä ole taas tietoa. En kyllä muista näin pitkää pimeää putkea moneen vuoteen! Tai sitten muisti vaan tekee tepposet ja tämmöistä tämä on aina.
Mutta hei, mitä teille kuuluu? Oletteko pysyneet terveinä?
Miltä marraskuu on tuntunut? Olisi kiva kuulla kuulumisia 💗
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)